torstai 30. lokakuuta 2014

Silakkalaatikko



Silakkalaatikko –Pohjolan ambrosia

Silakka ja muikku ovat kansallisaarteitamme. En ole vielä ollut missään maassa, jossa olisi kaikkialla ollut tarjolla yhtä herkullista kalaa.
Toki monet muutkin ja lähes kaikki kalamme voidaan laskea maailman makuvalioiden joukkoon, mutta silakan ja muikun kohdalla on käynyt niin kuin markkinataloudessa käy: se, mikä on halpaa tai miltei ilmaista on ylenkatsottua verrattuna siihen, mikä on hyvin kallista.
Savustettu sammenselkä on loistava herkku, eikä sammen mädissäkään mitään vikaa ole. Savuankerias on sokerisuolatun rasvasillin ohella yksi parhaita voimakkaanmakuisia kalaherkkuja. Turska on kevyttä, eikä vaadi oikeastaan mitään muuta kuin hyvän paistamisen sekä sitruunaa ja tilliä. Merianturaa syö ilman erityisempiä tunteita ja anjovikset ja sardiinit menevät ihan mukavasti hyvän valkoviinin kanssa. Kuitenkin pätee vanha Savolaisen osakunnan laulu, jonka mukaan potaatti ja haili ovat pohjolan hetelmiä, joita ei kannata verratakaan kaiken maailman etelän hetelmiin, mitä hintuja ja pampuja siellä sitten onkaan. Ei ne ole verrattavissakaan.
Ruotsalaisetkin toki tuntevat silakan, jopa hapansilakan ja jopa Saksasta voit löytää tutunomaisia Rollmopseja. Mutta mistäpäs saat kunnon silakkalaatikkoa? Sitä elämystä varten on syytä matkustaa Suomeen. Ja Suomessa pitää yrittää löytää paikka, jossa tämä taivaallinen ruokalaji on osattu valmistaa oikein, niin että sen mahdollisuuksien koko kirjo pääsee oikeuksiinsa.
On väärä kuvitelma, ettei laatikkoruokia voi pilata. Valitettavasti olen sen itsekin tehnyt aina silloin tällöin. Kuitenkin ne onnistuvat varmasti, mikäli noudatetaan tiettyä huolellisuutta. Ensinnäkin raaka-aineiden pitää olla hyvät. Silakoita on liotettava tarpeeksi, ettei liika suolaisuus haittaa. Perunoiden on oltava hieman jauhoisia ja läskin pitää olla rasvaista.
Sitä paitsi haudutuksen on oltava niin pitkä, että rasva ehtii tehdä tehtävänsä ja ruodot pehmenevät täysin. Kun haudutetaan pitkään, on myös kaiken maailman munamaidot syytä jättää pois, eivät ne muutenkaan kuulu kunnolliseen laatikkoon.
Koska lopputulos parhaimmillaan on melkoista dynamiittia ravintoarvoltaan ja niin hyvää maultaan, että sen syömisessä ei ole helppoa noudattaa kohtuutta, suositellaan, että tätä ruokaa nautitaan mieluimmin sen jälkeen kun ensin on koko päivän harrastettu liikuntaa: purjehdittu, kävelty metsällä, patikoitu tai vaikkapa tehty jotakin ns. ryskätyötä rakentamisen, maansiirron tai vaikkapa siivouksen parissa. Tärkeintä on, että työmäärä ja kalorinkulutus on kasvanut suureksi.
Sen jälkeen, saavuttaessa keittiöön, josta tulvahtavat juovuttavat tuoksut, on varottava hätiköintiä, jottei polta enempää käsiään kuin suutaan. Laatikko on asetettavapöydälle rauhoittumaan ja syöjä voi esileikkinä yrittää myös rauhoittua ja ruveta kuvittelemaan, mitä kannen alta pian on löytyvä.
Siellä nimittäin on sellaista herkkua, joka vie kielen mennessään, käyttääkseni tuoretta ilmaisua. Mikäli lähellä on ruoan päälle ymmärtäviä ulkomaalaisia, kannattaa heidätkin kutsua yhteiseen conviviumiin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja mikäli onnistumme levittämään todellisten herkkujen valmistamisen taitoa myös ulkomaille, on kansakuntamme jälleen kerran onnistunut antamaan omintakeisen panoksensa ihmiskunnan hyväksi.
laatikko syntyy näin:
ainekset:
-noin 20-30 perunaa
-2-3 isoa sipulia
-n. 20 liotettua suolasilakkaa
-rasvaista siankylkeä riittävästi astian peittämiseen, myös savustettu käy. Ehkä n. 400 g.
-pippurirouhetta
-2 dl. lihalientä

Ainekset ladotaan kerroksittain kannelliseen vuokaan, päällimmäiseksi läski, ja pannaan lämpö kovalle (n. 225 astetta) yhdeksi tunniksi. Sen jälkeen lämpöä vähennetään 200 asteeseen ja annetaan laatikon hautua 1-1,5 tuntia tai hieman enemmän. Kuitenkin niin, ettei padassa ole enää nestettä eikä läski liioin ole suotta kovettunut, rapeana se on erinomainen osa kokonaisuutta.
Nautittaessa klassinen tekniikka on tietenkin hienontaa ainesosat haarukalla. Silloin voi tähän jo muutenkin rasvaiseen herkkuun vielä toisinaan lisätä synnin kukkuraksi vielä nokareen voita. ehkäpä aitoa kotivoita, jos sitä jostakin onnistuu saamaan…
Silakoiden sijasta voidaan käyttää muikkuja, vaikkapa savumuikkuja ja tietenkin lohta. Silliä en ole kokeillut, mutta voisihan sekin toimia.
Juomaksi kylmä, maltaista eikä uutteesta tehty kotikalja. Kylmä piimä on myös tässä erinomaista.
Eipä sitten  muuta kuin head söögiisud!

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Ihana ihminen



Ihana ihminen
В человеке всё должно быть прекрасно: и лицо, и одежда, и душа, и мысли...
А. П. Чехов
Ihmisessä kaiken pitää olla ihanaa: niin kasvojen ja vaatteiden kuin sielun ja ajatusten…
A.P. Tšehov

”Kaikki” venäläiset tuntevat tuon Tšehovin mietelmän ”ihanasta” ihmisestä. Ihana on tässä venäjäksi prekrasnyi, joka kyllä voidaan suomeksi kääntää muillakin sanoilla: mainio, upea, erinomainen, suurenmoinen, kaunis ja jopa kelpo. Mutta tässä tapauksessa kirjailija varmaankin tarkoittaa nimenomaan ihanuutta.
 Lempiväisten kesken tuon ihanuuden saavuttaminen ei itse asiassa paljon vaivaa vaadikaan. Rakastuneen miehen silmissä on morsiamen päällä oleva lumppukin kuin kallisarvoinen viitta ja pikkumaiset ja tympeät ajatukset herättävät vain ihmettelevää ihailua ja halua ymmärtää niiden suuruus, kun ne tulevat täydellisen olennon ihanasta suusta.
Itse asiassa siis tuo tšehovilainen diskurssi on aika epäkiinnostava ja jopa banaali. Niin on, jos siltä näyttää. Kuka senkin asian tuomaroi, kenellä siihen on oikeus? Ylkä ei luovuta tätä oikeutta kenellekään mistään hinnasta.
Mutta mikäli prekrasnyi ymmärretään sosiaalisessa mielessä, asia on jo kiinnostavampi ja mutkikkaampi. Puškin kuvailee Jevgeni Oneginissa kunnon miehen eli mainion sellaisen:

Блажен, кто с молоду был молод,
Блажен, кто во-время созрел,
Кто постепенно жизни холод
С летами вытерпеть умел;
Кто странным снам не предавался,
Кто черни светской не чуждался,
Кто в двадцать лет был франт иль хват,
А в тридцать выгодно женат;
Кто в пятьдесят освободился
От частных и других долгов,
Кто славы, денег и чинов
Спокойно в очередь добился,
О ком твердили целый век:
N
. N. прекрасный человек.

Autuas nuoruutens’ jätti taa
aikanaan kypsyi vanhuuteen
ja elon kylmän koettuaan
sen tajus’ hyväksyä vaan
ken unelmat turhat jättää sai
ja seurapiirit löysi kai
ken nuorna kerskui, keikaroi
ja rikkaan morsiamen nai
pian pääsi pois hän veloistaan
sai mainetta ja prenikkaa
se mies on kenestä kerrotaan,
mainio, totta tosiaan!

Tiedän, että Lauri Kemiläinen on nämäkin rivit kääntänyt erinomaisen taidokkaasti, mutta kun käännös ei nyt ole käsillä, tyydyn suomeksi toteamaan, että prekrasnyi tšelovek siis tässä tapauksessa oli mitä puhdasverisin poroporvari, nuorena keikari, vanhana varakas ja turhista haaveilematon, mutta sen sijaan säädynmukaisesti kunnostautunut kansalainen, mainetta, virka-arvoja ja rahaa itselleen keräillyt, joka ei suurmaailman roskaväkeäkään pitänyt itselleen vieraana.
Ihana ihminen siis tämäkin? Näen tässä Puškinin viiltävän ironian, joka asettaa vastakkain todellisen upean sielun ja poroporvarin, jolle joutavuudet ovat asian ydin. Hänet, joka ei ainakaan nuoruutensa mentyä edes ymmärrä, mitä suurenmoiset asiat oikein voisivat olla, elleivät ne tarkoita virka-arvoja, päivällisiä ja muuta banaalia touhuamista.
Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika! Näin kehui laukkuryssä kollegaansa Runebergin Hirvenhiihtäjissä. Kyseessä oli kelpo mies, reipas ja varakaskin. Olisi voinut kelvata vaikka talon tyttärelle, jos niikseen tulee. Ihana ihminen?
No, se mikä on mainio mies tai yleensä mainio, erinomainen ihminen, riippuu toki ympäristöstä. Castiglionen cinquecenton Italiassa hän oli uomo universale, sulavan käytöksen mestari, monia taitoja hallitseva maailmanmies. Toki asiaan kuului, ettei vähäpätöisiin ja typeriin asioihin panostettu liikaa kallisarvoista aikaa. Jos hovimies osasi shakkia liian hyvin, oli se hieman noloa, koska kavalsi sen, että hän oli harrastanut sitä kovin paljon, sen sijaan, että olisi käyttänyt senkin ajan opiskelemalla jotakin hyödyllisempää.
Mutta hyvä pukeutuminen ja tarkka silmä sosiaalisen elämän koukeroissa oli tietenkin hovimiehelle ensiarvoisen tärkeää. Se oli ilmaa, jota hän hengitti. Ilman noiden tapojen ja niihin liittyvän hiljaisen tiedon tuomaa distinktiota ei mitään hovimiestä olisi ollut. Yhtä hyvin ruhtinas olisi voinut kutsua seurueeseensa jonkin suutarin tai tynnyrintekijän käsityöläiskortteleista. Mutta sehän ei käynyt lainkaan laatuun, hovimiehen ammattitaito oli toisenlainen.
Se tuosta kaukaisesta menneisyydestä, joka on meille jo vieras maa, arvoituksia täynnä. Mutta millaiseksi ihana ihminen kansalaisena eikä siis rakastettuna on koettu meidän porvarillisena aikanamme?
Siinä voisi olla hyvä väitöskirjan aihe, ellei olisi sellaisenaan turhan laaja. Jonkinlainen käsitys asiasta toki syntyy sille, joka on tutustunut kaunokirjallisuuden tärkeimpiin klassikoihin ja tämän aiheen kannalta relevanttiin aatehistoriaan.
Itse asiassa en oikein uskalla sanoa asiasta kovin paljoa Suomen osalta, mutta kylläkin Venäjän. Tämä ilmeinen röyhkeys perustuu siihen, että olen jonkin verran tuota aihepiiriä tutkinut, nimenomaan Venäjän älymystön eli intelligentsijan osalta.
Pähkinänkuoressa voisi tiivistää, että Venäjän intelligentsijalle ihana tai upea ihminen, prekrasnyi tšelovek oli nimenomaan poroporvarillisen keikarin vastakohta. Intelligentsijan historian kirjoittanut Ivanov-Razumnik tuli siihen tulokseen, että koko intelligentsijan tarinaa määrittää parhaiten juuri sen taistelu poroporvarillisuutta vastaan. Itse asiassa hän käytti termiä meštšanstvo, joka ei suinkaan ole poroporvarillisuuden ekvivalentti, mutta kattaa pitkälti samat asiat.
Meštšanstvon ytimessä intelligentsija näki toisaalta henkisen ja moraalisen rajoittuneisuuden ja toisaalta viehtymyksen ulkoisiin muotoihin sisällön kustannuksella. Maksim Gorki, joka aikoinaan venytti käsitteen sen äärimmäisille rajoille, syytti jopa Leo Tolstoita tästä synnistä, meštšanstvosta. Suuri kirjailija oli näet kieltäytynyt valitsemasta puoltaan riistäjien ja riistettyjen välisessä taistelussa ainakin siinä muodossa, ettei asettunut taistelurintamaan näitä ensin mainittuja vastaan, vaan tyytyi saarnailemaan kaikille tasapuolisesti.
Ajatus Tolstoista pikkuporvarina on tietenkin niin tolkuton, ettei sitä aluksi tahdo uskoa todeksi. Mutta intelligentsijan kyky älyllisiin häränpyllyihin on tietenkin osa sen ammattitaitoa. Juuri sillä se erottautuu roskaväestä, joka taas sille ei ainakaan taannoisella Venäjällä tarkoittanut jaloa kansaa, vaan juuri sitä hyvinvoivaa ylimystöä ja porvaristoa, joka elää kansan kustannuksella, mutta siitä välittämättä. Se on roskaväkeä, tšern, eikä suinkaan kansa, edes sen kaikkein takapajuisin osa.
Puškin ehti jo kuolla ennen kuin tämä diskurssi tuli älymystön piirissä vallitsevaksi ja saavutti historiallisen asemansa. Keikarointi ja snobbailu eivät varmasti olleet hänelle itselleenkään vieraita, mutta pukujen ja tapojen hän ei antanut pettää itseään. Siinä hän kuului suureen venäläiseen traditioon, jossa aina on etsitty ihmisen sielua ja pyritty punnitsemaan sitä eikä niitä muotoja, joihin suurmaailman roskajoukko, svetskaja tšern tuijottaa. Tilanne on tuskin muuttunut. Vai onko?

