Kun ollaan sodassa, niin missä
silloin ollaan?
Nyt on Moskovasta kuuluut kovaa tekstiä.
Kremlin tiedottaja itse on kertonut maansa olevan sodassa.
Vielä hiljattain tuollaisista
puheista saattoi saada kovat rapsut ja moni saikin. Kyseessähän ei ollut mikään
sota, vaan erikoispalveluiden tuottama erikoisoperaatio, toki sotilaallisin
välinein, mutta mikäpäs nyt ei Venäjän virkakunnassa olisi sotilaallista.
Itse presidenttikin on entinen
everstiluutnantti, vaikka hänellä ei urallaan ollut mitään tekemistä armeijan
kanssa, ennen kuin hänestä tui sen ylipäällikkö. Ei tässä mitään kummallista
sinänsä ole, useimmat valtionpäämiehet ovat taustaltaan -onneksi- muuta kuin
sotilaita ja yleensä myös muita kuin tiedustelupalvelujen everstiluutnantteja,
mikä on vielä tärkeämpää.
Mutta eihän Venäjä siis ole sodassa
ollutkaan, tähän saakka. Erikoisoperaatiota on toteutettu erikoismiesten toimesta
ja suunnitelman mukaisesti, mutta nyt sen aika näyttää päättyneen. Kun
kansakunta astuu sotaan, alkaa ollakin toinen ääni kellossa. Millainen se
mahtaa olla?
Sota on asia, jolla on venäläiselle
pyhä merkitys. Samaa on aikojen kuluessa voinut sanoa jonkinlaisella
oikeutuksella sanoa monesta muustakin maasta, kuten omankin maanosamme
loputtomat ratsastajapatsaat osoittavat, mutta Venäjä on vielä asia erikseen.
Venäjän militarismi on ollut omaa
luokkaansa viimeistään Pietari Suuresta lähtien ja itse asiassa jo sitä ennen
maa joutui ylläpitämään aivan poikkeuksellisen suuria sotavoimia eteläisen uhan
takia. 1800-luvulla koko maa oli jo puettu univormuun eikä Pietarissa voinut
kääntää päätään sellaiseen suuntaan, jossa ei olisi edes yhtä sotilasta ja/tai
poliisia näkynyt.
Myytti venäläisten
poikkeuksellisesta urhoollisuudesta ja voittamattomuudesta on elänyt etenkin Aleksandr
Suvorovista lähtien ja aivan hiljattain on alettu hehkuttaa myös amiraalin ja
ohjusjoukkojen suojelijan, pyhän amiraali Ušakovin (ks. Vihavainen:
Haun ušakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esimerkkiä.
Jo Nikolai Karamzin 1800-luvun
alussa sanoi: me venäläiset tiedämme olevamme urhoollisempia kuin monet muut,
mutta emme tiedä ketään sellaisia, jotka olisivat meitä urhoollisempia.
Tappiot Krimin sodassa, Japanin
sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa eivät ole koskaan pelottaneet kunnon
patrioottia uskomasta siihen, ettei mitään varsinaisia tappiota ole koskaan
ollutkaan, vain hetkellisiä epäonnistumisia.
Joka tapauksessa yli kaiken
vaikuttaa Venäjällä Suuren isänmaallisen sodan kultti, joka
varsinaisesti luotiin vasta Brežnevin aikana.
Kyseessä ei siis ole toinen maailmansota
ja Venäjän rooli siinä, vaan nimenomaan Neuvostoliiton ja erityisesti
Venäjän sota fasistista Saksaa vastaan, mikä ei ole sama kuin sota
kansallissosialistista Saksaa, entistä liittolaista vastaan. Asia o pyhä
eikä mitään pyhää saa loukata esittämällä se väärällä tavalla, olkoonkin, että
faktat ovat paikallaan. Tabun loukkaajaa odottaa nyt vankila.
Suuressa iäsnmaallisessa vastakkain
olivat hyvä ja paha, kuin valo ja pimeys, joka asiassa toistensa vastakodat, kertoo
laulu Pyhä sota (Священная война,
кс. Песня
Священная война - Bing video ). Laulu oli jo ennen Krimin miehitystä
ehdolla Venäjän tunnukseksi ja pääsi kärkisijoille.
Hyvän taistelu pahaa vastaan on
Venäjän kansallinen idea, jota symbolisoi Pyhä Yrjö (ks. Vihavainen:
Haun pyhä yrjö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pyhä Yrjö oli,
paitsi sankari, myös marttyyri ja se on rooli, joka Venäjän historiassa on
tavallista kunniakkaampi. Kun sota syttyy, sitä on nyt vapaasti tarjolla
kaikille, mikä saattaa herättää euforiaa tai sitten ei…
Tuskin erehdyn, mikäli oletan, että
usko omaan poikkeukselliseen erinomaisuuteen sotilaallisella alalla on
Venäjällä yhä voimissaan tänäkin päivänä. Hitler ja hänen koplansa halveksivat
rappeutuneita Englantia ja Ranskaa ja myös Yhdysvaltoja, mikä ei ihan
perusteetonta ollutkaan. Venäjän halveksiminen sen sijaan oli karkea virhe.
Saattaa hyvinkin olla, että ”Gayroopan”
sotilaallinen suorituskyky on käytännössä paljon heikompi kuin paperilla.
Venäläiset ovat suurelta osalta tottuneet toisenlaiseen elämänmuotoon ja
saaneet toisenlaisen kasvatuksen, jossa militarismi on aina ollut enemmän tai
vähemmän läsnä. Meillähän se meni muodista jo 1950-luvulla.
Mikäli Naton hajanaisista voimista
koottaisiin armeija, ei se Venäjälle välttämättä olisi kovinkaan pelottava
ainakaan miehistönsä tasolla. Tosin Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkäisi
enemmän sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta on leijonan johtama, kuin
sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.
Luoja suokoon, ettei synny
tilannetta, jossa Venäjän ja Euroopan/Naton armeijat ovat vastakkain. Euroopan
kansat ja vielä paljon enemmän Venäjän, ovat jo kovin syvällä uuden militarismin
suossa.
Sota, joka nyt tunnustetaan realiteetiksi, voi
aina muuttua entistä enemmän itsensä kaltaiseksi eli totaaliseksi. Tappioilla
ja uhrauksilla on taipumus ruokkia yhä uusia ja vaatia yhä enemmän ja viimein
kaiken, mitä on vaadittavissa.
Sota on kuitenkin toisaalta
sellainen kansainvälisen oikeuden tuntema tila, joka voidaan päättää tietyillä
ehdoilla, jotka ovat eri osapuolten hyväksymiä, vaikka eivät välttämättä toisen
tai kummankaan innokkaasti kannattamia.
Erikoisoperaatio sen sijaan
on yhden osapuolen politiikkaa, joka voi vain onnistua tai epäonnistua ja jonka
päättäminen on vaikeampaa, koska se n sitoumus, josta irti sanoutuminen vaatii
koko oman konseptin tunnustamista valheelliseksi ja epäonnistuneeksi, jopa
naurettavaksi.
torstai 7. toukokuuta 2020
Uusimman ajan airut
Muuan tärkeä kirja
Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». Аст, Москва 2009, 319 с.
Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792
seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen.
Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan
vallan kannattajien äkseeratut armeijat.
Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen.
Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin,
joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.
Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi
mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla
oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös
sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta
ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.
Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi
jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun
perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.
Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi
sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään
saatavilla myös suomeksi.
On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin,
että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman
heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon
hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, raamattua
unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.
Clausewitzin (1780-1831) ymmärtämiseksi on tunnettava
pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti
Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon
murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää
koko halveksimansa Preussin valtion.
Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen
slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen
ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.
Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön
osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan
Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon
taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.
Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana.
Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen
perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa
palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.
Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin
muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa
siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.
Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä
sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä
pidettyä ajattelua.
Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo
maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku
kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa
pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.
Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia
korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja
taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.
Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös
ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta
keskinäisestä suhteesta.
Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän
käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg)käsitettä. Se on yleensä
ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.
Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin
tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun
paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri
häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen
tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?
Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta.
Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan
mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä
1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää
parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes
taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä
niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.
Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman
verisiä.
Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista
toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan
politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella
logiikalla?
On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja
Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka
hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.
Strachey on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös
tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää
uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen
sijasta. Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt
syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella,
jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.
Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä.
Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys
jäävät siinä käsittelemättä.
Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen
maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin
sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin
heräämään henkiin.
Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen
armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana
aseena.
Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin
tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi
päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada
ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa
robottiarmeijaa.
Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset
ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia.
Luoja meitä silloin armahtakoon!
Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei
enää voi sulkea.
Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.41 9 kommenttia:
Kohteen
lähettäminen sähköpostitseBloggaa tästä!Jaa TwitteriinJaa FacebookiinJaa Pinterestiin
perjantai 27. toukokuuta 2022
Uusinta aikaa
Totaalinen
sota
Ajatus siitä,
että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian
kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti
uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).
Olipa idean
isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme
kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa,
olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan
edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.
Maailmansodat
tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin
valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei
siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.
Toisessa
maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan
luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten
piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat
määrällisesti heikompia.
Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli
kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten
erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset
terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels
ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”,
kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den
totalen Krieg?”
”Se oli hullu
hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”,
pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.
No, eihän se
paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva,
mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein
äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.
Vielä yllä
viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen.
Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti
päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme
kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me
osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.
Nyt
tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija
on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin
jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika
oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen
kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän
puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.
Nyt
veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja
kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja
vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.
O que mutatio
rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas
har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.
Aivan
erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia
ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten
jotkin uutta?
Nykyviisauden
adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse
asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät
kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista
ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen
eläimelliseen luontoon.
Mutta ei
toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta
puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan,
pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti
olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.
Itse asiassa
en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati
muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin
olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.
Mutta eihän
tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen
ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun
ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella,
mikä on erittäin merkittävä rajoitus.
Itse asiassa
rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan
käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella.
Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä
näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen
jälkeen olla melko rauhassa.
Muutama hyvin
tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi
epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen
parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan.
Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.
Joka
tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä
ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen
siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana
käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla
julmuudellaan.
Siinä
suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin
harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja
miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida.
Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.
Sama ideahan
oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa
toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan
taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.
Sotapropaganda
tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on
edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta
kenties kymmenien vuosien kuluttua.
Selvää joka
tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys,
suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa
ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei
silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin
Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin
rajoitettua ainakin toistaiseksi.
Ehkäpä
tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo
vperedi, kuten venäläinen sanoo.
Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.47 24 kommenttia: