torstai 28. maaliskuuta 2024

Kutistumisen tuskat

 

Venäläinen maailma

 

Eräs maineikkaan Izborskin klubin venäläinen höyrypää on huomannut, että hänen maansa väkiluku on tulevaisuudessa nostettava miljardiin.

No, jos Venäjän on kerran oltava supervalta, niin välttämätöntähän tämä on -ja tietenkin aivan yhtä mahdotonta.

Putin on koko presidenttiytensä ajan yrittänyt saada Venäjän väkilukua kääntymään nousuun, mutta ilman menestystä. Toki on todettava, etteivät synkimmät ennusteen Venäjän nopeasta katoamisesta maailman kartalta ole toteutuneet, vaan maan väkiluku on sen sijaan kasvanut. Kasvu perustuu kuitenkin aluevalloituksiin ja siirtolaisuuteen.

Parin vuosikymmenen takaiset ennusteet ovat joka tapauksessa osoittautuneet pettäviksi:

Max Jakobson teoksessaan Tulevaisuus? (Otava 2005) kirjoitti, että Venäjän väestö on edelleen vajoamassa syvään heikkouden tilaan. Maassa on enää 144 miljoonaa asukasta ja YK:n väestöennusteen mukaan vuonna 2015 asukkaita tulee olemaan 133 miljoonaa. Tätäkin dramaattisempia vähennyksiä on ennustettu… Samaan aikaan miesten odotettavissa oleva elinikä on vain 57 vuotta –naisten 72 vuotta.

Pidän Jakobsonia suuressa arvossa, mutta nämä luvut kuvaavat taas kerran sitä tunnettua asiaa, ettei Venäjä koskaan ole niin heikko kuin toivotaan eikä niin vahva kuin pelätään.

Ne syvimmän katastrofin aikaiset luvut, jotka kaksikymmentäviisi vuotta sitten hätkähdyttivät maailmaa, ovat monen mielikuvissa jääneet pysyväksi Venäjää kuvaavaksi totuudeksi.

Itse asiassa Venäjän väestömäärä todellakin laski vuonna 2006 142,8 miljoonaan henkeen. Tällä hetkellä se on 146,5 miljoonaa, mikäli Krim otetaan lukuun. Ilman sitäkin määrä oli vuonna 2014 143,7 miljoonaa.

 

Jakobson ei tietenkään itse ollut näitä lukuja keksinyt, vaan käytti YK:n valistuneita arvioita. Tämä osoittaa, miten vaikeaa on ennustaa edes niin alkeellista asiaa kuin väestökehitystä, vaikka keskeiset muuttujat ovat tiedossa.

Yhtä kaikki, tuo alussa mainittu kansainvälinen ihmisyhteisö Venäläinen maailma. Russki mir, on kärsinyt pahasti. Senhän tuli olla samanlainen kieleen ja kulttuuriin perustuva yhteisö, kuin vaikkapa Ranskankielinen maailma -Le monde francophone.

Myöhemmin koko käsite on saanut yhä erikoislaatuisempia ja uhkaavampia tulkintoja ja siitä on tullut jopa koko Venäjän laajenemisohjelman symboli. Ero tuohon ranskalaiseen maailmaan on räikeä.

Ne kansat, jotka aikoinaan oppivat siirtomaaisäntien opettamina puhumaan ranskaa, ovat yleensä säilyttäneet tietyt sympatiat tuota maata kohtaan ja pitävät yhä ranskalaista kulttuuria johtotähtenään.

Vielä hiljattainhan jopa Ranskan valtioalueeseen kuului sellainenkin maa, kuin Algeria, jota ei siis luettu siirtomaaksi, vaan Ranskan merentakaiseksi osaksi. Katkera sisällissota teki lopun tästä yhteiselosta, enkä tiedä, miten suuri rooli ranskan kielellä ja kulttuurilla on nykyisessä Algeriassa, pelkäänpä, ettei se ole kovin suuri.

Algeria on kuitenkin poikkeus. Sen sijaan esimerkiksi Marokossa Ranska ja ranska ovat suosiossa (vrt. Vihavainen: Haun francophone tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Optimististen arvioiden mukaan ranskankielinen maailma on itse asiassa nyt kovassa kasvussa etenkin päiväntasaajan eteläpuolisen maailman suuren väestönkasvun takia.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

 

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 

 

 

Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa osattava sitä. Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Venäläinen maailma on joka tapauksessa meille tärkeä asia ja kirjoitan siitä toisella kerralla enemmän.

