Sekurokratian agonia
Arto Luukkanen, Putinin
perukirja. Tarina Venäjän sekurokratian itsetuhosta Ukrainassa ja siitä, kuinka
Suomi karkasi idän karsinasta Naton pilttuuseen. Docendo 2024, 461 s.
Kroisoksen
kohtalo on tunnettu (ks. Vihavainen: Haun
kroisos tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Häntä ylistettiin ja hän
itse ylisti itseään ihmisistä onnellisimpana. Kaikki meni hyvin.
Yhtäkkiä Kroisos
sai kuitenkin nähdä menettäneensä kaiken. Persian suurkuningas Kyyros oli
tehnyt lopun hänen koko maallisesta onnestaan ja häntä itseään uhkasi piinallinen
kuolema polttoroviolla.
Hätiköity oli
ollut johtopäätös siitä, että Kroisos olisi täytynyt julistaa onnelliseksi.
Ihmisen elämän tilitys voidaan tehdä vasta hänen kuoltuaan: kukaan ei ole onnellinen
(latinaksi Nemo ante mortem beatus) ennen kuolemaansa sanoi Solon,
ihmisistä viisain.
Onnellisen Putinin
perukirja voisi olla uljasta luettavaa: Venäjä nostettiin polviltaan,
nälänhädästä siirryttiin maailman suurimmaksi viljan viejäksi, raunioituneeseen
ruostevyöhykkeeseen pumpattiin elämää, Venäjä nousi elintasoltaan maailman
hyvinvoivien maiden kastiin, ja sen rappeutuneet kaupungit pesivät kasvonsa. Itse
Putinista tuli maailman rikkain mies.
Kansansuosio
kasvoi suureksi, mutta alkoi sitten horjua, kun politiikka muuttuikin
vaihtoehdottomaksi. Venäjän uusi keskiluokka osoitti vakuuttavasti tyytymättömyytensä
demokratian pilkkaamiseen. Se oli alkanut uskoa tuohon demokratiaan. Se halusi
vaihtoehdon.
Se oli silloin,
mutta nyt, kuten runoilija sanoo. Putin ja hänen lähipiirinsä eivät demokratiaan
uskoneet. Sen sijaan he uskoivat joukkojen manipuloitavuuteen, siihen, että
mitä tahansa oli mahdollista ja usein syöttää kansalle, kunhan vedettiin
oikeasta narusta. Venäjäksi käytettiin verbiä piarit, se oli ja on huikean
kansallinen versio käsitteestä PR.
Kuten muuan
Luukkasen siteeraama tutija huomauttaa, neuvostovallan kaudella totuutta toki
loukattiin ja vääristeltiin ehtimiseen, mutta sitä pidettiin joka tapauksessa
tärkeänä käsitteenä. Sen olemassaoloon uskottiin. Nyt on toisin.
Venäjän tapauksessa
parasta piaria tuon kriisin ratkaisemiseksi oli vetoaminen kansalliseen
suuruuteen ja ulkoiseen vaaraan. Krimin palauttaminen pyyhki pois sen tyytymättömyyden,
jota Putinin hallinnon mielivaltaisuus oli aiheuttanut. Itä-Ukrainan
interventio ja sittemmin Ukrainan sota tiivistivät kansakunnan itse hankittua ulkoista
uhkaa vastaan.
Mutta sota oli
vahinko. Tarkoitushan oli tehdä vain erikoisoperaatio ja jatkaa näin imperiumin
palauttamista, joka oli ollut helppoa ja jota kukaan ei kyennyt vastustamaan.
Sodat ovat kuitenkin
aina vaarallisia ja laskemattomia, vaikka niiden ennustamiseen on värvätty
kokonaisia asiantuntijoiden armeijoita kaikissa maissa.
Ennusteet ovat
olleet varsin ennustettavia: kahdessa kuukaudessa asia ratkeaa, ellei se ratkea
jo kahdessa viikossa. Roviolla istujan kohtalo on jo määrätty, epäselvää on yhä
vain se, milloin se sytytetään.
On olemassa runsaasti
syitä siihen, miksi Putinin täytyy hävitä sota, johon hän taitamattomuuttaan
syöksi maansa. Ne ovat luonteeltaan sekä taloudellisia että poliittisia ja
lisäksi kilpailevien voimaryhmien ristiriidat odottavat vain purkautumistaan.
Tämä on se
yleinen kuva, joka meillä on Putinin kohtalosta ollut jo hyvän aikaa. Arto
Luukkanen on hyvin perehtynyt sekä länsimaiseen että venäläiseen keskusteluun
tästä aiheesta ja selostaa sitä monipuolisesti uudessa kirjassaan.
Kirja on hyvä
Venäjän lähihistorian kertaus nimenomaan sen poliittisen järjestelmän kannalta.
Itse Ukrainan sodankin vaiheet ovat monen mielessä jo mennet pahasti sekaisin
ja tämän kirjan avulla on mahdollista palauttaa mieleen, miten kaikki on kehittynyt,
missä vaiheessa on milloinkin oltu.
Itse asiassa
Putinin perukirjaa on vielä aikaista kirjoittaa. Diktaattorin väistymistä
tavalla tai toisella on ennustettu yhä uudelleen, mutta se on vain
itsepintaisesti jäänyt tapahtumatta. Toki Venäjä Putinin jälkeen on
todennäköisesti paljon mahtavampi kuin ennen häntä, mutta edes se ei ole ainoa
mahdollinen vaihtoehto.
