Herrat ja gentlemannit

Herrasmies -katoava hahmo?

Gentleman nimenomaan englantilaisessa muodossaan lienee nykyään koko maailman tuntema ja yleensä myös arvostama käsite. Jokaiseen eurooppalaiseen kieleen kuuluu vastaava oma käsite, mutta juuri tuo englantilainen hahmo näyttää jostakin syystä omanneen harvinaista elinvoimaa.

Itse sana kuten käsitekin toki viittaa aateliin ja sen ihanteisiin, jotka erityisesti renessanssin ajoista lähtien korostivat tapojen hienoutta. Moinen hienous taas niiden kohdalla, jotka eivät kuuluneet niin sanottuihin ylempiin kansanluokkiin oli asiaankuulumatonta ja saatettiin nähdä teennäisenä ja naurettavana hienosteluna niin vertaisten kuin muiden taholta.

Meidän aikamme ei taida juuri arvostaa tuota menneen maailman tapakulttuuria sikäli kuin se sitä edes tuntee. Siitä huolimatta jotakin juuri tuosta englantilaisesta käsitteestä näyttää jääneen elämään ja kukoistavan yhä.

Jos käytämme suomessa sanaa gentlemanni tai herrasmies, viittaamme tuskin hienostuneisuuteen yleensä, vaan johonkin olennaisempaan, reiluun peliin tai huomaavaisuuteen. Kyseessä on nimenomaan suhtautuminen toisiin ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja tunteisiinsa, ei itsensä esiin tuominen ja poseeraus.

Joku englantilainen, jonka nimeä en muista, on sanonut, että gentlemanni on se, joka huolehtii enemmän toisten mukavuudesta kuin omista oikeuksistaan ja toisten oikeuksista enemmän kuin omasta mukavuudestaan.

Arkipäivän tasolla kohtaamme tällaista käytöstä todennäköisesti useammin tietyissä maissa kuin joissakin toisissa. Vanhalle ihmisille tuskin herkästi tarjotaan istumapaikkaa Suomessa, mutta kyllä esimerkiksi Venäjällä tai Englannissa. Ovesta tuleva jää todennäköisesti pitämään sitä auki seuraavalle tulijalle Ranskassa ja Englannissa, mutta ei eräissä muissa maissa, jotka voi arvata tai sitten ei.

On totta, että Venäjää pidettiin nimenomaan tapojensa puolesta raakalaismaisena maana 1500- ja vielä 1600-luvulla, kun uusi renessanssin esiin nostama hienon käytöksen ihanne oli läpäissyt Euroopan niin sanotut paremmat piirit, mutta ei Venäjää.

Venäjällä tavat olivat toiset ja meno pidäkkeetöntä. Ruokapöydässä röyhtäily ja piereskely kuitattiin naurunhohotuksella ja ryyppääminen jatkui siihen asti, kunnes alettiin sammua.

Bolsevikkikaappauksen jälkeen kansan sivistäminen aloitettiin Venäjällä tehostetussa ja nopeutetussa muodossa kuten kaikki muukin. Aluksi proletaarin ei edes sopinut osoittaa herraskaisia taipumuksia, mutta 1930-luvulla kulturnost tuli uuden, sosialistisen ihmisen tärkeäksi ominaisuudeksi. Tuotantolaitoksiin alettiin hankkia peilejä ja pesumahdollisuuksia ja propaganda pilkkasi niitä, jotka valvoivat ja nukkuivat samat vaatteet päällä naama likaisena. Kyseessä oli toki myös kansan terveys.

Venäjällä herrasmies, gospodin toki oli vielä Stalinin aikana ja sen jälkeenkin kirosana, mutta sen sijaan alettiin odottaa, että myös työläisistä ja talonpojista tulisi intellektuelleja, intelligenty.

Sellainen hahmo oli ollut vielä lähes lainsuojaton aina 1930-luvun alkuun saakka ja kovin monet syyttömät ihmiset olivat saaneet maksaa jopa hengellään se, että käyttivät intelligentsijan tunnuksia, lierihattua ja silmälaseja. Myös Lenin vaihtoi viisaasti lippahattuun, jollaista hän ei edellisessä elämässään toki käyttänyt.

Tapojen hienostumiselle on aina olemassa tiettyjä esteitä niin kauan kuin tämä prosessi ei tapahdu massamittaisesti. Yksittäiset työläisintellektuellit olivat kummajaisia kuten Toivo Pekkasen Samuel Oino, vaikka itse asiassa hänen aikanaan oli kyllä tapahtumassa suuri luokkaretki kohti keskiluokkaa.

