Herkkyyden historia

Herkkyyden historia

Päiviö Latvus, Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista? Omega-kirjat, Espoo 2002, 518 s.

Länsimaiden ihme on saanut paljon selittäjiä. Miksi luonnontiede syntyi juuri täällä eikä esimerkiksi Kiinassa? Miksi antiikin maailma ei koskaan päässyt pitkälle luonnontieteen soveltamisessa, vaikka teoriat olivatkin huippua? Entä miksi tieteen kukoistus muslimimaailmassa jäi lyhytaikaiseksi tähdenlennoksi eikä siitä enää noussut?

Entä mikä oli kristinuskon rooli tieteen kannalta? Oliko se ennen muuta tukahduttava auktoriteetti, joka vihasi kaikkea kilpailua ja vapautta yleensä? Oliko vasta renessanssin vapauttama ihminen valmis lähtemään intellektuaalisiin seikkailuihin, jotka sitten loivat tieteellisen maailmankuvan ja mahdollistivat luonnon hallitsemisen?

Tieteen ja synty ja kehitys ovat epäilemättä sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan. Toki kaikkialla on Konsta Pylkkäsiä, jotka ajattelevat luovasti ja katsovat sielunsa silmillä hiirihaukkana ympäröivää maailmaa, joka ei hengen lentoa pysty pidättelemään, vaikka kuinka piikkilankoja virittelisi.

Konstan suhde yhteiskuntaan onkin sitten hankalampi juttu. Niin sanotun normaalitieteen edustajat eivät välttämättä ymmärrä leikkiä ja saattavat tarvittaessa aggressiivisestikin panna yksityisajattelijat ruotuun, jos nyt yleensä näkevät heidän touhunsa kommentoimisen arvoiseksi.

Leikkiä kuitenkin pitäisi ymmärtää, väittää Latvus. Ilman sitä tiede ja nimenomaan luonnontiede eivät voi kehittyä, sillä vain lasten kaltaisilla on pääsy tieteenkin valtakuntaan.

Väite on aika epäsovinnainen, mutta sen pohjalta kirjoittaja on lähtenyt vaeltamaan hengenhistorian aavoille ulapoille ja päätynyt huikeaan seikkailuun, johon tutustuminen on vaivan väärtti. Itse asiassa syntyy uskomattoman rohkea hypoteesi, jota kirjoittaja ei vielä väitä todistetuksi, mutta kasaa sen tueksi yhä uutta aineistoa.

Metodi muistuttaa induktiota ja juuri induktio on tekijän mielestä luonnontieteen kehityksen ratkaiseva lähestymistapa ja vain sen arvo tunnustaen myös vapaa hengen lento on mahdollinen. Muuten jämähdetään olettamaan erilaisia pakkoja ja suljetaan pois vaihtoehtoiset näkemykset.

Millaiset olosuhteet sitten tarvitaan, että sekä teoreettinen, deduktiivinen henki, että induktio voisivat toimia vapaassa vuorovaikutuksessa? Toki molempia tarvitaan.

Latvuksen ratkaisu liittyy sukupuolten suhteisiin. Kuten kiinalaisessa filosofiassa yin ja yang, maskuliininen ja feminiininen prinsiippi ovat luonteeltaan erilaisia ja niiden suhteesta riippuu, miten hedelmälliseksi yhteiskunnan ilmapiiri voi muodostua myös tieteen ja ennen kaikkea induktion suvaitsemisen ja arvostamisen kannalta.

Induktio on nimittäin olemukseltaan naisellista ja samalla tietenkin lapsellista, sillä nämä ovat pitkälti samaa asia. Niiden halveksunta ja maskuliinisen teoreettisuuden ylikorostaminen jäykistää kulttuurin hengen ja pysäyttää siinä yksin tein mahdollisuuden tieteen kehitykseen, pohdiskelee kirjoittaja.

Jos näin on, merkitsi kristinuskon keskeisiin periaatteisiin kuuluva lapsuuden arvostaminen (”Tulkaa lasten kaltaisiksi”) suurta mahdollisuutta tieteen synnylle. Kun Rooman rappio ja tuho sattumoisin kuitenkin sattuvat yksiin kristinuskon voittokulun kanssa, on kirjoittajalla selityksen paikka.

Mutta toki maailmasta selityksiä löytyy. Rooman tuho, toisin kuin Gibbon esitti, ei ollutkaan kristittyjen syytä, he olivat siinä altavastaajina ja kauan pienenä vähemmistönä. Sen jälkeinen barbaria oli ennen muuta aivan toista alkuperää.

Kristillisyys sen sijaan näytteli ratkaisevaa osaa silloin kun muslimimaailmassa hetken kukoistanutta tiedettä lähdettiin kehittämään edelleen. Islam sen sijaan yleensä kangistui ja kuivettui yksipuolisesti maskuliiniseksi ja sen kehitys pysähtyi siihen. Vapauden ja hengen lennon tilalle tulivat pakko ja auktoriteetti.

Naiset eivät juuri näy tieteen historiassa eikä ole mitään syytä heitä siellä esille nostaakaan sikäli kuin asia koskee itse tieteen tekijöitä. Sen sijaan Latvus arvelee, että naisellisuuden arvostaminen, vuoropuhelu naisen kanssa on kyllä merkki olosuhteista, joissa vallitsee henkinen vapaus ja mahdollisuus ajatuksen leikille.

Niinpä naisen rooli tieteen kehityksessä, mikäli oikein tulkitsen, ei ole pelkkä indikaattori, vaan myös katalysaattori. Kulttuuri, joka sallii naisen vapauden, sallii myös ajattelun vapauden ja on avoin kokonaan uusille avauksille tieteessä. Toki mies voi myös löytää naisen ja siis lapsen myös itsessään, mutta tämäkin taitaa olla eräänlaista vuoropuhelua sukupuolten välillä.

Eri yhteiskuntien, esimerkiksi kreikkalaistenkaupunkivaltioiden, kristinuskon ja islamin suuntausten ja idän kulttuuripiirien välillä on ja on ollut suuria eroja suhtautumisessa naiseen ja lapseen.

Tarina lännen kehityksestä läpi historian, kohti tieteen huippuja, on ollut monimutkainen, vaikea ja vaarallinen. Olisi voinut hyvin käydä niin, että myös lännessä naisellisuuden henki olisi tukahdutettu ja samalla mahdollisuus siihen löytöretkeilyyn, joka on luonut sen maailmankuvan, jota syystä nimitämme tieteelliseksi.

Paradoksaalisesti, nimenomaan kristinuskolla on tässä kehityksessä ollut ratkaisevan myönteinen rooli huolimatta kaikista niistä synneistä, joita kirkko teki koettaessaan kahlita hengen vapautta. Toiselta puolen nimittäin vain kristinuskon erityispiirteet tekivät mahdolliseksi sen inhimillisen hengen lennon, jollaista ei tavata esimerkiksi idän suurten uskontojen piirissä.

 Ihmisen paikka maailmassa määriteltiin toki kristillisyyden eri suuntausten piirissä eri tavoin ja kirjoittaja arvostaa erityisesti fransiskaanien yhteiskuntaan tuomaa uutta herkkyyttä. Itse asiassa keskiajan kristillisyyden eri virtauksilla oli länsimaisen sivilisaation ja siinä luvussa tieteen kehityksen kannalta aivan erityisen tärkeä rooli.

Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, hänen huiman rohkea hypoteesinsa on temmannut hänet usein mukaansa, purtensa vietäväksi ilman mahdollisuutta ohjailuun. Hypoteesi, jota voinee jo kutsua teoriaksikin, tuntuu selittävän aivan mahdottoman suuren määrän asioita, mikä todennäköisesti liittyy ainakin osittain tietojemme pinnallisuuteen ja taipumukseemme valikoida sitä, mitä löydämme.

Kirjoittajaa en kyllä näistä synneistä ole ensimmäinen syyttämään, sillä kirja on erittäin vaikuttava osoitus suuresta oppineisuudesta ja tuo siinäkin suhteessa mieleen Oswald Spenglerin.

Spengler sai aikanaan maailmanmaineen ja aiheesta saikin. En tiedä, missä määrin Latvuksen ajatuksia tunnetaan maailmalla tai edes Suomessa. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että kirja on ehdottomasti kääntämisen arvoinen ja sen lisäksi se pitäisi myös arvostella esimerkiksi New York Review of Booksissa. Foreign Affairsin kannattaisi omistaa sille vaikkapa teemanumero. Siitä se sitten lähtisi.

Latvuksen suuri teoria nimittäin avaa tuoreen näkökulman siihen, miksi islamin maailma on intellektuaalisesti niin lohduttoman kuivettunut. Ehkä se voitaisiinkin vielä pelastaa?

Naisen vapauttaminen olisi parasta, mitä takapajuisissa kulttuureissa yleensäkin voidaan tehdä, sillä sen myötä myös väestön liikakasvu helpottaa, kuten lähes koko maailmassa on jo voitu havaita. Sen ohella kuitenkin olisi mahdollista edesauttaa myös henkistä vapautta.

Naisen kuunteleminen, vaikka hänellä ei tunnu olevan mitään järjellistä sanottavaa, on tarpeellinen asia, sillä se muistuttaa meitä siitä, ettei järkemme suinkaan ymmärrä niin paljon kuin luulee.

Burkat siis pois ja naisten ääni kuuluviin moskeijassa. Islamin maailma ei kukaties ole aikamme suurimpia mahteja, mutta kyllä sen suurimpia ongelmia. Ellei sitä saada kehittymään, voimme itsekin joutua taantumaan. Tämä on oma mielipiteeni.

Tässäkö siis olisi maailman pelastus ja miten se saadaan aikaan? Jopas olemmekin miljoonan dollarin kysymyksen äärellä. Entä, missä tapauksessa naisen rooli yhteiskunnassa menee överiksi ja milloin siirrytään liiasta rationaalisuudesta suoranaiseen järjettömyyteeen? Onko se meillä jo tapahtunut ja mitäpä tästä kaikesta sitten seuraa?

Latvuksen kirja on todellinen ideapommi, jota voi suositella kaikille niille, jotka eivät seikkailuja pelkää. Ei tosikoille eikä jankuttajille, nalkuttajat mukaan lukien.