maanantai 27. lokakuuta 2014

Yläluokka ja eliitti





Yläluokka ja eliitti
Laura Kolbe, Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja. Helsinki 2014, 257 s.
Tunnettu suomalainen sankari Rannanjärvi lausahti kerran: ”Kukkaan ei oo mittään!” Tämä heijastaa asennetta, jota voi kutsua joko nihilismiksi tai egalitarismiksi tai vaikkapa antielitismiksi. Epäilemättä se on sukua vanhalle amerikkalaiselle viisaudelle, jonka mukaan ”Jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin. Ellei hieman parempikin.”
Suomi ei kuitenkaan ole Amerikka ja ehkä kannattaa panna merkille, että Amerikassa ollaan yhtä hyviä (tai parempia), mutta Suomessa huonoja. Suomalaisten herraviha on myyttistä ja suurin kulttikirjamme kautta aikojen rakentuu itse asiassa juuri tämän teeman ympärille.
Emme me tässä kovin omaperäisiä ole. Ajatelkaamme vain Ranskan vallankumouksia ja etenkin sitä Suurta, jota tänäkin maailmanaikana vuosittain juhlitaan. Venäläiset ovat myös osanneet polttaa kartanoita ja teurastaa herroja siinä kuin toisaalta heitä nöyrästi palvella ja kumartaa. Ja ovathan ne muutkin.
Laura Kolbe väittää, että suomalaisia, kaiken kaunan ja kateuden ohella, riivaa myös kuninkaallisten kaipuu. Jos pröystäilyä ja jopa varallisuuden näyttämistä paheksutaan ja ylenkatsotaan, suodaan sentään kuninkaallisille satuolennoille heidän yltäkylläisyytensä ja onnensa. Paremman puutteessa otetaan kuninkaallisten korvikkeeksi vaikkapa Matti Nykänen tai Teemu Selänne.
Mutta itse asiassa Kolben kirjan aiheena on yläluokka, eikä monarkki kuulu mihinkään luokkaan vaan on niiden yläpuolella. Tämän seikan kirjoittaja toki noteeraakin, mutta esittää silti kuninkaallisten palvonnan yhtenä esimerkkinä suhtautumisesta eliitin edustajiin. Miksipäs ei. Kuninkuusinstituutio todellakin on ristiriidassa tasa-arvon aatteen kanssa ja juuri siksi se vuoden 1918 lyhyen episodin jälkeen niin tarmokkaasti tyrmättiin eduskunnan enemmistön toimesta.
Koko monarkian idea vahvistaa ajatusta, että valtaa voi periä. Sen takia sitä myös vastustetaan, jopa Englannissa, jossa kansan suuri enemmistö sitä kuitenkin hartaasti kannattaa. Meillä monarkian kannatus luultavasti kuitenkin jäisi hyvin pieneksi, syistä, jotka Rannanjärvi aikoinaan esitti. Ei me sellaista pelleä tarvita. Toinen asia on, että kuninkaallisista on varsinaisesti hullaantunut pieni ja sekalainen joukko, jolle ulkoiset muodot ovat kaikki kaikessa ja sisällöt toissijaisia. Siis maamme hölmömpi aines.
No, itse asiassa Ruotsin prinsessan satuhäitä seurasi televisiosta yli miljoona katsojaa ja presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat vuodesta toiseen suosituin ohjelma.
Mitä se merkitsee? Kaipaammeko todella yläluokkaisia samastumiskohteita, kuten Kolbe arvelee, vai onko se nyt muuten vain viihdyttävää katsella kirjavaa menoa? 1960-luvun kulttuurivallankumous oli niin meillä kuin muuallakin länsimaissa hyökkäys luokkaeroja ja niiden symboleja vastaan. Jopa ylioppilaslakkeja poltettiin protestina epätasa-arvoisuudelle, joka kuitenkin perustui selvään suoritukseen.
 1960-luvun jälkeen ei Ranskassakaan enää puhuteltu tarjoilijaa sanalla garçon/nne (poika), vaan käytetään muita, kunnioittavampia ilmaisuja. Ruotsissakin, jossa Kolben tuttavien mukaan tasa-arvon tavoittelu ei mene aivan Suomen tasolle, kuului ainakin Marianne Alopaeuksen 1980-luvun kokemusten mukaan asiaan suhtautua yläluokkaan torjuvalla ylenkatseella.
Yläluokka ei ole sama kuin eliitti, vaikka kirjoittaja näyttää pitävän eroa vähäisenä. Eliittihän tarkoittaa valittuja, joukosta poimittuja (latinan verbi on eligo, electus sum). Eliittinsä on joka alalla, jopa rikollisten keskuudessa, jossa mielestään etevät ja kunnostautuneet ovat perustaneet aivan julkisesti kerhon nimeltä M.O.R.E. (Me Olemme Rikollisten Eliittiä). O tempora o mores.
Useimmiten eliitiksi pyrkivät ovat itse poimineet itsensä joukosta ja omaksuvat joitakin tunnusmerkkejä, jotka erottavat heidät rahvaasta. Erottautuminen, distinction ei Suomessa tapahdu kovinkaan silmiinpistävästi. Meillä ei koreilla vaatteilla eikä koruilla eikä juuri autoillakaan. Ne, jotka saavat arvonimiä ja kunniamerkkejä eivät pidä niitä esillä juuri koskaan ja ihmisten palkkataso ja varallisuus ovat puheenaiheina osittain tabu, vaikka verokalenterit herättävätkin merkittävää mielenkiintoa.
Joka tapauksessa Suomessa olisi mahdotonta sanoa ihmisestä amerikkalaisittain, että hän on miljoonan dollarin arvoinen. Arvoinen? Kristillisen perinteen kannalta tässä voisi olla se rienaava ajatus, että ihmisen arvo voidaan mitata rahassa ja yleisen oikeustajun kannalta on lähellä se ajatus, että hänen moraalinsa olisi tuosta hinnasta myytävissä.
Ihmisarvo, dignitas, on jotakin, mitä myös Kolben ajattelema eliitti, tai ainakin osa siitä näyttää arvostavan. Vai tarkoittaako kirjoittaja sittenkin vain arvokasta käytöstä, habitusta, joka on tarkoitettu tekemään vaikutus toisiin ihmisiin? Dignitas, dignity joka tapauksessa viittaa perinteisesti paljon syvempään asiaan, moraaliseen konstituutioon, joka kestää koettelemukset ja pysyy uskollisena periaatteilleen. Muotojen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.
Arvokkuus muistuttaa karismaa ja se on helppo tunnistaa, mutta tuskin selittää. Muistan, miten muuan venäläinen vieraani, joka neuvostovallan vedellessä viimeisiään pääsi käymään Suomessa, oli näkemistään nykyajan ihmeistä kuin puulla päähän lyöty. Mutta, hän sanoi minulle, tiedätkö, että suurimman vaikutuksen minuun tekivät sinun vanhempasi. Isäsi on kuin pääministeri ja äitisi kuin… no, pääministerin puoliso…
Ajatukseen hieman totuttuani myönsin, ettei se ollut tyhjää puhetta. Isävainaa oli luokka-asemaltaan talonpoika, luonteeltaan ja temperamentiltaan asiallinen eikä lainkaan tärkeilevä saati rikas. Silti hänestä säteili jonkinlaista karismaa, joka kai liittyi isäntämieleen. Se oli eleetöntä varmuutta, joka perustui vaistomaiseen tietoon oman aseman vakaudesta ja oikeutuksesta, ei sen enempää eikä vähempää. Ei se periytynyt.
Karismaattisen ihmisen ei tarvitse kuulua eliittiin eikä hallita sen keskinäisiä merkityksiä ja pyrkimyksiä. Niitähän venäläisen kirjallisuuden suuret klassikot Puškinista Turgenjeviin ovat aina pilkanneet. Merkittävät persoonallisuudet eivät ole comme il faut, koska eivät sido merkitystään ulkoisiin mitättömyyksiin. Pisimmälle ajatuksen kai vei Nietzsche, joka lausahti, että haluaisi nähdä suuria ihmisiä, mutta näkee ympärillään vain ihanteidensa apinoita.
Karismaattisuudessa oleellista on aitous eikä ulkoa opettelu tai oppiminen, joka kuuluu seurapiirien sisällyksettömään maailmaan. Henry Miller kirjoitti kerran kirjan Marussin kolossi. Kolossi ei ollut Rhodoksen kuulun patsaan kokoinen fyysisesti eikä edes patsas, se oli muuan tavallinen tai epätavallinen kreikkalainen, jonka karisma oli vuorenkorkuinen. ”Piireissä” tämä kolossi ei varmaan olisi ollut mitään, mutta se ei olisi häntä haitannut. Myöskään ”piirit” eivät olisi olleet hänelle mitään. Hänen omaisuutensa oli persoonallisuus.
Mitäpä sanoikaan kerran Goethe:
Volk und Knecht und Überwinder
Sie gesteh’n zu jeder Zeit
Höchstes Glϋck der Menschenkinder
sei nur die Persönlichkeit…

