sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Likbez



Suomi 100? Likbez

1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliitossa ryhdyttiin valtavaan urakkaan. Kansa oli opetettava lukemaan ja vielä kirjoittamaankin, jos mahdollista.
Operaation nimi oli likvidatsija bezgramotnosti eli likbez –lukutaidottomuuden likvidointi. Sen puitteissa julkaistiin paljon selkokielisiä pikku tekstejä ja niin syntyi yleiskäsite likbez. Jos Venäjällä haluaa sanoa, että tuo tai tämä nyt on itsestään selvää tai ainakin triviaalia, voi sanoa esimerkiksi eto likbez. Sen kaikki ymmärtävät.
Mutta eihän mikään niin itsestään selvää ole, ettei siitä olisi liikkeellä mitä kummallisimpia harhakäsityksiä. Sellaisiin asioihin kuuluvat myös Suomen ikä ja sen luonne kansakuntana, kansana ja valtiona.
Sen kunniaksi hieman likbeziä.
Juhlavuoden 2017 virallisessa tunnuksessa on teksti Suomi 100. Se ei tarkoita, että Suomi olisi nyt vain satavuotias.
Vuoden 1917 lopulla Suomi irtautui valtiollisesti Venäjän keisarikunnasta ja siitä tuli itsenäinen valtio. Siitä tulee nyt kuluneeksi sata vuotta.
Sitä ennen se oli muodostanut valtiollisen kokonaisuuden suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteydessä jo yli sata vuotta (1809-1917). Tuolloin sillä oli kaikki valtion tunnusmerkit alkaen omasta keskushallinnosta ja valtiontaloudesta omiin lakeihin, rahayksikköön ja jopa armeijaan. Itsenäisyyttä ei ollut, mutta sitä ei ollut monella muullakaan valtiolla. Ajatelkaamme vaikkapa Unkaria tai Norjaa.
Mitkä olivat suuriruhtinaan (Venäjän keisarin) lailliset oikeudet Suomessa on historiallinen kiistakysymys ja oli sellainen jo suuriruhtinaskunnan aikana. Vastaus voi olla mikä tahansa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Suomella oli oma valtiollinen luonne jo heti sen jälkeen kun se liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja sai oman keskushallinnon, valtiontalouden ja kansalaisuuden ja myöhemmin muutkin valtion tunnusmerkit.
Ennen vuotta 1809 Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan eikä sillä ollut omaa valtiollista identiteettiä, vaan ainoastaan alueellinen ja kulttuurinen.
Tämä siitä huolimatta, että Suomea virallisesti jo nimitettiin suuriruhtinaskunnaksi jo 1500-luvulta alkaen. Hallinto oli kuitenkin keskitetty Tukholmaan. Toisaalta omat hiippakunnat ja muut hallintoalueet loivat myös tietyllä tasolla hallinnollisen kokonaisuuden, jota sanottiin Suomeksi.
Kyseessä ei siis ollut pelkästään joukko ruotsalaisia läänejä, vaikka Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa lueteltiin läänit, jotta kyseessä olevan alueen rajat tulisivat yksiselitteisen selviksi. Kyseessä oli se kulttuurillinen ja alueellinen kokonaisuus, joka maantieteellisesti jäi Venäjän ja Pohjanlahden väliin. Harvaanasutussa pohjolassa sen raja oli epämääräisempi ja se muuttui vuoden 1809 rauhassa.
Vuonna 1812 Suomen raja muuttui aivan olennaisesti, kun siihen liitettiin ns. Vanha Suomi. Täten lähes koko suomalainen kansallisuus tuli saman, Venäjän keisarikuntaan kuuluvan Suomen valtion alaisuuteen.
Ruotsiin kuuluessaan Suomi oli ennen muuta kulttuurinen kokonaisuus. Vaikka se oli valtakunnanosa, oli siellä ja vain siellä enemmistön kielenä suomi, jota kirjakielenä alettiin kehittää jo 1500-luvulta alkaen. Tämä työ oli hidasta, mutta se otti valtavan askeleen eteenpäin Suomen kuuluessa Venäjän keisarikuntaan.
Sen sijaan, että luulisimme Suomea vain satavuotiaaksi, mikä olisi paha virhe, voimme mieluummin etsiä sen syntyä 1500-luvulta tai kauempaa. Varhaisempien vaiheiden historia, sikäli kuin sitä voitaisiin nimittää kansalliseksi, on joka tapauksessa niin ohuen lähdeaineiston varassa, ettei enää nykyisin ole ollut muodissa tehdä siitä kansallisia tulkintoja. Ne ovat pakostikin heikolla pohjalla, vaikka kaikenlaisia taruja toki löytyy niin Suomen kuin myös esimerkiksi Venäjän historiasta.
Sen sijaan on Suomessa keskitytty sellaiseen uudempaan historiaan, josta löytyy mahdollisimman paljon dokumentteja, ennen muuta virallisia. Nykyään on toki myös luonteeltaan epävirallinen lähdeaineisto alkanut kiinnostaa tutkijoita. Joku päivä nousee luultavasti esille teema Suomi 1000.
1800-luvulta lähtien ruvettiin eri puolilla Eurooppaa puhumaan kansallisesta heräämisestä ja kansakunnista.
Myöhemmät tutkijat ovat korostaneet tässä aktiivisen kansakunnan rakentamisen (nation-building) merkitystä ja sitä, että kansakunnat syntyivät ennen muuta kansallisena tietoisuutena, siis eräässä mielessä ne kuviteltiin. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät ne olisi olleet olemassa.