 

 

 

tiistai 26. maaliskuuta 2024

Se

 

Nimityksiä

 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja sama koskee vähemmän rakkaita. Jälkimmäisten kohdalla lempinimet tai köllinimet usein lausutaan varovaisesti, sillä kyseiset henkilöt saattavat olla kovin herkkänahkaisia.

Sitä paitsi esimerkiksi paholaisen nimen mainitsemista saatetaan pelätä, koska se saattaa ilmestyä oitis paikalle nimensä kuultuaan. Mitä Jumalan nimeen tulee, se taas on niin pyhä, että sen mainitseminen on useissa uskonnoissa kielletty.

Joka tapauksessa lempinimi/pilkkanimi/koodinimi tulee todennäköisesti jokaiselle tarpeeksi merkittävälle henkilölle, joka on onnistunut saamaan paljon valtaa ja jota siis aina jotkut palvovat ja suitsuttavat, kun taas toiset vihaavat.

Kuten arvata saattaa, Putin on yksi tällainen. Tulin käyttäneeksi hänestä nimeä Huussilahtaaja, jota ei varsinaisesti näytä esiintyvän eräässä koottujen nimitysten kokoelmassa. Voisihan niitä keksiä muitakin. Venäjän kielessä on esimeriksi suurmarttyyriä tarkoittava sana velikomutšenik, hän, joka on paljon kärsinyt.

Näin ei-natiivina tulee mieleen, että Putinista, huussityön ansioituneena harjoittajana voisi käyttää myös nimitystä velikomotšenik. En tiedä, miltä se venäläisestä kuulostaa, mutta tarjoan ainakin alustavasti sitä halukkaiden käyttöön.

Mitä tulee suuresti kunnioittamani ja rakastamani Venäjän kansan saavutuksiin tällä putinologisen onomastiikan alalla, kirjoitin siitä joskus bloginkin, joka jo lienee unohtunut.

Tässä se joka tapauksessa on:

perjantai 20. tammikuuta 2023

Merkkkihenkilön nimi

 

Putinin oikea nimittäminen

 

Vladimir Vladimirovitš Putinia on nyttemmin ymmärrettävistä syistä kunnioitettu lukuisilla haukkumasanoilla.

Erityisessä suosiossa etenkin ukrainalaisten, mutta myös venäläisten keskuudessa näyttää olevan huilo (хуйло). Mielestäni se ei ole lainkaan asianmukainen. Samoin kuin mudak (мудак) se viittaa vain ”mulkkuun”, joka nyt sentään on puolen ihmiskunnan omistama äärimmäisen tärkeä ja täysin kunnianarvoinen elin, jota ilman koko ihmiskuntaakaan ei voisi edes kuvitella.

Minusta tuon elimen nimen käyttäminen tuosta mainitusta olennosta on lähinnä pyhäinhäväistys. Myös sen teho, etenkin muille kielille käännettynä, on lähes olematon. Itse henkilön olemuksesta se ei anna oikeastaan mitään informaatiota.

Mitä Putinista käytettyyn epiteettiin sitten oikein pitäisi kuulua? Epiteetin pitäisi mielestäni viitata jotenkin hänen historialliseen rooliinsa ja, sanoisinko, inhimilliseen erikoislaatuunsa.

Politiikassa on aina ollut paljon luonnevikaisia, etenkin narsistisia tyyppejä, jotka ovat joskus saattaneet jopa menestyä hyvin, vaikka ovatkin ihmisinä täydellisiä mulkeroita.

Lisäksi on niitä, joille kokonaisten kansojen tuhoaminen on ollut suoranainen intohimo ja jotka eivät ole halunneet lainkaan säästellä edes omaa kansaansa. Hitler lienee tämän lajin tunnetuin edustaja nykyään.

Miten sitten Hitleriä kannattaisi asianmukaisesti nimittää? Yleisesti käytössä ovat olleet suuruudenhullu, hullu, mieletön, fanaatikko, diktaattori, hourailija ja mitä niitä lieneekään. Eivät ne kovin tai ainakaan tarpeeksi pahoja ole. Joku ahkera henkilö on koonnut 200 Hitlerin haukkumanimeä, mutta eivät nekään oikein tee vaikutusta (ks. Adolf Hitler Nicknames: 200 Funny and Hilarious Names (worthstart.com)).

Usein kyseessä ovat vain väännökset hänen nimestään. Mannerheimkin käytti jossakin kirjeessään Hitleristä niitystä Adoplhus. Pelkät nimet sanovat vähän, tarvitaan myös epiteetti.

Monia väännöksiä on myös Putinin nimestä (ks. Все прозвища и позывные Путина | Патриот | Дзен (dzen.ru)). Nuoruuden aikuisia olivat mol ja krysjonok (koi ja pikku rotta). Myös nimitystä Kaputin ja Haputin näkyy käytetyn. Luokkatoverit käyttivät nimityksiä Putka ja Putja.

Mutta nämä ovat viattomia köllinimiä ja ne uskaltaa julkaista vaikka Venäjällä. Meduza tietää enemmänkin: Путин-хуйло!: Прозвища и клички Путина (putin-khuilo.blogspot.com) .

Tässä vähän: Альфа-журавль
Анти-Собчак.
Бледная Моль
Барин.
БезНавальный.
Ботокс
ВВП («Великий Всемогущий Пу»)
Вице-Собчак.
Великий Манипулятор.
ВоваГаз
Вова Озёрный
Вольдемар Бенитович Медвепутлер Таврический
Вольдемар Путлер
Всебабушкино избранный
Всехпереигрун
Верховный малыш.
Гаагский.
Гном
Главарь хунты
Главный жених России
Дед
Дипломированный лжец
Деменций.
Дон Рэба.
Закомплексованный.
Залупенфюрер.
Злобный карлик. 
ИХТАМНЕ́Т IV Крымский и Новоро́сский (сын Имтамнета III Чеченского, внук Ихтамнета II Афганского, правнук Ихтамнета Корейского).
Капут
Мочок сортирный.
Владимир Грозный.
Диктатор.
Вовка-морковка.
Путан.
Медведолюбивый.
Лапшедел.
Маразматик.
Ватин.
Пуйло.
Обещаю обещать.
Ути-Пути.
Тупин.
Навальнофоб.
Износившийся.
Канцлер Палпутин
Кремлевский пенсионер.
Сказочник.
Сказочный.
Фюрер, стерхфюрер
Бесноватый.
Путин – ла-ла-ла
Позор России.
Премьерзидент
Плешегном™
Педофил
Оккупант.
Обещалкин.

Обнуленный.
Обнулёныш.
Распутин.
Тиран.
Тот, чье имя нельзя называть
Краб.
Среднестатистический.
ГДРовский турист.
Вован Кремлевский.
Посредственность.
Бледная тля.
Всплывший.
Ихтамнет.
Царь-карлик.
Моль, Окурок, Крысенок, Капутин (прозвища из КГБ).
Блаженный.
Путин 
I Крысоликий.
Владимир Таврический
Обиженный.
Профессиональный Враль.
Мутин.
Пукин.
Пахан.
Пыня
Вор.
Саурон.
Олигарх.
Скорбный главой.
Орк.
Раскрученный.
Тин Пу.
Туалетный Путенок™
Враг народа.
Патологический лжец.
Нашист.
Стремянка.
Пожизненный.
Двапутин.
Тараканище.
Друг Кадырова.
Крошка Цахес,
Циннобер.
Мироточивый.
Расхититель в особо крупных.
Лилипутин™
Мстящий всему миру.
Кровавый.
Старик Кабаев.
Плейшнер.
Хан всея Руси.
Цирковой лилипут.
Чекист
Ядерный чемоданоносец
Darth Put In

 

Ellei venäjä suju, kehotan kääntämään koneella. On niissä aika riemastuttavia, kuten Gaagski (Haagin mies), Voldemar Putler, Liliputin, Ydinsalkun kantaja, Našisti, Kansan vihollinen, Örkki, Kansan vihollinen, Mutin, Pukin (puk= pieru), Tsar-karlik (kääpiötsaari), Ihtamnet (einiitäsielläole), Sadunkertoja, Venäjän häpeä, Puilo (vrt. Huilo), Uti-Puti, Navalnofobi, Suuri manioulaattori (vrt. Kahdentosita tuolin Suuri kombinaattori), Diplomivalehtelija ja niin edelleen.