Kasvojen pesu ja nenäliinan käyttö ja vähän muutakin hienoutta oli kansakoulun helppo opettaa koko kansalle, mutta itse herrasmiehen perusominaisuudet, reilu peli ja toisten huomioonottaminen olivat ehkä vaikeampia. On kuitenkin ilmeistä, että myös niitä opittiin hyvin pitkälti juuri koulussa.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten herrasmiehen käsite on suomessa muuttunut. Luultavasti se on alun perin koettu varsin eri tavalla eri kansanryhmien keskuudessa. Herraskaisuus on luultavasti esimerkiksi talonpoikaisessa ympäristössä saanut koomisen latauksen, kuten muistamme Jukolan Juhanin kuvauksessa Turku-reissultaan. Samaa asennetta näemme Antti Rokalla, joka tarkkailee upseerin ja lotan hevosajelulle lähtöä Äänislinnassa.

Sodan aikana Englanti joka tapauksessa näyttää symbolisoineen monelle juuri gentlemanni-ihannetta. Kun Englanti vuonna 1941 julisti Suomelle sodan, vitsailtiin rintamalla, että nyt on sitten ruvettava ajamaan partaa joka päivä, kun ollaan sodassa herrasmiesten kanssa.

Jotakin naurettavaa kaiketi tuossa käsitteessä nähtiin vielä kauan. Itse muistan, miten puoli vuosisataa sitten kasarmin suuressa käymälässä muuan varusmies peitteli pytyn reunat huolellisesti paperilla. Toinen silmäili touhua ihmeissään ja tuumasi sitten: ”Taidat olla herrasmies?”

Silti luulen, että gentlemanni/herrasmies -käsitteen kova ydin eli reilun pelin henki ja asettuminen kanssaihmisten asemaan oli myös Suomessa tiedossa jo ennen sotia ja sitä osattiin arvostaa.

Herrasmies-sanan kantaosa eli herra on pikkuhiljaa menettänyt aiemmin omaamansa latauksen, joka sai monet sitä vieroksumaan. Lordi Baden-Powell of Gilwell korosti Partiopojan kirjassaan, ettei tarvitse rahaa ollakseen herrasmies, kuten jotkut kuvittelevat. Kysymys on tavoista, jotka eivät maksa mitään. Manners makyth man.

Samaa asiaa korosti historioitsija ja esseisti Thomas Carlyle jo parin sukupolvea aiemmin. Hän kertoi eräästä murhaajasta, jota naapurit sanoivat aina pitäneensä herrasmiehenä. Miksiköhän? He always kept a gig!

Hänellä siis oli varaa pitää kaksipyöräisiä rattaita. Carlyle pilkkasi tämän johdosta niitä, jotka haluavat rahan voimalla nousta kunniallisiksi (respectable) ja julisti, että kahden ihmistyypin, gentlemanin ja gigmanin välillä on olennainen ero.

Edellinen oli todellinen arvostettava henkilö ja jälkimmäinen taas vain valehteli sellainen olevansa.

Jota tapauksessa gentlemanni-ihanne on länsimaisessa kulttuurissa kulkenut voitosta voittoon. Se on voimissaan jopa Suomessa ja Venäjällä, ehkä hieman yllättäen. Näin minusta ainakin äkkiä katsoen näyttää. Voi tosin olla, että suunta on alaspäin. Vai onko tilanne sittenkin vain paranemassa, jos ajatellaan suuria joukkoja?

Mutta kuinka lienevät asiat Englannissa ja Amerikassa? Mikäli johtopäätöksiä voisi tehdä niin arveluttavan lähteen kuin elokuvien perusteella, ei gentlemanin ja hänen arvomaailmansa asema taida rapakon takana kovin korkeassa kurssissa olla. Sama koskee Englannin slummeja, kuten niitä hyvin tunteva Theodore Dalrymple kertoo.

Sikäli kuin puhutaan huumeiden ja rikollisuuden maailmasta, voi tietenkin odottaa normaalin käyttäytymiskoodiston menevän alamäkeä. Koska slummeja ilmeisesti pidetään yhä tärkeämpänä ja luonnollisempana osana kunkin maan kulttuuria, voisi olettaa uuden barbarisoitumisen tapahtuvan ainakin tätä tietä.

Saattaa kyllä käydä niinkin, että kyseessä on yhteiskunnan uuden jakaantumisen ja ehkä fragmentoitumisen prosessi, joka johtaa uuteen eriytymiseen tässäkin suhteessa. Gentlemannin ihanne kuuluu joka tapauksessa sivilisaatiomme merkittäviin saavutuksiin ja sitä on syytä arvostaa. Eron näemme ehkä sitten, kun näin ei enää tehdä.

Keisarin mies

Keisarin mies

Charlotta Wolff, Kejsarens man. Constantin Linder och hans värld 1836-1908. Siltala 2016, 190 s.

Kuten tekijä toteaa, suomalaisessa historiankirjoituksessa Constantin Linder ei ole kiistanalainen hahmo. Hänen jälkimaineensa on yksiselitteisesti kielteinen.

Wolff ei itsekään ole ottanut asiakseen maineen palauttamista, niin kuin vastaavissa tapauksissa on yleensä tapana tehdä, syystä tai syyttä. Sen sijaan hän on kirjoittanut erään henkilön tarinan pyrkien katselemaan asioita sekä hänen että hänen ympäristönsä näkökulmasta. Niinhän historiassa kuuluukin tehdä.

Constantin Linder oli aikansa eliittiä. Suurmaanomistajana hän hallitsi Kytäjän (tuolloin Nääs) kartanoa, jossa oli jopa yli tuhat päätä nautakarjaa ja 180 hevosta sekä lisäksi Åminnen kartanoa ja Svartån (Mustio) ruukkia. Omistuksiin kuului vielä saha, paperitehdas ja viinanpolttimo.

Linderistä tekee maamme historiassa ainutlaatuisen se, että hän nousi vanhoilla päivillään Venäjän rankijärjestyksessä korkeimpaan hoviarvoon, ylihovijahtimestariksi (ober-jegermeister), mikä vastasi sotilasarvoissa täyttä kenraalia tai amiraalia ja siviilivirassa todellista salaneuvosta.

Todellisia virkatoimia tuohon titteliin ei liittynyt, mutta sen sijaan sama mies kyllä tuli jäseneksi valtakunnanneuvostoon, joka osallistui lakien valmisteluun ja sittemmin duuman tultua perustetuksi toimi ylempänä kamarina.

Ilja Repinin kuuluisassa maalauksessa, jossa keisari istuu neuvosten eli valtakunnan mahtavimpien potentaattien ympäröimänä, ei Linder vielä loistellut kultaa kimaltavassa seremoniallisessa juhlapuvussaan, sillä maalaus kuvaa tilannetta vuodelta 1901. Tuolloin paikalla olivat mm. Bobrikov ja ministerivaltiosihteeri Plehwe.

Missä määrin Linder toimi aktiivisesti tuossa elimessä, ei kirjoittaja ole selvittänyt, mutta arvelee, että hän tuskin ainakaan oli aktiivisesti pistämässä kapuloita rattaisiin myöskään Suomea koskevissa kysymyksissä, sillä hän todella kuului niin sanottuihin jees-miehiin käyttääkseni anakronistista termiä.

Linder oli nuoruudessaan vapaamielinen, mutta niinhän fiksut ihmiset yleensäkin ovat ja heihin voidaan lukea myös sellaiset taantumukselliset ja entiset radikaalit kuin Mihail Katkov ja Konstantin Pobedonostsev.

Linder kaveerasi nuoruudessaan jopa Leo Mechelinin, myöhemmän perustuslaillisuuden keskushahmon kanssa, mutta meni sitten kokonaan eri linjoille Bobrikovin aikana, jolloin hänestä tuli senaatin varapuheenjohtaja, mikä nykykielellä merkitsee suunnilleen pääministeriä.

Linder edusti niin sanottua myöntyvyyskantaa, mikä ei toki ollut harvinaisuus, samalla kannalla olivat vanhasuomalaiset, jotka eduskuntavaaleissa 1907 osoittautuivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sen sijaan aatelissäädyssä myöntyvyyssuunnan kannatus oli marginaalista ja sen sai myös maamarsalkaksi valittu Linder kokea nahoissaan.

Aktivistit merkitsivät Linderin likvidoitavien listalle, mutta tämä pelastautui Pietariin ministerivaltiosihteeriksi ja murhaaja joutui siellä teknisten ongelmien takia luopumaan aikeestaan.

Wolff toteaa, että Linder edusti omaa aikaansa ja taustaansa, johon kuului olennaisena osana yhteys ylimystöön, hoviin ja Venäjään sekä ennen kaikkea hallitsijaan. Kadun ääntä ja politikointia, jotka tulivat myöhemmin kuvaan, hän ei ymmärtänyt tai arvostanut. Hän ei myöskään osannut tai halunnut ottaa huomioon, että olennaisempaa kuin miten asiat olivat, saattoi politiikassa olla se, miltä ne näyttivät.

Linder ei ollut mikään köyhä mies, mutta olihan maailmassa rikkaampiakin. Venäjän rikkaimpana pidettiin aikoinaan Pavel (Paul) Demidovia, jonka kosintaan seurapiirikaunotar Aurora Karamzin hovin kehotuksesta suostui.

Tämä teki myös entisestä hovineidistä upporikkaan. Constantin meni naimisiin Auroran sisarentyttären kanssa ja sai sitä tietä rikkaan ja touhukkaan tädin sukuunsa.

Linderin avioliitto oli kuitenkin loppua kohti onneton ja päättyi muutaman vuoden kuluttua vaimon kuolemaan. Uusi liitto onnistui paremmin ja nyt sukuun saatiin lisää balttilaista aatelia, kenraalikuvernööri Adlercreutzin sukulainen. Äitinsä puolelta Constantin jo kuului tuohon seurapiiriin, jolla oli vahva jalansija Pietarissa ja Venäjällä yleensä.

Uudella vaimolla oli myös ranskalaisia sukujuuria ja yhteyksiä hoviin. Sen sijaan suomalaisuutta hän ei tuntenut kotoiseksi eikä opetellut lainkaan kieltä, joka hänestä kuulosti eläinten määkinältä.

Toki myöskään Constantin ei ollut mikään fennomaani, vaikka poliittisesti pelasikin niiden kanssa samaa peliä ja uskoi ilmeisen vilpittömästi, että Suomen ainoa pelastus oli sivistyksessä eikä juridisten muotojen noudattamisessa. Siinä hän oikeastaan oli Snellmanilaisilla linjoilla, kuten kirjoittaja toteaa.

Wolff on omistanut aika lailla huomiota sille suku- ja ystäväpiirille, joka Constantin Linderiä ympäröi ja tämä onkin aiheellista ja lisäksi kiinnostavaa. Joukossa on hummaajia ja tyhjäntoimittajia mutta myös uurastajia ja aikaansaavia persoonallisuuksia.

Se tunnettu Hjalmar Linder, joka vuonna 1918 julkaisemassaan artikkelissa kehotti lopettamaan teloitukset, oli Constantinin poika, joka sai sen jälkeen kokea oikeamielisesti suuttuneiden seurapiirien ylenkatseen ja poistui maasta.

Se suomenruotsalaisen aateliston piiri, joka viihtyi ja usein myös rikastui Venäjällä, tunsi tietenkin toisensa. Kitty Linderille, Constantinin tyttärelle Mannerheim lähetteli kuumia rakkauskirjeitä ja häitäkin suunniteltiin, mutta ne jäivät viettämättä.

Joka tapauksessa tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää. Molemmat olivat viimeiseen saakka uskollisia keisarilleen, jonka hoviin he kuuluivat, eivätkä pitäneet mahdollisena asettua hänen kanssaan poikkiteloin.

Sen sijaan he näkivät yhteistyön ja voisipa sanoa kollaboraation järkevänä strategiana myös Suomen etujen puolustamiseksi. Kuten tunnettua, Mannerheimin mielestä Suomen olisi ollut järkevää demonstroida lojaalisuuttaan lähettämällä vapaaehtoisia ensimmäisen maailmansodan tantereille. Tätähän sitten jossakin määrin tapahtui.

Linder eksyi monien mielestä sentään liialliseen innokkuuteen osallistuessaan hankalien vastarintamiesten karkotuksiin.

Kuitenkin Linder paheksui varsinaisten bobrikovilaisten toimintaa. Kuten Wolff kertoo, hän arvosteli sotaministeri Kuropatkinia, joka eri ymmärtänyt hallintoa ja ”antoi puolihullun, fanaattisen finnofobin, Borodkinin, jonka sisar istuu hullujenhuoneessa” tehdä mahdottomia suunnitelmia Suomen asevelvollisuusasiasta.

Mainittu Mihail Mihailovitš Borodkin yleni kenraaliksi ja muistetaan seikkaperäisestä ja varsin käyttökelpoisesta Suomen historiastaan, joka on yhä laajin perusteos venäjäksi ja vaikuttanee tänäkin päivänä sikäläisiin käsityksiin maamme historiasta.

Borodkinin voi ymmärtää eräänlaiseksi aikansa dosentiksi, jolla oli maaninen taipumus hyökätä omaa vanhaa kotimaataan vastaan. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja poika osasi ruotsia. Vuonna 1919 bolševikit teloittivat hänet.

Wolffin teoksesta Constantin Linder nousee esille aikansa ja oman elinympäristönsä edustajana, joka vanhoilla päivillään jo oli joutunut itselleen vieraaseen maailmaan. Hänen mainettaan kirja ei ehkä erityisemmin kirkasta, mutta ei mustaakaan.

Päähenkilö itse tuskin aikanaan edusti olennaisesti toisenlaista maailmankatsomusta kuin toinen hovimies, Mannerheim. Sattuneesta syystä jälkimmäisen hahmo kuitenkin on jälkimaailman silmissä muodostunut ovin toisenlaiseksi syystäkin. Tilanne on kuitenkin toinen, mikäli tarkastelemme asioita esimerkiksi vuoden 1900 perspektiivistä.

Kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen kiinnostavasta kirjasta, jota on miellyttävä lukea. Se laajentaa näkökulmaa erääseen historian katvealueeseen ja tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta.

Nihilismi

Nihilismi

Nihilismi nostaa keskeiseksi asiaksi kieltämisen. Se luopuu arvoista yleensäkin eikä edes tunnusta niiden mahdollisuutta.

Jossakin mielessä vanhan testamentin Saarnaajan puheet kaiken turhuudesta ja katoavaisuudesta lähenevät myös nihilismiä. Tarkkaan katsoen hänen kirjoituksiaan voi tuskin sanoa edes uskonnollisiksi. Kuitenkaan niissä ei tehdä sitä johtopäätöstä, että kaikki on sallittua tai että olisi parempi olla olematta kuin olla olemassa.

Toki noita jälkimmäisiäkin johtopäätöksiä on tehty kai maailman sivu. Vasta 1800-luvulla ne kuitenkin alkoivat tuntua koko läntisen sivilisaation uusilta suurilta ongelmilta ja 2000-luvulla uskaltaisi jo sanoa niiden tulleen ajattelun lähtökohdiksi, mikä ei koske enää pelkkää älymystöä, vaan jo laajemmin koko sitä ”hyvin koulutettujen” joukkoa, joka on korvannut entisen sivistyneistön.

1800-luvulla edistysajatus kriisiytyi  yhä uudelleen monien intellektuellien maailmankuvassa, jo vuosisadan alun romanttisesta kapinasta alkaen. Myöhemmät Max Stirnerin kaltaiset anarkistit sekä Eduard von Hartmannin ja Arthur Schopenhauerin kaltaiset tahdon ja pessimismin filosofit päätyivät nihilismiin, jossa voi havaita yhtäläisyyksiä itämaisen uskonnollisuuden kanssa.

Mikäli ihmistä kuljettaa tahto ja sokea elämänhalu, joka ei koskaan voi saavuttaa täyttymystään, on ilmeisesti parempi olla olematta kuin olla.

Samaan aikaan nousee esille toinen mahdollinen johtopäätös: ellei arvoja ole, lukuun ottamatta niitä, joita ihminen itselleen luo, eikö kaikki ole sallittua? Miksi kuolevainen ihminen pidättyisi tekemästä mitä haluaa ja antaisi toisten, kaltaistensa, määrätä itseään?

Tämä oli erityisesti Dostojevskin kysymys ja häneltä löydämmekin kylmäverisiä rikoksen tekijöitä, itsemurhaajia ja kyynisiä vallankumouksellisia ja yli-ihmisen rakentajia.

Nietzsche löysi arvotyhjiöstä ulospääsyn: ihmistä korkeamman olennon rakentamisen. Hän ei ollut ainoa, sillä itse asiassa koko 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri oli täynnä noita yli-ihmisen rakentajia, sosialisteista herraskaisiin vetelehtijöihin. Trotski, Gorki ja Lenin uskoivat uuden uljaan ihmisen olevan sekä helposti luotavissa että edeltäjäänsä kaikin puolin arvokkaampi.

Nikolai Tšernyševski kuvasi fiktiossa noita ”uusia ihmisiä”, joille tulevaisuuden piti kuuluman ja Lontoossa Bloomsburyn ryhmä arveli jo itse kuuluvansa sellaisiin.

Virginia Woolfin hahmo näyttää yhä elähdyttävän laajoja sisarusjoukkoja, mikä on ymmärrettävää, sillä kovin monet naiset ovat nykyään samassa asemassa kuin hän aikoinaan. Tarkoitan sitä, että etuoikeutettua elämää viettävä vetelehtijä kehitti itselleen maailmankuvan, jossa muuttui sorretuksi uhriksi. Tällaiselle psykologialle oli tulevaisuudessa markkinoita luvassa.

Toki tuohon piiriin tai ainakin sen liepeille kuului myös merkittäviä ajattelijoita John Maynard Keynesiä myöten. Bertrand Russell ja G.E. Moore antoivat luultavasti hyvin merkittävän panoksen 1900-luvun ja myöhemmänkin filosofisen ajattelun kehittämiselle, kuten myös Bloomsburyn piirille.

Sen syvällisyydestä en mene takuuseen, mutta sen suosio oli taattu: nautinto on se, mikä on hyvää. Tämän pohjalta olivat jo 1800-luvun utilitaristit filosofoineet, mutta bloomsburylaiset menivät johdonmukaisesti eteenpäin. Lytton Stracheyn karikatyyrit ”merkittävistä viktoriaaneista” sopivat hyvin yhteen Bertrand Russellin simppeliydessään selkeän filosofian kanssa. Uusien ihmisten tuli olla kaikkea sitä, mitä viktoriaanit eivät olleet.

Epäilemättä viktoriaanisen ajan helmasynteihin kuului cant -tekopyhyys, joka oli aikansa poliittista korrektiutta. Säälimätöntä työläisten riistoa puolusteltiin poliittisella taloustieteellä, joka todisti, että asiat oli hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Asioita, jotka jokainen saattoi omin silmin nähdä, ei saanut mainita eikä ajatella. Olihan siinä Augiaan tallia puhdistettavaksi. Jotakin tuttua saatamme siitä ajasta löytää.

Omalla tavallaan bloomsburyläisten maailmankatsomus siinä kuin Nietzschen tai Russellin keskenään kovin erilaiset filosofiat olivat vastaisku koko Eurooppaan hiipineelle nihilismille. Uusi ihminen odotti tulemistaan ja vapautettuna historiallisesta mielettömyyden painolastista hän oli valmis luomaan kukoistavan onnen valtakunnan.

Hitlerin ja Stalinin versiot ihmissuvun prometheaanisesta (tai saatanallisesta, mikä on suunnilleen sama) kapinasta tyhjyyden herruutta vastaan osoittautuivat kestämättömiksi. Bloomsburylainen versio sen sijaan koki renessanssin niiden kukistuttua, mutta onko sen vakuuttavuudesta enää mitään jäljellä? Jaksaako kukaan enää innostua uusien, uljaiden ihmisten visiosta?  Ehkäpä joku höyrähtänyt feministi?

Sen ajan utopia on kuitenkin jo valmis. Nythän näemme jo hyvinvoivia filosofisia vetelehtijöitä joka kulmalla ja viktoriaaniset ennakkoluulot tai niihin verrattava talonpoikainen ja uskonnollinen painolasti on jo lakannut vaivaamasta niin kultaista nuorisoa kuin sitä jo vanhenevaa sisarusjoukkoa, jonka maailmankuva perustuu naistutkimuksen hedelmille.

Luulen, että itse perusongelma, nihilismi, on yhä paikalla ja jopa entisestään vahvistuneena. Sen tunnustaminen on läntisessäkin maailmassa yhä useammin johtanut itämaisen filosofian omaksumiseen. Elämä nähdään kärsimyksenä, josta ulospääsy tapahtuu tahdon sammuttamisen kautta.

Tämä on kuitenkin vähemmistön maailmaa. Enemmistö tuskin asettaa itselleen mitään selkeitä kysymyksiä tai tunnistaa koko ongelmaa. Siitä huolimatta uskallan ajatella, että tämä asia on syvälle kulttuurimme rakenteisiin juurtunut ongelma, joka ei ole vailla käytännön seuraamuksia.