Persoonallisuus on asia, jota tuskin saavutetaan enempää perimällä kuin opettelemalla, saati hakeutumalla hienoihin yhteisöihin.
Mutta toki Kolbe ei kirjassaan tarkastele yksilöitä, vaan ryhmiä. Kuitenkin on ilmeistä, että sääty, enempää kuin luokkakaan eivät Suomessa enää määritä ihmisen asemaa yhteiskunnassa. Jälkivaikutuksensa näillä menneisyyden instituutioilla toki on, eikä luokka itse asiassa ole edes kuollut, vaikka sen merkitys on vähentynyt. Joka tapauksessa peräti 70% suomalaisista on viime vuosikymmeninä päätynyt toiseen yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa. Se on tavaton määrä. Eliittiin noustaan etenkin koulutuksen kautta, ei niinkään perimällä, jos kohta hakeutuminen koulutukseen voi riippua perheen perinteistä.
Kirjoittaja esittelee koko joukon Suomessa toimivia eksklusiivisia yhteisöjä, eliittikouluja, aatelin nykyistä olomuotoa ja niin edelleen. Todetaan myös, että television katsojat ovat kovin kiinnostuneita sarjoista, joissa yläluokkaa esiintyy.
 Entä sitten. Eliittikoulut eivät meillä oikeasti ole kovinkaan eksklusiivisia, aatelin merkitys säätynä on lähellä nollaa ja TV:n katsojia näyttävät erilaiset tosi-TV:t ja muut hömppäformaatit itse asiassa kiinnostavan enemmän kuin sinänsä hyvin tehdyt brittisarjat aateliston elämästä. Myös murhat ovat katsojien suuressa suosiossa, vaikka katsojat tuskin niitä erityisesti kaipaavat tai kunnioittavat.
Kirja antaa monia kiinnostavia viitteitä eliittiä koskeviin tutkimuksiin ja on ilmeistä, että kalliissa kotimaassamme sittenkin on jonkinlaisia eliittejä, vaikka ne yleensä yrittävät kieltäytyä kunniasta. Eliittien totaalinen puuttuminen olisikin kovin kummallista. Sukutausta, verkottuminen, opiskelu, Kolben mukaan jopa toiminta osakunnassa ovat tie eliittiin, sen omaan omituiseen habitukseen, johon näyttää liittyvän eleganssia ja sosiaalisia taitoja, ilmeisesti juuri näissä piireissä tarvittavia ja arvostettuja.
 Kirjoittaja näyttää syvästi kunnioittavan tätä oman yhteisönsä muodollisuudet hallitsevaa joukkoa ja miltei joutuneensa paniikkiin mennessään sille esiintymään. Ainakin osa eliitistä siis ilmeisesti elää erilaisessa, rahvaasta erottautuvassa kulttuurissa, vaikka bobot (bourgeois bohemians) usein nykyään saattavat olla todellisia hengen jättiläisiä ainakin omasta mielestään ja samalla raharikkaita. Nykyäänhän on jo melko tyypillistä, että hienosti pukeutunut palvelija rientää avaamaan loistoauton ovia farkkupukuiselle nuorelle jolpille, jonka internet on hukuttanut helppoon rahaan ja jonka yleissivistys on saatu lähinnä sarjakuvista.
Itse asiassa niin vanhalle kuin uudelle yläluokalle eri maissa on ainakin kriitikoiden mielestä ollut tyypillistä pinnallisuus ja jopa moraalinen moukkamaisuus, joka ilmenee katteettomana ylemmyydentunteena niitä kohtaan, jotka elävät toisenlaisten merkkien ja tapojen maailmassa. Älymystö taas, jonka Kolbe muitta mutkitta sijoittaa eliittiin, on esimerkiksi Venäjällä ollut aina yläluokan leppymätön vihollinen. Suomessahan tilanne on jossakin määrin toinen.
En ole varma siitä, oliko kirjalla jokin erityinen sanoma. Ehkä se oli, etteivät eliitit ole hävinneet eivätkä häviämässä. Tähän minäkin uskon. Vai saattoiko se olla se, että jotkut ihmisryhmät ovat ihan oikeasti toisia parempia ihmisiä, siis ihmisarvoltaan. Tämä on vaikeampi sulatettava, sillä se tuntuu oikeuttavan samalla sen, että osa huonompia on yksinkertaisesti ansainnut kohtalonsa samaan aikaan kun eriarvoisuus lisääntyy, uudet rosvoparonit kiskovat käsittämättömiä voittoja ja pröystäilevät rahoillaan. Tämän olen varmaankin ymmärtänyt väärin.
Muuten lukukelpoista kirjaa vaivaavat muutamat oikeinkirjoitusvirheet: charge d’affaires, Haustiftung, Forsythe, Bertenskiöld, Linus Thorvald, Morum Puerillum. Asia ei toki suuria merkitse, mutta täytyyhän se todeta. Ja kirja on kyllä lukemisen arvoinen, pelkään, että oma näkökulmani asiaan on rajoittunut.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Anarkistit, fasistit ja antifasistit



Anarkistit , fasistit ja antifasistit

Leninin kirjoituksia tuntevalle ei ole mikään uutinen, että hän kannatti valtion hävittämistä eli siis oli peruskatsomukseltaan anarkisti. Valtiossa ja vallankumouksessa hän totesi asian nimenomaisesti: bolševikit eivät eroa anarkisteista päämäärän vaan ainoastaan keinojen suhteen.
Dialektikko Leninille ei tuottanut mitään vaikeuksia kannattaa valtion maksimaalista roolia keinona valtiottomaan tilaan. Se ei kuitenkaan ollut arvo sinänsä vaan päinvastoin. Määrittelihän Lenin valtion väkivaltakoneistoksi, jolla yksi luokka alistaa toisen. Sitten kun proletariaatin käyttämä valtiovalta olisi jonkin aikaa (ei kauan, sillä ihmiset oppivat uudenlaista käytöstä hämmästyttävän nopeasti…) toiminut, se kävisi tarpeettomaksi.
 Valtio kävisi tarpeettomaksi siten, että kaikki kansalaiset vuorotellen hoitaisivat sen tehtäviä: niin poliisin, armeijan kuin kaikenkarvaisten virastojen. Tätä varten varattiin jokaiselle kansalaiselle kaksi tuntia palkallista vapaa-aikaa NKP:n puolueohjelmassa vuodelta 1919 ja vuonna 1961 ajatus oli vielä aivan voimissaan.
Ei ollut ihme, että Lenin, jonka johtama puolue vuonna 1918 otti itselleen kommunistien nimen, luokiteltiin ulkomailla heti anarkistiksi. Sitä hän olikin. Myös vakavasti otettavat marxilaiset olivat tätä mieltä. Toinen asia on, että teoria on teoria ja käytäntö voi helposti muuttaa sen periaatteet vastakohdikseen.
Neuvostoliiton läpikäyvänä piirteenä toimiva etatismi oli käytännössä selvästi totaalisempaa kuin missään fasistisessa tai kansallissosialistisessa järjestelmässä. Sitä yritettiin hävittää semanttisilla taikatempuilla selittäen, että vapaus, kuten jo Marx oli havainnut, on välttämättömyyden tunnustamista eli käytännössä siis vaikkapa tietoista alistumista siihen, mitä ylhäältä annettiin.
 Niinpä kansalaisille voitiin myöntää vapautta roppakaupalla. Eipä ihme, että suomalaiset naiset lauloivat vuonna 1937 uutta iskusävelmää: ”Ei oo maata toista tuntemaani, missä niin on vapaa ihminen!” He olivat kuorma-auton lavalla odottamassa siirtoa jonnekin. Se, minne matka on vienyt, ei ole juuri kiinnostanut edistyksellisiä piirejämme.
Vapauden, välttämättömyyden ja pakon suhde on anarkisteille aina ollut problemaattinen. Monet anarkistit, kuten Proudhon ja Bakunin uskoivat, että sitten kun valtio on tuhottu, jää jäljelle yhteiskunta, jonka jäsenet vapaaehtoisesti ja tietoisesti alistuvat välttämättömyyteen. Käytännössä tuo tietoisuuden muuttaminen on jäänyt ongelmaksi, välttämättömyyksien löytäminen taas on sitäkin helpompaa.
Joka tapauksessa anarkismin jalo periaate on kaunis. Sitä ovat kannattaneet niin Jeesus kuin Leo Tolstoi ja se on innoittanut ihmiskunnan parhaita voimia työskentelemään yhteiseksi hyväksi ilman pakkoa tai palkintoa. Vain harvalla on ollut otsaa sanoa, että valtio kaikkine virkamiehineen, pyöveleineen ja publikaaneineen on hieno asia ja arvo sinänsä.
Nyky-Venäjällä tuo suuntaus kuitenkin näyttää taas nostavan päätään. Ei se sinänsä uusi ole, sen ydin on tuttu jo venäläisestä fasismista, panslavismin teoreetikoilta ja stalinismista. Sehän oli se Neuvostoliittoa pystyssä pitänyt järjestelmä, jonka Josif Vissarionovitš loi ja jopa omakätisesti kirjoitti sen filosofisen peruskirjan ”Dialektisesta ja historiallisesta materialismista”. Leniniläinen marxismi eli, kuten kömpelösti käännetään, marxismi-leninismi oli teoriassa anarkismia, käytännössä etatismia.
Nykyinen putinismi ei ole liiemmin nostellut esille anarkistisia tunnuksia, nehän menisivät helposti Bolotnaja-aukiolla aikoinaan mellastaneen porukan hyödyksi. Sen sijaan, kuten Putin on korostanut, valtionvastaisuus on Venäjällä käytännössä merkinnyt myös kansakunnanvastaisuutta. Siinä siis osviittoja niille, jotka eivät halua leimautua kansallispettureiksi.
Pelkästään anarkistit eivät tietenkään ole olleet valtiota ja sen prerogatiiveja vastaan. Myös oikeiston ideologiaksi usein koettu klassinen liberalismi on samoilla linjoilla, ellei vallan saman hengen lapsia. On kiinnostavaa havaita, että äskettäin kammottavan veritekoon syylliseksi osoittautunut kokoomukselainen nuorisopoliitikko oli julkaissut intohimoisen runon, jossa hän projisioi kaiken pahan valtioon, saatanan valtioon…
Romppainen tuskin lienee leninisti, mutta jotakin yhteistä Tolstoin ajatusten kanssa voi runossa kenties havaita. Sehän on valtio, joka määrää ihmiset riviin, antaa heille kokardit ja oikeuttaa sitten tappamaan niitä, joilla on toisenlaiset kokardit. Missä tässä on oikeus, missä moraali? Onko välttämättömyys tunnustettava oikeudeksi tai peräti vapaudeksi?
En tunne tuota onnetonta ihmistä, joka syyllistyi kahden elämän tuhoamiseen, uhrinsa ja omansa. En ole psykiatri, mutta tuossa runossa ei voi olla näkemättä pahan ulkoistamista, sen heijastamista omasta itsestä muualle, toisten vastuulle. Rikoksen syynä oli viranomaistietojen mukaan hillitön raivonpuuska, tyypillinen narsistinen reaktio, joka saattaa olla tyypillistä juuri anarkismin kannattajille, jotka historian valossa näyttävät usein olleen narsisteja ja psykopaatteja, tyypillisenä esimerkkinä Bakunin.
Nyt huomaan jonkun lähinnä mielipuoliselta vaikuttavan nettisivuston kehittäneen Romppaisen tapauksesta kertomuksen ”fasistisesta” kokoomuksesta ja sen lietsomasta ryssävihasta, joka sai ilmauksensa tuossa veriteossa. Sivu kertoo olevansa ”antifasistien” asialla ja näyttää tavattomasti paheksuvan Romppaisen valtionvastaisia ajatuksia ja sen sijaan kannattavan putinilaista etatismia.
 Tässäpä meillä on fasistit ja antifasistit…  Tulee mieleen, että filosofia ja aatehistoria eivät riitä, kun halutaan ymmärtää, mitä erilaiset poliittiset toimihenkilöt oikeasti käytännössä tekevät. Tässä tarvitaan nyt todella psykiatrista asiantuntemusta.  Onko Hannu Lauerma jo perehtynyt näihin kirjoituksiin?