Mikäpä ettei. Suuressa ja mahtavassa venäjän kielessä kyllä ilmaisukykyä riittää.

Mutta kun ajattelen vakavasti ja vastuullisesti sitä, millainen epiteetti tälle tapaukselle sopisi, kun otetaan huomioon, että hän ivallisesti hymyillen kertoo saaneensa aikaan juuri sen, mihin on pyrkinytkin, syöstyään Ukrainan siviilit ja Venäjän ja Ukrainan sotavoimat järjettömään tuhoon ja teurastukseen ja koko maailman tuhon partaalle.

Tulee mieleen, ettei vastaavaa tapausta taida olla löydettävissä ainakaan viime vuosisatojen historiasta. Hitlerkin oli säädyllisempi tässä suhteessa.

Toki tuossa on mukana teatteria, mutta ei se asiaa paranna. Alkeellinenkin inhimillisyys olisi edellyttänyt edes jonkinlaista apologiaa sen saatanallisen tuhon johdosta, jonka juuri hän, eikä kukaan muu on päästänyt valloilleen ja jota hän pyrkii vain laajentamaan.

Aivan rauhallisestikin miettien kyseessä on sen lajin epäinhimillisyys, että sopivan epiteetin olisi kuvattava juuri sitä aspektia. Venäjän kielessä sellainen sana olisi mielestäni izverg (изверг). Sana tarkoittaa hirviötä, jossa inhimillistä voi olla vain ulkomuoto. Kyseessä on ihmisen vääristymä, epäsikiö, jollaista varten on olemassa vielä sana urod, mutta se on paljon kiltimpi. Urod voi olla aivan syyttään epämuodostunut.

Ehkäpä siis venäjäksi joku edellä olevan luettelon nimityksistä ja sen perään epiteetti izverg. Vaikkapa Gnom-izverg tai Tšekist-izverg.  Mutta suotta minä tässä mestaroin, kunhan YYA-hengessä esitän.

En ole tietenkään venäjän kielessä natiivi tai edes filologi, joten ne, jotka ovat, voivat kai korjata, jos ehdotus on epäonnistunut. Suomeksi voisimme sanoa vaikkapa, tuo Putte-piru. Itse asiassa etymologisesti katsoen olisi nimitys hybridi-putte ehkä myös osuva. Alun perinhän hybridi tarkoittaa villisian ja maatiaissian risteytymää. Tämä kuitenkin voisi harmittaa monia viattomia autoilijoita ja muitakin.

Mutta eiköhän Suomenkin kansa vielä keksi jonkin asianmukaisen nimityksen, jos hän alkaa kiinnittää huomiotaan meihin. Toistaiseksihan olemme saaneet olla rauhassa.

 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Aikakausilla on luonteensa

 

Huussilahtaajien aika

 

Muistan miten ajoin taksilla Pietarissa seuraavana päivänä siitä, kun tiedotusvälineet olivat kertoneet aivan sikamaisesta terroriteosta: kaksi kerrostaloa asukkaineen oli räjäytetty ja kuolonuhreja oli kolminumeroinen luku.

Taksimies oli vimmoissaan: Eivät ne ole kristittyjä… eivät ne ole edes ihmisiä!, hän siunaili epäuskoisen surun ja vihan sekaisella paatoksella.

Kuten muistamme, asiasta lausui pian painavan sanansa myös uusi presidentti, joka vannoi, että tekijät kyllä jäisivät nalkkiin ja lahdattaisiin vaikka omassa huussissaan (budem ih motšit v svojem sortire).

Se oli alamaailman ilmaus, jonka yksittäiset sanat sinänsä olivat varsin viattomia. Valtion päämiehen suusta kuultuna se kuitenkin oli ennenkuulumatonta barbariaa. Intelligentsija ymmärsi välittömästi, ettei tämä mies ole heikäläisiä. Jätkähän se olikin ja sillä sitten briljeeraili.

Mutta mitäpäs nyt niuhottamaan parista sanasta, kun kyseessä on huutava ilkityö, joka vaatii kostoa. Tuollaisten tyyppien rankaimiseksi oli itse kukin jo valmis joustamaan monesta muusta asiasta. Tärkeintä oli, että tuo kollektiivinen häväistys maksetaan samalla mitalla ja mielellään korkojen kanssa.