Jos on parempi olla olematta kuin olla, voi kaikin mokomin käydä narun jatkoksi. Itse asiassa tämä taisi olla jo Eduard von Hartmannin niin sanoakseni kuolematon johtopäätös aikoinaan. Yksin tällainen kuitenkin saattaa tuntua ikävältä. Niinpä niin sanotut laajennetut itsemurhat ovat yksi aikamme erityispiirre.

Vastoin kaikkia odotuksia, jopa meillä Suomessa on nyt tapahtunut kolme nuorten henkilöiden suorittamaa joukkomurhaa, helposti unohtuva Myyrmannin räjähdys siis mukaan lukien. Sen muuten itsekin näin ja kuulin kaukaa.

Lisäksi oli suunniteltu ja pitkälle jo valmistauduttu toteuttamaan kahta muuta vastaavaa tekoa. Molemmissa oli keskushenkilöinä mukana nuori nainen ja molemmilla kerroilla hanke ei ollut ainoastaan yksissä aivoissa salaisesti valmisteltu, vaan ainakin yhdelle kumppanille etukäteen kerrottu.

Yksityiskohtana, jolla saattaa olla mielenkiintoa, mainittakoon, että Alibi-lehden mukaan uusinta tihutyötä valmistelleen naisen etunimet olivat Karma Kuu.

Ovatko kaikki nämä ihmiset olleet henkisesti sairaita, psykoottisia? Se on mahdollista, mutta herää kysymys, miksi sellaiset yksilöt eivät koskaan aikaisemmin ole tehneet mitään vastaavaa meidän maassamme?

Ulkomainen esimerkki on tietenkin syytä ottaa huomioon, mutta mistä nuo esimerkkihahmot saivat ideansa? Entä miksi vastaavaa on tapahtunut vain tietyissä maissa ja toisissa ei? Miksi tuollainen käytös näyttää toistuvan ja vain vahvistuvan?

Mankind is overrated, päätteli yksi noista joukkomurhaajista ja täytyy sanoa, ettei hänen periaatteissaan kovin paljon erikoista uutta ollut, mikäli tutkitaan vaikkapa Dostojevskin ajatuksia. Dostojevski ei kuitenkaan kuvitellut eikä ilmeisesti edes kyennyt kuvittelemaan kylmäveristä joukkomurhaa ilman syytä. Sopivat ampuma-aseetkin olivat vielä harvinaisia.

Jotkut Dostojevskin hahmot, nuo šigaljovilaiset rabulistit kyllä sytyttivät tulipaloja, joiden uhreiksi arvattavasti jäi valikoimattomasti suuria ihmismääriä. Heidän motiivinaan näyttää olleen lähinnä kostonhimoinen ressentimentti. Vallankumouksellisen liikkeen johtajia sen sijaan elähdyttivät kyyniset valtapyrkimykset ja ”jumalanrakentaminen”.

Yhtä kaikki. Tuhopoltoilla ja terrorilla saavutettava pääsy uuteen, uljaaseen maailmaan ei ole enää tätä päivää. Sama nihilismin rautahäkki jää yhä jäljelle, vaikka miten monta ihmistä tapettaisiin. Mutta samaan aikaan tietenkin saattaa nousta esille kysymys: miksi ei tapettaisi?

Dostojevskille vastaus oli, Kristuksen tähden.

 Vastaus oli mystinen, ja monien ulottumattomissa. Stalinille, niin viittä vaille valmis pappi kuin olikin, kysymys oli yhtä luonnollinen kuin vastauskin: totta kai tapetaan.

En ole huomannut viime aikoina erityisen vakavia yrityksiä nihilismin voittamiseksi. Sen sijaan sen ilmauksiin törmää sitäkin useammin.

Hiljattain muuan niin sanotun vihreän liikkeen merkittävä edustaja kertoi yleisölle, että hänen suurin syntinsä on ollut lapsen tekeminen. Lapsihan rasittaa maailman ekosysteemiä…

Pelkään kuulevani samalta taholta vielä muutakin yhtä johdonmukaista nihilismin julistusta. No, onhan Pentti Linkola sellaista jo meille tarjonnutkin. Osittain se on varsin kiinnostavaa ja vakuuttavaa ja tässä sen hirvittävyys juuri piileekin.

Pidän selvänä, että olemme saapuneet joukkomurhien aikaan, jossa nihilismiä täydentää fundamentalismi.