1800-luvulla syntyi myös Euroopassa yleinen nationalistinen liike, jonka päämääränä oli yhdistää kansakuntien eri elementit omaan, yhteiseen valtioon.
Suomessa tämä tapahtui J.V. Snellmanin luoman toimintaohjelman pohjalta. Sen keskeinen lähtökohta oli kulttuurinen: väkivalloin Suomi ei voi mitään, sen ainoa toivo on kulttuurissa.
Poliittisesti Snellman kehotti toteuttamaan tämän ohjelman Suomen suuriruhtinaskunnan puitteissa. Suomen kansasta irtaantuneen sivistyneistön velvollisuutena oli omaksua enemmistön kieli eli suomi ja antaa näin panoksensa suomalaisen kulttuurin luomiseen.
Oliko Snellmanin alkuun panemalla suomalaisella nationalismilla tavoitteenaan Suomen itsenäisyys?
Sellaiseen ei ollut mitään tarvetta eikä mahdollisuuttakaan niinä vuosikymmeninä, jolloin Snellman loi filosofiansa ja toteutti sitä korkeana hallintomiehenä, jonka politiikalla oli Venäjän korkeimman tahon eli keisarin ja Suomen suuriruhtinaan tuki.
Tässä toteutui yhteistoimintakuvio, jossa toisaalta suomalainen nationalismi ja toisaalta venäläinen imperialismi toimivat keskinäisesti edullisessa yhteistyössä: suomalaisuusliike sai venäläistä tukea epäisänmaallisena ja Venäjän kannalta epälojaalina pidettyä ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan.
Suomalaisuusliike menestyi erinomaisesti ja tuhannet ja taas tuhannet sivistyneistön jäsenet omaksuivat suomen kielen ja jopa suomensivat nimensäkin. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suomenkielisen kulttuurin syntyä todistivat jo hyvin monet asiat, laajasta kansansivistyksestä suomenkielisen kirjallisuuden ja suomalaisen taiteen suureen nousukauteen. Myös virastot alkoivat käyttää suomea ruotsin sijasta.
Suunnilleen 30-60 vuoden eli yhden tai kahden sukupolven aikana kulttuurinen tilanne Suomessa oli kokonaan mullistunut.
Oli syntynyt suomalainen, suomenkielinen sivistyneistö ja suomalainen kulttuuri, joka ei halunnut enempää ruotsalaistua kuin venäläistyä. 1800-luvun lopulle saakka sen piirissä ei myöskään tunnettu tarvetta haaveilla itsenäisyydestä, mikä olisikin ollut epärealistista. Mihail Bakunin, joka kävi Suomessa etsimässä vallankumouksellisia elementtejä, koki pahan pettymyksen. Sellaisia ei ollut.
Ensimmäinen sortokausi vuosina 1899-1905 sen sijaan jo nosti monien mielessä esille ajatuksen, että Venäjästä olisi ennemmin tai myöhemmin yritettävä jollakin keinolla irtautua.
Kenraalikuvernööri Bobrikovin ajama ja itsensä keisarin hyväksymä valtakunnan yhtenäistämisohjelma merkitsi, että sekä Suomen valtio että suomalainen kansakunta oli otettu hyökkäyksen kohteeksi. Mikäli suuriruhtinaskunnan poliittiset laitokset tuhottaisiin, olisi ennen pitkää edessä venäläistyminen.
Koska näitä sortotoimia (erityisesti vuoden 1899 Helmikuun manifestia) pidettiin valan rikkomisena keisarin taholta, koki Suomen kansan perinnäinen uskollisuus hallitsijaa kohtaan pahan takaiskun.
Toisella sortokaudella eli vuosina 1908-1917 tilanne muuttui vielä pahemmaksi.
Kun ensimmäisellä sortokaudella vielä Suomen politiikassa oli vaikuttanut niin sanottu myöntyväisyys- eli kollaboraatiosuuntaus, joka piti viisaimpana pyrkiä mahdollisimman pitkälle tyydyttämään keisarikunnan legitiimit intressit Suomessa, mikäli ne eivät loukanneet Suomen kansan elinetuja, luovuttiin nyt tästä toivosta.
Ilmeisen hyvä kiteytys tilanteesta oli, että ”Venäjä on jo loukannut Suomea niin paljon, ettei se enää ole ansainnut itseään kohtaan mitään lojaalisuutta.”
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi oli Suomessa ajatus laillisten olojen (ennen vuotta 1899 vallinneiden olojen) palauttaminen sodan oloissa jo hyvin monien tavoitteena. Useimmat uskoivat Saksaan, jotkut panivat toivonsa myös ympärysvaltoihin, joiden liberaalisuuteen uskottiin.
Ajatus itsenäisyydestä oli konkreettisena tavoitteena jääkäriliikkeellä ja aktivisteilla. Vastuunalaiset piirit vastustivat tällaista vehkeilyä, jota pidettiin Suomelle vaarallisena.
Vuonna 1917, helmikuun vallankumouksen jälkeen tilanne muuttui radikaalisti. Ajatus itsenäisyydestä tuntui ajan ilmapiirissä jo periaatteessa realistiselta ja etenkin sosialidemokraattinen puolue ryhtyi konkreettisiin toimiin: sen aloitteesta ja kannatuksella Suomen eduskunta sääti heinäkuussa 1917 lain, jonka mukaan korkein valta kuului sille itselleen.
Kerenskin johtama väliaikainen hallitus ei tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan.
Maltillisemmat suomalaiset piirit valmistelivat samaan aikaan lain Suomen ja Venäjän suhteista, jonka mukaan Suomi jäisi imperiumin piiriin, mutta nauttisi vanhaan tapaan laajaa autonomiaa, entistäkin laajempaa. Sopimuksella oli kahden valtion välisen sopimuksen luonne.
Tämä oli tärkeää, sillä venäläiset hallintomiehet olivat halunneet kieltää Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen luonteen ja tämän perusteella julkaisseet Suomea koskevia määräyksiä ilman suomalaisten suostumusta. Nyt se olisi mahdotonta.
Väliaikainen hallitus hyväksyi omasta puolestaan tämän lain lain, mutta se syöstiin vallasta kirjaimellisesti seuraavana päivänä tämän valtioteon jälkeen.
Sen jälkeen valtaan tuli bolsevikkihallitus, jonka ylivaltaa Suomen uusin, porvarillinen hallitus ei koskaan tunnustanut. Tämä merkitsi käytännössä itsenäistymistä.
Itsenäistyminen vahvistettiin siten, että eduskunta 15.11. uutta lukua sääti lain, jonka mukaan korkein valta Suomessa kuului sille itselleen.
4.12. senaatti (hallitus) ja 6.12. eduskunta tekivät kukin päätöksen siitä, että hallituksen tehtävänä oli ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita itsenäistymisestä seuraa.
Tämä tarkoitti kansainvälisen tunnustuksen hankkimista. Sitä Suomen hallitus ei halunnut pyytää bolsevikkihallitukselta, mutta teki sen sitten kuitenkin Saksan vaatimuksesta vuoden viimeisenä päivänä eli 31.12.1917.
Sen jälkeen monet muut maat seurasivat esimerkkiä ja Suomen itsenäistyminen, josta harvat olivat edes haaveilleet 1800-luvulla ja jota useimmat olivat pitäneet epärealistisena vielä saman vuoden, 1917 keväällä, oli tosiasia.
Suomen itsenäisyydelle loi perustan Venäjän tappio maailmansodassa ja bolsevikkien nousu valtaan suorastaan pakotti Suomen porvarillisen hallituksen pakenemaan sen alaisuudesta.
Itsenäisyyden perusteet oli kuitenkin luotu jo paljon aiemmin. Erityisen tärkeää tässä suhteessa oli ollut se laaja autonomia, jota Suomi oli nauttinut Venäjän keisarikunnassa. Toisaalta yleinen tahto päästä pois keisarikunnan yhteydestä syntyi vasta sortokausien aikana, 1899-1905 ja 1908-1917.
Sattumaa Suomen itsenäistyminen ei ollut, mutta odottamattomat historialliset tapahtumat, ennen muuta vuoden 1917 vallankumoukset, näyttelivät kyllä määräävää osaa siinä, että se tapahtui juuri siten kuin tapahtui.

Pietarin touhuja



Pietarin touhuja

Pietari on täynnä näpsäköitä ja edullisia minihotelleja. Yövyn aina niissä, ellei ole syytä tehdä toisin. Nyt sattui olemaan.
Vanhat kunnon neuvostohotellit ovat nekin uudistuneet, mutta kyllä niistä yhä vain huomaa sen perinnön, joka ei koskaan täysin katkennut, toisin kuin uusissa ja usein todella viehättävissä paikoissa.
Mutta onhan tässäkin puolensa. Nuoruutta on usein hauska muistella, vaikka eihän se kovin häävi kehitysvaihe ollut eikä yleensäkään ole. Välttämätön kuitenkin.
Vanhaa eli siis parinkymmenen vuoden takaista Pietaria edustaa vanhojen hotellien ohella myös kummallinen kulttuurilaitos Puškinskaja 10. Aivan luontevaa tässä tapauksessa on, ettei sinne pääse Puškinskajalta, vaan Ligovski prospektin puolelta, vastapäätä Moskovan asemaa.
John Lennonin temppeli sattui olemaan kiinni, mutta olihan siellä muutama näyttely avoinna. Aitoa anarkismia, rähjäistä ja intohimoista, toisin kuin Erartan kunnialliset , juuri sopivasti porvaria säikäyttävät tarjoilut.
Koko rähjäinen kompleksi muistuttaa 1990-luvusta ja vielä vanhemmasta ajasta kertoo samizdat-näyttely. Tämän osaston ihmiset olivat oikeita kapinallisia tai jopa vallankumouksellisia, joiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Neuvostoliiton loppuaika oli todellisten boheemien ja, sanoisinko passionaarien aikaa. Niin pian kuin demokratia toteutui, se kuitenkin heti varastettiin ja tämä porukka jäi rannalle ruikuttamaan tai muutti ulkomaille.
No, Lennonin ja kumppaneiden suuresta syvällisyydestä minulla ei ole mitään harhakuvitelmia, mutta aikoinaan, neuvostojen maassa, nuo kaikenkarvaiset soittoniekat tarjosivat kyllä vaihtoehdon, jonka kontrasti oleviin oloihin oli huikea.
Toki toisinajatteleva Pietari on yhä olemassa ja muistuttaa aina toisinaan itsestään. Siellä ovat jo muutaman vuoden olleet muodissa sapluunalla tehdyt mainokset, jotka yleensä maalataan katuun. Kyseessä saattaa olla esimerkiksi Tatjanan tai Jelenan puhelinnumero. En ole koskaan tullut kysyneeksi, mitä asiaa heillä olisi.
Yhtäkkiä huomasin pari toisenlaistakin viestiä. Joku oli keksinyt ylistää lesbolaisuutta ja siis aivan avoimesti rikkoa lakia, joka nimenomaan kohdistuu tuon asian mainostamiseen eikä sen harjoittamiseen.
Vaikka en ymmärräkään, mitä hyötyä mainoksesta kenellekään on, viestivät tekstit siitä toisinajattelusta ja kansalaistottelemattomuudesta, jota suurkaupungeissa aina on ja tulee olemaan. Toki se kuuluu asiaan ja vaikuttaa hiukan kuin pippuri keitossa. Ei se makua pilaa, jos määrä on kohtuullinen, ainoastaan terävöittää.
Itse syy Pietarin matkaan on tällä kertaa pari jo neuvostoajoilta periytyvää tapahtumaa. Toinen on suomalais-venäläinen historiaseminaari ja toinen on kulttuurifoorumi.
Itse asiassa tuo seminaari on erilainen kuin joskus ennen. Se oli nimittäin pieni, kamernyi, kuten paikalliset sanovat. Se on vain kaukaista sukua niille neuvostoajan massatapahtumille, joiden järjestämiseen valtiovalta osallistui merkittävästi. Silloin TT-komitean sihteeristö järjesti käännöksen ja tulkkauksen, matkat ja oleskelut maksettiin ja banketit olivat usein ikimuistoisia. Esitelmät myös julkaistiin kirjoina.
Nyt tapahtuma oli lähinnä yksittäisten ihmisten työn tulos, mutta sellaisena varsin hyvä ja kiitoksen arvoinen saavutus, vaikka esitelmät osittain olivat lähinnä keskustelupuheenvuoroja, eivät niitä hiottuja ja viilattuja artikkeleita, jollaisia neuvostoaikana julkaistiin symposiumien jälkeen.
Oli joukossa toki kiinnostavia esityksiä ja parin artikkelin julkaisemista jää kärsimättömänä odottamaan. Vaikka vanha Akatemian Venäjän historian laitos on ulkoisesti yhä kuin suoraan sodanedelliseltä ajalta, on henki toki muuttunut, eikä Venäjän vallankumouksissa  -kummassakaan- enää ole mitään pyhää eikä koskematonta.
On henkilöitä, jotka väittävät, ettei suomalais-venäläisillä kahdenvälisillä historiaseminaareilla ole mitään virkaa. Olisi rakennettava seminaarit teeman mukaan ja kutsuttava osallistujat kaikkialta sieltä, missä on aiheen tuntemusta. Yhteisen kielen on oltava englanti. Se on sitä kansainvälisyyttä, nähkääs.
Valitettavasti tämä ei Suomen ja Venäjän keskinäisen historian kysymyksissä toimi. Ekspertiisiä meille tärkeisiin kysymyksiin ei ole muualla kuin Suomessa ja Venäjällä ja jälkimmäisessäkin se usein on hyvin rajoittunutta johtuen puutteellisesta suomen ja ruotsin taidosta.
Englantiakin osataan vielä enimmäkseen niin huonosti, etteivät asiat sillä hoidu. Sitä paitsi sekä Suomen että Venäjän historiaa on mahdotonta tutkia englanniksi. Lähteiden kieli on yksinkertaisesti osattava ja lisäksi on perehdyttävä kunkin aikakauden kontekstiin.
Venäjällä Suomen historian tutkimukselle on riittävät lähtökohdat lähinnä Petroskoissa. Pietarissa ja Moskovassa on toki eniten tietoa Suomellekin merkittävistä Venäjän historian vaiheista. Kun se kohtaa suomalaisen ekspertiisin Suomen historiasta on olemassa edellytykset hedelmälliselle vuoropuhelulle tietyissä kysymyksissä.
Näiden seminaarien antina on ennen muuta ollut antaa toiselle osapuolelle tietoa siitä, missä kunkin osapuolen tutkimus menee ja millaisia käsityksiä ja näkökulmia itse kullakin asioihin on. Samalla ne myös antavat aiheen syventyä naapurimaan historian kysymyksiin ja katsoa asioita myös sen kannalta.
Olisi naiivia odottaa, että eri maissa kirjoitettaisiin asioista samalla tavalla. Kullakin maalla ja kansakunnalla on ja täytyy olla oma näkökulmansa asioihin. Sen pakottaminen toiselle osapuolelle ei onnistu loogisin ja tieteellisin argumentein eikä mitenkään muutenkaan.
Olennaista toki on, että ainakin asioiden faktuaalinen puoli, jonka merkitys usein, mutta ei aina jää varsin triviaaliksi, hyväksytään puolin ja toisin samanlaiseksi. Siitä harvoin tuleekaan riitaa.
Aivan toisella tasolla liikutaan silloin, kun arvioidaan asioiden merkityksiä aikansa kontekstissa ja muiden aikakausien näkökulmasta. Silloin joudutaan ottamaan huomioon myös seikkoja, joita tiettyä konkreettista asiaa käsittelevistä lähteistä ei suoranaisesti löydy. Silti niiden vaikutus saattaa olla ratkaiseva. Kullakin aikakaudella on myös omat itsestäänselvyytensä, jotka niiden mukana häviävät ja unohtuvat.
On hyvin kiinnostavaa havaita, miten tällaiset taustaoletukset muuttuvat. Vallankumouksista oli aikoinaan vallalla tietty ortodoksinen ja valtiovallan sanelema näkökulma. Neuvostoliitossa väliaikainen hallitus oli paha, mutta bolsevistinen hyvä. Sen jälkeen asetelma muuttui päin vastaiseksi.
Nyt taitaa yhä enemmän vallata alaa se lähtökohta, että molemmat vallankumoukset olivat pahoja ja stolypiniläinen suuri Venäjä olisi ollut niiden vaihtoehto. Toiseksi paras vaihtoehto olisi ehkä ollut valkoisten voitto kansalaissodassa. Toisaalta myös bolsevikit hoitivat homman, kunhan pääsivät jaloilleen.
Ei kukaan tuossa seminaarissa näin sanonut ja ehkä ei edes ajatellut. Joka tapauksessa lisääntynyt mielenkiinto niihin vaihtoehtoihin, joita historialla olisi ollut, kertoo uusien näkökulmien hakemisesta ja se on myös meidän kannaltamme kiinnostavaa.
Olisi typerää leimata suomalais-venäläiset historiaseminaarit tarpeettomiksi tai peräti vahingollisiksi. Meille on ihan oikeasti tärkeää ymmärtää, miten historiamme naapurissa mielletään ja yhtä tärkeää on päästä esittämään siitä oma näkemyksemme.
Itse asiassa vanha, valtion tukema symposiumien järjestelmä kannattaisi palauttaa. Se takaisi parhaat olosuhteet sekä keskustelulle että asioiden valmistelulle. Painettuun sanaan panostetaan aina enemmän kuin pelkkään suulliseen keskusteluun.
Mikäli keskustelu tällaisessa aihepiirissä vielä tapahtuu englanniksi, on tarjolla hyvin reaalinen vaara, ettei joitakin tärkeitä peruskäsitteitä lainkaan ymmärretä sillä tavoin kuin asiaan kuuluisi. Tulkkien ja kääntäjien työ on kuin onkin yhä hyvin tärkeää. Tämä olisi ymmärrettävä ja oltava siitä myös valmiita maksamaan.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Matkailua



Matkailutuotteet

Pietarissa kokoontunut kulttuurifoorumi taitaa olla muuan suomalais-venäläisistä erikoisuuksista. En nyt mene vannomaan, onko se myös paras mahdollinen tapa hoitaa kahden maan kulttuurisuhteiden edistämistä, mutta pidän sitäkin mahdollisena. Mikäli nämä maat ovat Suomi ja Venäjä.
Komeat puitteet, pääministerien avaussanat ja presidenttien tervehdykset toivat juhlallisuutta ja arvovaltaa perinteiseen tapaan. Neuvostoajasta muistuttavat banketit kevensivät ja lähensivät.
Pidän kuitenkin parempana toista venäläistä juhlatyyppiä, nimittäin cocktail-tilaisuutta eli fursettia, jonka etuna on vapaa liikkuvuus ja siis paremmat mahdollisuudet kommunikoida haluamansa henkilön kanssa.
Kulttuuri on keskeinen tekijä myös matkailussa. Ihmiset matkustavat tiettyihin paikkoihin siksi, että sinne on jokin syy matkustaa, siksi että siellä on jotakin, mitä muualla ei ole.
Ellei sellaista löydy luonnosta ainakaan poikkeuksellisen merkittävässä määrin, voi luoda tapahtuman. Sitä paitsi asiat voi ja ne pitääkin yhdistää. Sen lisäksi ne pitää tuotteistaa, mikäli mieli hyötyä asiasta. Menestyvän tapahtuman luominen vaatii ilmeisestikin ammattitaitoa, jota tiettävästi maastammekin löytyy. Näin ne kehuvat.
Kuhmossa aloitettiin puoli vuosisataa sitten tyhjästä ja luotiin maailmanluokan taidemusiikkifestivaali. Samaan aikaan kehitettiin erämatkailua ja kulinarismiin liittyvää toimintaa. Nyt paikkakunnan suurtapahtumaan tulee 35000 kävijää. Tämä on tosin mitattu myytyjen lippujen mukaan, joten ihmismäärä ei liene tuosta puoltakaan.
Joka tapauksessa määrä on merkittävä ja korkeatasoinen tapahtuma on luonut brändin, jonka ympärille on hyvä kehitellä karhunkatselua, patikointia ja eränkäyntiä, vaikkapa lasten luontoleirejä.
Sulkavan tapaiselle pikku paikkakunnalle on brändiä luonut suursoutujen tuoma maine. Turistimajoitusta on syntynyt, mutta jotenkin tuntuu, että suunta on nyt pikemminkin alaspäin johtuen Lomaliiton ja Kukkapään tilanteesta.
Olisikohan niiden syynä ollut osaamattomuus tuotteistamisessa? Pelkkä majoitus ei ole syy matkustaa Sulkavalle edes kesällä, talvesta puhumatta. Yksi festivaali eli soudut Sulkavalla jo on ja se on lajissaan hieno saavutus. On sillä oma imunsa.
Se ei kuitenkaan vielä yksinään kovin pitkälle kanna. Majoituselinkeinolle myös Savonlinnan oopperajuhlat antanee tiettyä sivustatukea, mutta kaiken kaikkiaan sitä turistia taitaa olla vaikea napata kiinni ja saada tulemaan paikan päälle kokemaan jotakin. Se kuitenkin juuri pitäisi tehdä.
Luulen, että soutamisen ohella pitäisi järjestää Sulkavalla tuota jotakin myös muina aikoina, koota  aika suuria porukoita ja tuoda ne paikan päälle laivoilla ja busseilla.
Maailmassa riittää toki ihmisiä ja esimerkiksi Kaukoidästä ja Euroopasta niitä voi tuoda lentokoneella Savon maisemiin nauttimaan ohjelmasta, jossa mukana on myös Sulkavan ainutlaatuiset kohteet,  kuten Linnavuori. Venäläisille eksotiikkaa edustavat Suvorovin kanavat, meidän osaltamme siis Telakanava. Kukonharjukin on tarpeen tullen tavoitettavissa.
Ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen ei sinänsä ole kovin kiinnostavaa. Pakettiin täytyy sisältyä myös toimintaa. Ihmisluonto on sen verran typerä, että sota kiinnostaa aina lähes kaikkia, ainakin miehiä.
Syvärin varrella sijaitsee aika huikea kitsch- kulttuuripuisto Mandrogi. Siellä on pikku eläintarha, vodkamuseo, saslikkihalleja ja laajaa rihkamakauppaa. Lisäksi siellä on tilaisuus ampua erilaisilla vanhan kansan aseilla, varsijousesta lähtien ja myös kirvestä voi heittää. Paikalla oleva tykki taitaa kuitenkin olla vain koriste.
Mikseipä Telakanavalla voisi panna paremmaksi ja järjestää ampumista myös 1700-luvun piilukkoaseilla, miksei myös 1500-luvun rataslukkoaseilla ja jopa tykilläkin. Kyseessä ovat sen verran harvinaiset tilaisuudet, että niistä jo voi sitten kotona kertoa. Arvaan, että jokin sopiva mäentöyräs löytyy kohtuullisen matkan päästä.
Aito 1700-luvun sota-alus, tykkijolla, tarjoaisi maailmanluokan harvinaisuuden, erinomaisen kohteen, jonka ympärille voitaisiin luoda todellisuuteen pohjautuvat tarinat tämän maailmanäären kokemuksista vuosisatojen saatossa ja lisäksi sitä kokemus/elämystouhua.
Kulinarismille paikalliset kalat tarjoavat parhaan mahdollisen perustan. Kalapöytä, jossa kunniapaikalla ovat suolasärjen fileet, katajanmarjalla höystetty graavisiika, sipulin kera miedosti suolatut muikut ja muut kalaherkut maistuvat kaikille terveille ihmisille.
Paikan päällä savustettu kala, ahvenista ja muikuista säynävään tarjoaa lyömättömiä elämyksiä myös niille, jotka yrittävät löytää sellaisia vaikkapa Pariisin huippupaikoista. Ei siellä näitä ole.
Kalakeitto syntyy parhaiten lohesta, ei kirjolohesta, joka kyllä myös on erinomaista graavattuna. Tärkeää on muistaa, että keitto höystetään kermalla eikä millään litkulla. Tosin myös valkoviinin avulla saa kelvollista soppaa, kunhan muistaa panna sekaan myös kylmäsavulohta, joka sinne muutenkin kuuluu.
Lihapöytä, jonka kunkkuna on karjalanpaisti, loistaa myös rasvaisuudellaan. Toisin kuin hölmöt luulevat, tuota rasvaa itseään ei ole tarvis paljoakaan syödä. Se vain on välttämätön antamaan oikeaa makua ja mureutta. Savustettu lammas ja sikaherkulliset kinkku ja kassler kruunaavat lihapöydän tarjonnan ja tietenkin tarjolla on oltava ehdottoman tuoretta, lämmintä ruisleipää ja maalaisvoita.
Kovin on hankalaa hankkia kaikki nämä samaan aikaan ensiluokkaisina vai kuinka? Niin kai asia lienee, mutta jos haluaa olla maailman paras tai ainakin yksi niistä, niin pitäähän sen eteen vaivaakin nähdä. Sitten voi veloituskin olla asianmukainen.
Tätäkin ruokaa, vaikka se itse puhuu puolestaan, on mainostettava hehkuvin sanoin ja vaikkapa näytettävä pieni filmi siitä, miten kala on Saimaassa elellyt, ennen kuin se päätyi turistin himokkaaseen suuhun. Ei ole pahitteeksi, vaikka turisti hieman kyynelehtisi.
Sitä paitsi turistille annetaan tilaisuus myös itse vetää uistinta kesäisen aamun ja illan hämärissä ja pohjaongella istuessa maistuu eväänä oleva kalakukko kahvin kera. Viinat ovat tiskin alla ja kalliita. Moni jättää ne väliin, mikä saattaa olla hyvä asia henkilötappioiden minimoinnin kannalta.
Toki iltanuotiolla, saalista savustaessa, näkäräinenkin kuuluu asiaan. Kansamme ei ole koskaan oikein luottanut valkoviineihin.
Ohjelmaa siis löytyy monenlaista. Seuraleikit ovat muuan tapa viihdyttää turisteja. Heille voi myös opettaa suomalaisia lauluja suomeksi, mikä vaatii useamman tunnin työn, esimerkiksi laivalla tai busseissa, mutta saattaa tuntua palkitsevalta, mikäli laulut on hyvin valittu. Turisti tuntee saavuttaneensa jotakin aivan erikoista, mikäli pystyy joskus kotonaan laulamaan suomeksi vaikkapa ”Kukkuu, kukkuu” tai ”Läksin minä kesäyönä käymään”.
Myös suomalaisen ruoan valmistamisen kurssi on tarjolla. Haastavia, mutta palkitsevia ovat karjalanpiirakat ja kalakukko ja sellaiset pyöräytettyään turisti voi saada kunniakirjan ja arvonimen.
Vetävän ohjelman laatiminen ei ole vaikeaa. Haastavampaa on ohjelman juontaminen. Siihen tarvitaan pätevä supliikkimies/nainen, joka ei ole liian narsistinen mutta ei tietenkään myöskään liian nössö. Turistin on saatava tuntea olevansa jonkin verran palvelijansa yläpuolella. Illuusioitahan tässä myydään.
Tarttisi siis olla/tehdä sitä jotakin, joka antaa syyn tulla nimenomaan Sulkavalle (ja samassa yhteydessä vaikkapa Rantasalmelle, Juvalle, Puumalaan tai Savonlinnaan…). Se jokin on käytännössä luotava tyhjästä, vaikka ei tyhjän päälle, sellainen ei onnistu.
Olennainen osa projektia olisi asiansa osaavan matkanjärjestäjän tavoittaminen ja juontajahan se elämyksestä lopulta tekee sen, mitä siitä tulee.
Sitten pitäisi olla sitä infraa, jota jo onkin. On miljoonilla entistetty kanava, uskomaton muinaislinna vuorella luolineen, on järvireittejä, kokoontumistiloja ja majoitustakin. Kun Savonlinnan tappajat veivät sieltä opettajankoulutuksen, jäi jäljelle paljon tyhjiä asuntoja, ehkä ne voitaisiin säilyttää ja hyödyntää matkailuprojekteissa?
Mutta onhan sitä kaikkea, eivät asiat ole kiinni siitä, vaan sen kaiken organisoinnista. Sen kun joku vielä tekisi, niin vot. Tämä tuli mieleen siellä kultturifoorumissa. Ajatus se vain on, myönteinen utopia.

torstai 21. syyskuuta 2017

Volga-matushkan varrelta



Ylä-Volgaa

Risteilyturismi lienee kaikkialla samanlaista. Koko joukko kerääntyy yhteisille aterioille omissa pöydissään ja lähtee in corpore bussikierroksille satamissa. Oppaat latelevat litaniansa ja asiakkaat kuuntelevat ja ihmettelevät.
Heidän kysymyksistään selviää, että ihmetyksen kohde ovat ennen muuta tarinat. Tällaisia tarinoita siis on, vaikka niiden päähenkilöt ovat jo ammoin kuolleet. Mutta näissä taloissa ja tällä kamarallahan kaikki tapahtui vai kuinka?
Toki puoli vuosituhatta ja vähemmänkin riittää muuttamaan maiseman aivan perusteellisesti, jopa jokien paikat ja rantojen korkeus ovat nyt toiset kuin silloin. Ikivanhat rakennukset eivät olleet tuolloin samannäköisiä. Jokainen rakennus on muutamassa sadassa vuodessa muuttunut täysin, joten illuusio saapumisesta muinaiseen maisemaan tai edes muinaiselle paikalle on hataralla pohjalla.
Silti ihmiset haluavat ehdottomasti vanhojen tapahtumien paikoille. Useinhan niistä tehdään pyhiä ja hartauden harjoitus tietenkin sopii erinomaisesti sellaisissa kohteissa. Ennen maailmassa pyhiinvaelluksia määrättiin katumusharjoituksiksi. Matkat olivat sen verran työläitä ja vaarallisiakin, että ihmispolo sai toisenkin kerran aihetta muistella syntejään.
Uglitš on yksi Pohjois-Venäjän pienenpuoleisista kaupungeista. Venäjällähän pikkukaupunki on itse asiassa harvinaisuus. Sen sijasta on megalopoliksia ja asutuksia (posjolok), jotka ovat lähinnä suuria kyliä. Neuvostoaikana kaupunkiin perustettiin kellotehdas, joka siellä on yhä. Mekaaniset kellot pitävät yhä pintansa, kuten tiedämme ja itse asiassa kaikkein kalleimmat ovat nimenomaan mekaanisia.
Toki Uglitš tunnetaan historiassa nimenomaan yhden ainoan tapahtuman johdosta. Siellä tsaarinpoika Dmitri (tuohon aikaan käytettiin vielä arkaaista muotoa Dimitri) yllättäen kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, kuulemma veitsellä leikkiessään.
Ikävä kyllä, tämä merkitsi sitä, että Rurikin suku sammui. Nyt ei Venäjän valtaistuimelle enää ollut laillista perijää. Alkoi sekasorron aika eli smuta (smutnoje vremja).
Kuollut tsaarinpoika Dmitri nousi kuolleista peräti kolme kertaa. Tarkemmin sanoen vallantavoittelijoiksi ilmaantui itsensä kutsuneita (samozvanets) henkilöitä, joista kukin vuorollaan väittivät olevansa murhayrityksestä selvinnyt Dmitri.
Lyhytaikaiset vale-dmitrien menestykset eivät kauas kantaneet ja viimein vuonna 1613 saatiin valittua uusi tsaari, Mihail Romanov. Sitä ennen oli puolalaiset täytynyt ajaa maasta ja siinä ratkaisevaa osaa näytteli Nižni Novgorodin nostoväki Kuzma Mininin ja Dmitri Pozarskin johdolla.
Puolalaiset olivatkin pahoin mellastelleet Venäjällä ja ryöstäneet kaupunkeja ja luostareita. Toki myös suomalaisia eli siis ruotsalaisia tarvittiin venäläisten avuksi ja Laiska-Jaakon retki, jonka tuloksena saatiin aikaan Stolbovan rauha, oli luonteeltaan nimenomaan avustusretki, ainakin aluksi.
Toki tuohon aikaan paikkakunnalla oleskeleva –myös ystävällinen- sotaväki aina käytännössä raunioitti seudun, kun tuhannet miehet ja hevoset hankkivat sieltä ruokansa ja juomansa. Maksaminen ei kuulunut tapoihin tai, maksumiehenä oli nimenomaan talonpoika hallitsijansa puolesta, mikäs sen kauniimpi osa ihmiselle.
No, Stolbovan rauha taisi olla meille hieman liian hyvä. Siinä saatiin valtakunnalle ortodoksisia alamaisia, joista kyllä suuri osa pian pakeni Venäjälle. Inkerinmaa jouduttiin kuitenkin sitten ennen pitkää luovuttamaan takaisin ja nykyään noista suurista valloituksista on jäljellä vain Joensuu ympäristöineen.
Kaiken alkuna olivat siis Uglitšin tapahtumat, joiden muistona on yhä tsaarinpojan patsas ja lukuisat maalaukset kirkossa. Turisteja on erittäin paljon ja sen mukaisesti myös pitkät rivit rihkamakojuja, nekin sellaista laatua, jota neuvostoaikana ei käytännössä edes ollut.
Uglitšin modernisaatiohyppäyksestä tai ainakin sen yrityksestä kertoo kirkon viereisessä puistossa seisova Fordson-traktori 1930-luvun alusta. Sitä käyttänyt naispuolinen traktoristi suoritti, kuten oletettiin, sankaritekoja ja ylitti moninkertaisesti vanhaa maailmaa edustavien aatramiesten aikaansaannokset. Niin ihmeellistä oli sosialismi.
Sosialismista ei tosin sitten jäänyt jäljelle paljoakaan mainostettavaa. Vanhaan aikaan palaamista symbolisoivat kovin monet asiat, alkaen 1800-luvun tyylisestä kauppiastalosta. Kaupungissa on myös yksi Venäjän lukemattomista vodkamuseoista. Keski-ikäisten naisten duo laulaa keskellä katua hyvin kauniisti kevytmielistä laulua ”Чо те надо»? (Ootko jonkun puutteessa?)
Kirkossa kuullaan pienoiskonsertti, jonka esiintyjät ovat todella merkittäviä kykyjä. Harvinaisen komea, mutta ääneltään tuskin muita parempi nuori solisti saa ranskalaisen naisväen hurmoksiin ja CD:t tekevät kauppansa.
Jaroslavl on yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki ja Moskovaa ilmeisesti paljon vanhempi. Sen perusti Kiovan suuriruhtinas Jaroslav Viisas vuonna 1010. Se luetaan niin sanottuun kultaiseen kehään, jonka muita kaupunkeja ovat Suzdal ja Vladimir. Niissä huristelin omalla autollani 1970-luvun puolivälissä.
Maailmanperintökohde Jaroslavl on säilyttänyt melkoisesti vanhaa venäläistä –alkujaan italialaisten arkkitehtien suunnittelemaa-  arkkitehtuuria. Siellä on kreml ja luostareita ja harjulta aukeaa komea näköala Volgalle.
Kauoungin suureen kauteen kuuluvat taistelut puolalaishyökkäyksiä vastaan ja luostarit toimi myös arvohenkilöiden karkotuspaikkana.  Aikanaan se oli tärkeä liikennesolmu ja hyvin merkittävä taloudellinen keskus. Kulttuuriakin riittää yliopistosta lähtien.
Jaroslavlin ohella suuriin muinaisvenäläisiin kohteisiin kuuluu Kirillo-belozerski monastyr eli Valkeajärven Kirillin luostari.
Kuten Jaroslavl, myös Valkeajärven seutu (vepsäksi Valgetjärvi) ovat alun perin suomalais-ugrilaista aluetta. Erämaihin perustetut luostarit toimivat venäläisyyden laajenemisen tukikohtina, kuten historioitsija Kljutševski kertoo ja myös Kirillovin ympärille kasvoi kaupunki, tosin luostarin valtaviin mittasuhteisiin verrattuna ainakin nykyään aika pieni.
Tarinat hurskaista kilvoittelijoista ja puolalaisten hyökkäyksistä toistuvat täälläkin. Nyt oltiin sitä paitsi jo sen verran kaukana lännessä, että viime sodan aikana oli syytä pelätä myös hyökkäystä sieltä ja niinpä paikallinen salpalinjakin rakennettiin. Ei siitä tainnut ihan meikäläisen veroista tullua Tiedä häntä, kun ei käyty katsomassa.
Koska tämä hyvin merkittävä luostari vetää puoleensa joka päivä tuhatlukuisen määrän turisteja, on risteilylaivojen sataman luona sijaitseva Goritsyn kylä aika vireän tuntuinen. Rihkamakauppaa riittää, mutta sen lisäksi myydään myös kotoisia puutarhan tuotteita, leivonnaisia, käsitöitä, savukalaa ja niin edelleen. Viidensadan asukkaan lapsia palvelee melko suuri koulu.
Pitsit ovat näiden seutujen vanha erikoisuus ja niitä kuulemma jopa vietiin sodan aikana länteen korvauksena lend-lease-avusta. Taisipa siinä olla nypläämistä, ennen kuin yhdenkin kuorma-auton tai lentokoneen sai maksettua.
Näissä vanhoissa kaupungeissa olisi hyvin voinut viettää vaikka pari päivää kussakin, mutta turisti on turisti ja hänen kutsumuksensa on täyttynyt, kun muutaman kymmentä kuvaa on kertynyt kameran muistiin.