Tšetšeenit, jotka heti esitettiin syyllisiksi, eivät ole koskaan syyllisyyttään tunnustaneet, mutta ainakin heitä sen jälkeen korvennettiin omassa maassaan niin, että tuntui. Olivatko he todella syyllisiä ja miksi moinen isku oli tehty, oli joka suhteessa epäselvää.

Eihän mitään kiristystä ollut tapahtunut, edes uusilla iskuilla ei uhattu, jos venäläisten rauhoitustoimet Tšetšeniassa jatkuisivat. Itse asiassa ns. erikoispalvelut töpeksivät touhuissaan samoihin aikoihin siinä määrin, että juuri niiden syyllisyys asiaan alkoi tuntua selvältä.

Niin hurjalta kuin asia tuntuukin, kyseessä oli varsin ilmeisesti eräs erikoisoperaatio, jonka tehtävänä oli luoda psykologista pohjaa Tšetšenian lopulliselle kukistamiselle. Kyynisyydessään se oli hirmuinen, mutta ei vailla vertaa Venäjän erikoispalveluiden historiassa. Riittää, kun kirjoitetaan vuosiluku 1937.

Mille asialle tässä nyt juuri tällä kertaa valmistellaan pohjaa, ei liene kenellekään yllätys. Niin sanottu Ukrainan erikoisoperaatio on juuri tunnustettu sodaksi ja sodathan tapaavat olla totaalisia, ainakin Venäjällä. Yksi puolentoistasadan ihmisen hengen vaatinut operaatio on näissä yhteyksissä vain detalji.

 Tärkeätä ei ole edes periaatteessa se, että ihminen kuolee, sillä jokainen kuolee varmasti. Oleellista on, saako yksilön kuolema häntä itseään suuremman merkityksen, kuten ylimmäinen huussilahtaaja kertoi taannoin kaatuneiden omaisille.

 Myös näiden teatterissa kävijöiden kuolema voi nousta arvoon arvaamattomaan, jos ja kun se aiheuttaa kansan keskuudessa suuren vihan, jolla on oikein suunnattu kohde, siis Ukraina(n fasistit). Kaikki puheet ISIS-kytkennästä ovat vain vihollisen juonia, minkä lapsikin ymmärtää, jos hänet on pikein kasvatettu.

Näyttää pahoin siltä, että olemme siirtymässä vielä nykyistäkin raaempaan aikakauteen. Facebookissa tulin tämän johdosta eilen kirjoittaneeksi päivitykseen sanat pora motšenja v sortire -huussilahtauksen aika.

FB:n tekoäly reagoi tähän välittömästi ja sanoi näkevänsä siinä yllytystä väkivaltaan. Siihen kehotettuna poistin postauksen

Totta onkin, että venäjän sana pora, jonka perusmerkitys on aika, ajanjakso (esim. v tu poru -siihen aikaan), saa hyvin usein imperatiivisen merkityksen. Tarvitsee vain sanoa ”pora”, kun haluaa sanoa, että nyt on aika lähteä (pora ujti). Jos halutaan sanoa, että nyt on jo kiire, voidaan sanoa vain lyhyesti: pora, pora!

Minulla on vaarallinen tapa kirjoittaa sarkastisesti, mitä moni kenties pitää ilkeytenä. Vakuutan kuitenkin, ettei ilkeys kohdistu siinä ihmisiin, vaan epäselvään tai muuten huonoon asioiden esittämiseen

Kun kirjoitiin, että nyt on huussilahtauksen aika, en suinkaan tarkoittanut kehottaa kaikkia mukaan tähän toimintaan, vaan päin vastoin ounastelin ikävyyksiä, joita vuoronmukainen terroriteko varmasti edeltää.

On kovin irvokasta, että näemme nyt ympärillämme järjettömiä ja suurimittaisia väkivallantekoja, joiden ilmeinen tarkoitus on oikeuttaa lisää samankaltaisia.

Ylimmäiselle huussilahtaajalle voin lähettää terveiset hänen omalla jargongillaan:  Кажется, опять же наступила пора моченья в сортирах .Näyttääpä siltä, että huussilahtauksen aika alkaa taas.

Nuo silovikit tietenkin vain nauravat moraaliselle närkästykselle, mutta heidän on hyvä tietää, ettei heidän puheitaan uskota. Siinä vaiheessa, kun enemmistö ymmärtää valheen valheeksi, käy kuin Bukarestissa pari vuosikymmentä sitten.

Todistustaakka on nyt Kremlillä.

lauantai 23. maaliskuuta 2024

Sodat loppuvat rauhaan

 

Kun ollaan sodassa, niin missä silloin ollaan?

 

Nyt on Moskovasta kuuluut kovaa tekstiä. Kremlin tiedottaja itse on kertonut maansa olevan sodassa.

Vielä hiljattain tuollaisista puheista saattoi saada kovat rapsut ja moni saikin. Kyseessähän ei ollut mikään sota, vaan erikoispalveluiden tuottama erikoisoperaatio, toki sotilaallisin välinein, mutta mikäpäs nyt ei Venäjän virkakunnassa olisi sotilaallista.

 Itse presidenttikin on entinen everstiluutnantti, vaikka hänellä ei urallaan ollut mitään tekemistä armeijan kanssa, ennen kuin hänestä tui sen ylipäällikkö. Ei tässä mitään kummallista sinänsä ole, useimmat valtionpäämiehet ovat taustaltaan -onneksi- muuta kuin sotilaita ja yleensä myös muita kuin tiedustelupalvelujen everstiluutnantteja, mikä on vielä tärkeämpää.

Mutta eihän Venäjä siis ole sodassa ollutkaan, tähän saakka. Erikoisoperaatiota on toteutettu erikoismiesten toimesta ja suunnitelman mukaisesti, mutta nyt sen aika näyttää päättyneen. Kun kansakunta astuu sotaan, alkaa ollakin toinen ääni kellossa. Millainen se mahtaa olla?

Sota on asia, jolla on venäläiselle pyhä merkitys. Samaa on aikojen kuluessa voinut sanoa jonkinlaisella oikeutuksella sanoa monesta muustakin maasta, kuten omankin maanosamme loputtomat ratsastajapatsaat osoittavat, mutta Venäjä on vielä asia erikseen.

Venäjän militarismi on ollut omaa luokkaansa viimeistään Pietari Suuresta lähtien ja itse asiassa jo sitä ennen maa joutui ylläpitämään aivan poikkeuksellisen suuria sotavoimia eteläisen uhan takia. 1800-luvulla koko maa oli jo puettu univormuun eikä Pietarissa voinut kääntää päätään sellaiseen suuntaan, jossa ei olisi edes yhtä sotilasta ja/tai poliisia näkynyt.

Myytti venäläisten poikkeuksellisesta urhoollisuudesta ja voittamattomuudesta on elänyt etenkin Aleksandr Suvorovista lähtien ja aivan hiljattain on alettu hehkuttaa myös amiraalin ja ohjusjoukkojen suojelijan, pyhän amiraali Ušakovin (ks. Vihavainen: Haun ušakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esimerkkiä.

Jo Nikolai Karamzin 1800-luvun alussa sanoi: me venäläiset tiedämme olevamme urhoollisempia kuin monet muut, mutta emme tiedä ketään sellaisia, jotka olisivat meitä urhoollisempia.

Tappiot Krimin sodassa, Japanin sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa eivät ole koskaan pelottaneet kunnon patrioottia uskomasta siihen, ettei mitään varsinaisia tappiota ole koskaan ollutkaan, vain hetkellisiä epäonnistumisia.

Joka tapauksessa yli kaiken vaikuttaa Venäjällä Suuren isänmaallisen sodan kultti, joka varsinaisesti luotiin vasta Brežnevin aikana.

Kyseessä ei siis ole toinen maailmansota ja Venäjän rooli siinä, vaan nimenomaan Neuvostoliiton ja erityisesti Venäjän sota fasistista Saksaa vastaan, mikä ei ole sama kuin sota kansallissosialistista Saksaa, entistä liittolaista vastaan. Asia o pyhä eikä mitään pyhää saa loukata esittämällä se väärällä tavalla, olkoonkin, että faktat ovat paikallaan. Tabun loukkaajaa odottaa nyt vankila.

Suuressa iäsnmaallisessa vastakkain olivat hyvä ja paha, kuin valo ja pimeys, joka asiassa toistensa vastakodat, kertoo laulu Pyhä sota (Священная война, кс. Песня Священная война - Bing video ). Laulu oli jo ennen Krimin miehitystä ehdolla Venäjän tunnukseksi ja pääsi kärkisijoille.