Mikä pahinta,
Venäjä näyttää nyt oleva sodassa niskan päällä ja on täysin mahdollista, että
se voittaa taistelun. Voittaako siinä samalla Venäjän kansa, kansakunta, onkin
jo sitten aivan toinen asia.
Todennäköisesti se on jo tuomittu häviämään
tässä kaupassa ja menettämään hyvinkin paljon jopa sellaista, joka ei ole ajan
mittaan korvattavissa, kuten tapetut ihmiset, mutta tulevaisuus nyt on vain yhä
avoin.
Kirjoittaja
valottaa kiinnostavasti Ukrainan sodan seurauksia sekä Venäjällä että sen
valtapiirissä, kuten Kaukasuksella, jossa se on menettänyt kasvonsa ja
uskottavuutensa. Myös Putin itse osoitti olevansa heikko, kun Prigožinin
Wagner-joukot lähestyivät Moskovaa. Hänen puolustajansakin olivat hampaattomia.
Luukkanen kuvaa
Prigožinina, ”Putinin kokkia” todelliseksi alamaailman aateliseksi, jotka
tunnetaan nimellä vor v zakone. Termin kirjaimellinen kääntäminen ei
kannata, siitä seuraa vain sekaannuksia.
Joka tapauksessa
nämä oman rikollisen alakulttuurinsa kunniakoodin puitteissa toimivat pomot ja
heidän käskyläisensäkin ovat kivikovaa ainesta. Siinä porukassa Putin on vain
nöössipoika ja tajuaa sen itsekin. Hänellä on kyllä nyt valtaa yli koko Venäjän
maan, mutta se taitaa olla heikoissa kantimissa. Monet eivät kunnioita häntä
lainkaan.
Entä kansa? Onko
se tyytymätöntä? Miten sillä menee taloudellisesti? Saattaisiko se taas tulla
kaduille, kuten vuonna 2012 tai vaikkapa vuonna 1917?
Entä
uskalletaanko Venäjällä kritisoida Putinia? Kyllä vain. Luukkanen nostaa esille
erään akateemisista piireistä nousseen kriitikon, joka ruotii säälimättömästi
Putinin politiikkaa useammissakin artikkeleissa.
Ne on julkaissut
Nezavisimaja gazeta, joka on merkittävä lehti, vaikka sen nimi ”riippumaton
lehti” onkin pelkkä vitsi. Riippumatonta ajattelua joka tapauksessa on ja sitä
jopa hieman julkaistaan.
Luukkanen on
sitä mieltä, että ennen pitkää loppuvat niin hallitukselta rahat kuin kansalta
pelko. Nykyinen meno tulee tiensä päähän. Vaihtoehtoja Putinille on useita,
eikä mikään niistä näytä erityisen miellyttävältä.
Venäjä ei silti ole
mikään pahan valtakunta, josta ei mitään hyvää voi löytyä ja joka nyt vain aina
käyttäytyy kuten se käyttäytyy, toisin kuin muut maat. Se on sitä paitsi aina
naapurimme ja sen kanssa on pärjättävä.
Paradoksi on,
että Suomi on nyt potentiaalisesti vaaranalaisessa asemassa. Natoon liittyminen
oli historiallinen mullistus, jolla on ansionsa, mutta myös vaaransa ja
varjopuolensa. Suhteet Venäjään on vielä palautettava ja asia on syytä ymmärtää
jo nyt.
Mutta miten
sodasta päästään irti? Naiiveimmat poliitikot ovat edustaneet jonkinlaista
fundamentalismia, jonka mukaan rauha on mahdollinen vain palauttamalla status
quo ante bellum ja viemällä rikollisen hyökkäyssodan syylliset ja
sotarikolliset oikeuden eteen.
On selvää, ettei
nykyinen hallinto suostu sellaisiin ehtoihin eikä niitä vaativilla toisaalta
ole ollut ja tuskin tuleekaan olemaan voimaa pakottaa niitä hyväksymään. Tuollaisen
variantin piarisointi Venäjän kansalle saattaisi myös olla ylivoimaista.
Onko tulevaisuuden realistisin vaihtoehto
Korea-varaintti, jossa rintamalinja jää maiden tosiasialliseksi rajaksi?
Kirjoittaja on
varma, että nykyinen hallinto on suuren romahduksen edessä, mutta kukapa
tietää, milloin se tapahtuu. Tai tapahtuuko se sittenkään ihan varmasti? Ja
mitä merkitseekään BRIKCS-maiden tuki Venäjälle ja niiden pyrkimys
moninapaiseen maailmaan, jossa USA:n ylivalta olisi murrettu. Sitä olisi voinut
ruotia enemmänkin kuin vain Kiinan, Turkin, Venäjän ja Iranin ”kelmien kerhon”
touhuja.
Putinin roviota
ei vielä ole sytytetty. Hän voisi nyt huutaa uutena Kroisoksena Solonin nimeä
ja tunnustaa, että tuhosi onnensa hybriksellään. Ehkäpä Kiinan Xi haluaisi
näytellä nykyaikaisen Kyyroksen roolia ja pelastaa Putinin neuvonantajakseen?
Venäjä ansaitsisi
jo jonkun paremman johtajan, eikä se Putinin johdolla pääse onnettomuudestaan.