Hyvän taistelu pahaa vastaan on Venäjän kansallinen idea, jota symbolisoi Pyhä Yrjö (ks. Vihavainen: Haun pyhä yrjö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pyhä Yrjö oli, paitsi sankari, myös marttyyri ja se on rooli, joka Venäjän historiassa on tavallista kunniakkaampi. Kun sota syttyy, sitä on nyt vapaasti tarjolla kaikille, mikä saattaa herättää euforiaa tai sitten ei…

Tuskin erehdyn, mikäli oletan, että usko omaan poikkeukselliseen erinomaisuuteen sotilaallisella alalla on Venäjällä yhä voimissaan tänäkin päivänä. Hitler ja hänen koplansa halveksivat rappeutuneita Englantia ja Ranskaa ja myös Yhdysvaltoja, mikä ei ihan perusteetonta ollutkaan. Venäjän halveksiminen sen sijaan oli karkea virhe.

Saattaa hyvinkin olla, että ”Gayroopan” sotilaallinen suorituskyky on käytännössä paljon heikompi kuin paperilla. Venäläiset ovat suurelta osalta tottuneet toisenlaiseen elämänmuotoon ja saaneet toisenlaisen kasvatuksen, jossa militarismi on aina ollut enemmän tai vähemmän läsnä. Meillähän se meni muodista jo 1950-luvulla.

Mikäli Naton hajanaisista voimista koottaisiin armeija, ei se Venäjälle välttämättä olisi kovinkaan pelottava ainakaan miehistönsä tasolla. Tosin Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkäisi enemmän sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta on leijonan johtama, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Luoja suokoon, ettei synny tilannetta, jossa Venäjän ja Euroopan/Naton armeijat ovat vastakkain. Euroopan kansat ja vielä paljon enemmän Venäjän, ovat jo kovin syvällä uuden militarismin suossa.

 Sota, joka nyt tunnustetaan realiteetiksi, voi aina muuttua entistä enemmän itsensä kaltaiseksi eli totaaliseksi. Tappioilla ja uhrauksilla on taipumus ruokkia yhä uusia ja vaatia yhä enemmän ja viimein kaiken, mitä on vaadittavissa.

Sota on kuitenkin toisaalta sellainen kansainvälisen oikeuden tuntema tila, joka voidaan päättää tietyillä ehdoilla, jotka ovat eri osapuolten hyväksymiä, vaikka eivät välttämättä toisen tai kummankaan innokkaasti kannattamia.

Erikoisoperaatio sen sijaan on yhden osapuolen politiikkaa, joka voi vain onnistua tai epäonnistua ja jonka päättäminen on vaikeampaa, koska se n sitoumus, josta irti sanoutuminen vaatii koko oman konseptin tunnustamista valheelliseksi ja epäonnistuneeksi, jopa naurettavaksi.

 

 

 

 

 

 



torstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью СтрэченКарл фон Клаузевиц, «О войне». АстМосква 2009, 319 с.

 

Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg)käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

Strachey on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta. Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.41 9 kommenttia:   

Kohteen lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin

perjantai 27. toukokuuta 2022

Uusinta aikaa

 

Totaalinen sota

 

Ajatus siitä, että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).

Olipa idean isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa, olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.

Maailmansodat tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.

Toisessa maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat määrällisesti heikompia.

Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”, kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den totalen Krieg?”

”Se oli hullu hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”, pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.

No, eihän se paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva, mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.

Vielä yllä viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen. Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.

Nyt tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.

Nyt veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.

O que mutatio rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.

Aivan erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten jotkin uutta?

Nykyviisauden adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen eläimelliseen luontoon.

Mutta ei toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan, pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.

Itse asiassa en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.

Mutta eihän tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella, mikä on erittäin merkittävä rajoitus.

Itse asiassa rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella. Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen jälkeen olla melko rauhassa.

Muutama hyvin tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan. Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.

Joka tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla julmuudellaan.

Siinä suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida. Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.

Sama ideahan oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.

Sotapropaganda tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta kenties kymmenien vuosien kuluttua.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys, suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin rajoitettua ainakin toistaiseksi.

 Ehkäpä tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo vperedi, kuten venäläinen sanoo.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.47 24 kommenttia: