perjantai 24. marraskuuta 2017

Toiset isänmaat



Toinen isänmaa. Suomi kulttuurien virrassa

Joskus, parin sukupolven takaisina muinaisina aikoina, sanottiin usein, että sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata, toinen on tämä asuinmaa ja toinen on Ranska.
Ranskalla oli pretensioita tähän rooliin, sillä olihan sen kieltäkin osattava, mikäli halusi keskustella ulkomaalaisten kanssa ja yleensä ymmärtää kansainvälisiä termejä. Myös ranskalainen kulttuuri loisti etevämmyydellään.
Tärkeintä noille ”toisen isänmaan” kansalaisille taisi Ranskassa sentään olla vapaus, liberalismi. Ranska oli Euroopan ainut merkittävä demokratia hamaan ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka ja sen intellektuaalista elämää leimasi vankka vapaa-ajattelun perinne.
Eipä ihme, että Suomen kulttuurin etujoukko suunnisti Pariisiin hengittääkseen siellä vapauden ilmaa. Ranska symbolisoi valistuksen ja rationalismin henkeä, sekulaarisuutta, Voltairen perintöä.
Mutta olipa niitäkin, jotka sanoivat, että toinen isänmaa sivistyneelle ihmiselle on Saksa, Ranskalainen henkevyys saattoi olla hauskaa ja ranskalainen eleganssi viehättävää, mutta mitä syvempää sisältöä siitä kulttuurista oikein löytyikään?
Saksa oli toista. Missä muualla olisikaan tunkeuduttu yhtä syvälle ihmissielun syövereihin ja selvitetty ihmisen probleemia yhtä perusteellisesti?
Ei Saksakaan ollut mikään klerikalismin pesä, itse asiassa uskonpuhdistus oli kerran avannut tien koko maailmalle vapautumiseen keskiaikaisen auktoriteettisukon kahleista. Sitä paitsi eurooppalaisen filosofian historia 1700-luvun jälkeen oli oikeastaan vain alaviitteitä Kantiin. Mitä humanismin ideoihin tulee, niitä viljeltiin ennen kaikkea juuri Saksassa.
Suomen kannalta näiden kahden maan välinen jännite ilmeni sitten maailmansotien välisenä aikana hupaisasti siinäkin, miten laulettiin erästä suosittua merimieslaulua. ”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan!” laulettiin kai alun perin vanhoja suolareittejä muistellessa.
”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” lauloivat eräät toiset ja tämä muoto on ikuistettu R.W. Palmrothin alias Pallen ”Iloisen laulajan kirjassa”.
No, sitten oli myös Englanti ja sen ensisijaisuutta Suomelle tarjosivat eräät intellektuellit. ”Pidot tornissa”-teoksessa se ilmeisesti voittaa kilpailun siitä, minne maamme kulttuurin olisi orientoiduttava. Englanti oli maanläheinen, käytännöllinen, vapautta arvostava ilman hämäryyksiä tai pinnallista poseerausta. Se muistutti paljon Suomea.
Ja sitten oli Amerikka, jonne suomalaisiakin oli mennyt jo satoja tuhansia. Olihan se ihmemaa, mutta sen kulttuurista oli parempi olla sanomatta mitään.
Oli Amerikassa toki myös jotakin esikuvallista, ainakin joidenkin mielestä. Muuankin suomalainen n1800-luvun lehti kertoi, miten Amerikassa herrasmies palvelijoineen oli saapunut majataloon, jossa isäntä majoitti ensin hänet ja kysyi sitten, minne tämä toinen herra kävisi nukkumaan.
Kaikesta päätellen tämä tasa-arvopuhe kuulosti meikäläisten korville kovin absurdilta. En nyt muista vuosia, mutta niin ikään 1800-luvun lopulla taas muuan venäläinen lehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn, miten joku suomalainen oli väittänyt venäläiselle herrasmiehelle vastaan, jolloin tämä oli huomauttanut, että hän oli herra eikä sietänyt moista puhetapaa.
Tähän suomalainen vastasi, että niin oli hänkin, sillä niin olivat kaikki suomalaiset ja ellei kiistakumppani puhu kohteliaammin, seuraa haaste oikeuteen. Ja toden totta, päivitteli lehti, Suomessa voi jokainen loukattu kysyä kunniansa perään ja jokaiselle joudutaan maksamaan sama korvaus, jos syytös osoitetaan oikeaksi.
Olihan n iitä silloin ennen vielä erilaisia ulkomaita olemassa, joita valita toiseksi henkiseksi kotimaakseen, ellei oma riittänyt. Miten lienee nykyään? Mitä nyt laulettaisiin?
Sen jälkeen kun opiskelijat lakkasivat laulamasta laulua ”Laaja on mun synnyinmaani kallis…”, on Venäjä harvemmin esiintynyt henkisten kotimaiden suosikkilistalla.  Sen sijaan se on saanut toisenlaisen, mutta yhtä tärkeän roolin.
Entiset änkyrät ovat nykyään lähes in corpore kääntäneet takkinsa ja muuttaneet kotipaikkansa ainakin kuvaannollisesti Brysseliin ja aivan erityisesti jonnekin Naton päämajan liepeille.
Sen tarjoama kulttuurinen anti on pakostakin aika vaatimatonta ja parhaimmillaankin hyvin ohutta. Mutta mitä tänään oikein vaadittaisiin?
Kuitenkin, vanhoja oppeja vain hieman soveltaen, natolaisen kokonaisfilosofian voi havaita antavan maailmalle kokonaisselityksen, Sen ytimessä on ajatus, että tämän maailman ongelmana on viime kädessä vain EU:n kaikkiviisauden ja kaikkivaltiuden vastustaminen. Se sitten ilmenee vihapuheena ja väärinä mielipiteinä. Kaiken takana on Venäjä.
Tämän joukon merkityksen pohtiminen joutaa jäädä johonkin toiseen yhteyteen. Nyt kuitenkin kiinnostaisi vastaus kysymykseen, onko meillä enää sellaista mahdollisten kulttuuristen kotimaiden valikoimaa, jollainen kerran oli? Millä erikoisuuksilla nuo kulttuurit loistaisivat ja olisivat toistaan parempia?
Tässä Black Fridayta viettäessä ja loputtomia englanninkielisiä mainostekstejä lukiessa ymmärtää heti, että monen mielestä ei ole olemassa muuta uin yksi länsimainen kulttuuri, joka on amerikkalainen. Sitä me kaikki sitten parhaamme mukaan koetamme omaksua.
Populaarikulttuuri oli muuten jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti sen jälkeen meilläkin vahvasti amerikkalaista, kuten osoittaa Olli Jalonen teoksessaan Kansa kulttuurien virroissa.
Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että joku olisi alkanut laulaa henkisen kotimaansa olevan Amerikka. Ei kukaan olisi kehdannut. Nojaa, Hiski Salomaa kyllä, mutta häntä ei luettu ns. kulttuuripiireihin.
Roskakulttuurista perittiin vielä 1950-luvulla huviveron nimellä tunnettu rangaistusmaksu, mitä roskempaa, sen suurempi prosentti. Nyt ei ole enää tuota veroa eikä myöskään käsitettä roskakulttuuri.
Eipä meillä enää ole aikoihin näkynytkään muita kuin amerikkalaisia filmejä ja TV-formaatit ovat kai useimmiten suoraan sieltä peräisin. En ole saanut pakotettua itseäni niitä katselemaan enää aikoihin, joten ei siitä sen enempää.
Kulttuurin varsinainen ydin taitaa tällä hetkellä joka tapauksessa olla stadion, jonne lavastetaan mahdollisimman mahtipontisia näytöksiä, joiden paremmuus mitataan sitten rahallisella menestyksellä.
Sivumennen sanoen, myös meillä on jo näkynyt muotoa stadium, joten voimme unohtaa tuon kreikkalaisen alkumuodon. Mitäs me sillä, kun aito ja nykyaikainen versio on käytettävissä.
Meillä on jo kaikki tuo rahantekoon valjastettu sälä täällä kotonamme, joten henkistä kotimaata ei tarvitse mennä kaukaa hakemaan, jos Amerikka sattuu kelpaamaan.
Eihän se kuitenkaan kaikille kelpaa. Entä millainen vaihtoehto olisikaan Saksa? Lienee pakko sanoa, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Kulttuurisesti maa on menneisyyttään surkeileva mitättömyys.
Englanti kelvannee niille, jotka etsivät rappion viehätystä. Theodor Dalrymple käy heille oppaasta.
Mutta entäpä Ranska? Se ei enää ole ainutlaatuinen vapauden valtakunta, vaan puolitahdottomasti barbaaristuva siirtomaa, jonka kulttuurisesta mahdista on jäljellä korkeintaan muisto.
Onhan siinä tietenkin yhä tiettyä charmia kuten on Espanjassa ja Italiassakin, mutta kulttuurin voimaa ei kannata sieltä enää etsiä. Samaa tietä ne menevät kaikki.
Vuonna 1937 totesivat Tornin pitojen keskustelijat, ettei Venäjä sattuneesta syystä kelpaa Suomelle kulttuuriseksi esikuvaksi. Jo 1970-luvun stalinistien silmissä tämä oli skandaali, mutta nyt ei enää liene kenelläkään epäilystä siitä, että oikeassahan silloin oltiin.
Entäpä nyt? Mitä venäläinen kulttuuri voisi meille tarjota, vaikkapa amerikkalaisen vastapainoksi? Tässä nykyisessä ilmapiirissä taitaa olla suorastaan rienaavaa edes esittää moinen kysymys, mutta esitänpä silti.
Taitaa olla niin, että samoin kuin 1930-luvulla Venäjä on pelannut itsensä ulos säädyllisten ihmisten maailmasta. Se on sääli. Vielä tässä kymmenen vuotta sitten kaikki näytti menevän hyvin, mutta taitaapa Venäjän kehitys todella noudatella Yanovin syklejä. Nyt taas ollaan erkanemassa Euroopasta, mutta kyllä sinne taas kerran palataan.
Vai palataanko? Eurooppa alkaa tässä maailmassa olla yhä pienempi nappula ja niinpä sen kulttuurikin on muuttumassa yhä vähemmän merkittäväksi. Fuusioituminen amerikkalaisuuteen tappaa sen kiinnostavuuden. Monimuotoisuuden myötä myös koko kulttuuripiirin hedelmälliset jännitteet häviävät.
Mutta ehkäpä uljaan uuden maailman kulttuurin keskiössä ovatkin ennen muuta suurten kulttuuripiirien jännitteet, vaikkapa Huntigtonin hengessä? Onko sellainen aikakausi tulossa? Miksei kulttuurisena kotimaana voisi jo olla vaikkapa Kiina?
Miksei niin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että haaste eurooppalaiselle kulttuurille tulee puolentoistatuhannen vuoden takaa. Sinne kuuluu suuntautuvan yhä useampi suomalainenkin intellkektuelli…

torstai 23. marraskuuta 2017

Itsenäisyys tuli kerran ja oli kerran



Itsenäisyys silloin kerran ja sen jälkeen

Suomen itsenäisyysjulistuksessa todettiin, että asia oli vallitsevissa oloissa oikeutettu ja välttämätönkin sekä tarpeellinen sen kannalta, että maa voisi täyttää kansallisen ja kansainvälisen tehtävänsä. Sitä paitsi vapaudenkaipuu, jota tämäkin asia ilmensi, oli jo vuosisatainen unelma.
Siinäpä oli harvinaisen karu ja asiallinen julistus, suomalaisempaa ei voisi keksiäkään. Sen rinnalla Mannerheimin päiväkäskyt ovat korkealentoista venäläistä juhlaproosaa. Vain eduskunnan julkilausuma, jonka hyväksymistä on sitten ruvettu juhlimaan itsenäisyyden symbolisena merkkipäivänä, oli vielä karumpi, aivan pelkkä rutiinimaininta.
Kyseessä olikin ennen muuta vallitsevan asiaintilan toteaminen. Se todella velvoitti Suomen senaatin ja eduskunnan ottamaan ohjakset omiin käsiinsä, kuten senaatti totesi. Ei siinä kyllä enää mitään muuta voinut, vaikka olisi halunnutkin.
Vai miltä kuulostaisi ajatus, että ignoroidun bolševikkihallituksen kanssa olisikin ruvettu neuvottelemaan eli tunnustettu sillä sittenkin olevan oikeudet Suomen korkeimman vallan haltijana?
Sitähän sosialidemokraatit ehdottivat, mutta jäivät äänestyksessä tappiolle, ei tosin kovin reilusti: 100-88. Moisella äänten enemmistöllä ei koskaan ole tapana ratkaista tärkeitä asioita, mutta asiahan oli jo ratkaistu käytännössä.
Voidaan joka tapauksessa sanoa, että suomen itsenäisyysjulistus hyväksyttiin kyllä äänten enemmistöllä, mutta ei saanut yli puolta kansanedustajien äänistä. Vain täsmälleen puolet.
On ymmärrettävää, että 1920-luvulla vaadittiin itsenäisyyspäiväksi Helsingissä pidetyn Vapaussodan voitonparaatin päivää, 16.5. eikä yhden riitaisan äänestyksen muistopäivää. Ståhlberg kuitenkin näki asiat laajemmin ja piti pintansa.
Tokihan Suomen senaatti sitten tunnusti bolševikkivallan ja se puolestaan Suomen hallituksen, mutta silloin oltiin jo eri tilanteessa. Saksalla ja bolševikeilla oli molemmilla omat tarpeensa, jota tämä sirkus palveli ja Suomen oli tehtävä, kuin sanottiin.
Ei meilläkään ollut asiasta sitten suurempaa valittamista ja myös sosialidemokraatit olivat lähettäneet oman kirjeensä kansankomissaarien neuvostolle, jossa pyysivät porvarillisen hallituksen tunnustamista.
Sen jälkeen olisi sitten paremmat asemat lyödä lahtarit yhdessä. Nationalistit menettäisivät yhden valttikortin.
Mutta tämä kuului itsenäisyyttä julistettaessa vielä tulevaisuuteen. Nyt oli olennaista, ettei kukaan kyennyt Suomen itsenäisyyttä estämäänkään. Se nyt oli vain hyväksyttävä tai sitten taisteltava sitä vastaan.
Bolševikkien kannalta tämä ei ollut realistista, sillä ei heillä ollut millä taistella. Amerikkalainen Allan Wildman on kaksisosaisessa vankassa teoksessaan The End of the Russian Imperial Army tutkinut yksityiskohtaisesti Venäjän armeijan hajoamista. Hänen johtopäätöksensä on: lokakuun kaappaus oli Pietarissa epäilemättä Putsch, mutta rintamalla se oli vallankumous.
Kysymys oli siitä, että bolševikkien koko politiikka oli suuntautunut vanhan valtiokoneiston –armeijan, poliisin ja virkamiehistön-  hajottamiseen. Väliaikaisen hallituksen asema pyrittiin tekemään mahdottomaksi myös rohkaisemalla kaikkia kansallisia vähemmistöjä eroamaan Venäjästä. Oikeuden kaikille poikkeuksetta lupasi kuuluisa kansankomissaarien neuvoston dekreetti numero 1 (Rauhasta http://www.krugosvet.ru/enc/istoriya/OKTYABRSKAYA_REVOLYUTSIYA_1917.html.)
Olihan maassa vielä paljonkin miehiä, joilla oli armeijan asepuku ja asekin, mutta tämän aineksen nimittäminen armeijaksi olisi ollut mustaa huumoria. Tosin pari latvialaisrykmenttiä säilytti yhä taistelukelpoisuutensa, mutta muuten entisiä sotilaita oli kenenkään turha mennä komentelemaan ja Venäjä oli laaja.
Jääkärimarssissa sanotaan: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.
Tämä ei ollut pelkkää korusanailua. Monet 1910-luvun dokumentit ja muistelmat todistavat, että Suomen aate oli kriisissä. Kansallisvaltiota, sen autonomiaa oli yritetty pelastaa monin keinoin, myöntyvyydestä passiiviseen vastarintaan ja jopa terroriin..
Vanhasuomalaisen senaatin eroaminen vuonna 1909 oli jo merkki siitä, että se tie oli loppuun kuljettu. Samaa voitiin sanoa myös passiivisesta vastarinnasta eikä aktivismikaan enää herättänyt toiveita.
Venäläiset Suomi-syöjät nauttivat ylivoimastaan ja pilkkasivat tšuhnia. Oli parasta ottaa lusikka kauniiseen käteen, Venäjä saattaisi joskus heikentyäkin, kuten Japanin-sodan aikaan, mutta se olisi aina kyllin vahva Suomelle. Itsenäisyydestä ei kannattanut vakavasti haaveillakaan.
Se oli järkipuhetta ja Ståhlbergin kaltaiset järki-ihmiset uskoivat. Kun Stolypinin aloittama sortokausi sitten siirtyi Helmikuun vallankumouksen tuloksena historiaan, pyrittiin saamaan aikaan uusi liittosopimus Suomen ja Venäjän välillä ja saatiinkin.
Se ei merkinnyt itsenäisyyttä, mutta kuka sitä oikeastaan tarvitsikaan? Oliko Suomi muka ollut sorrettu 1800-luvulla? Oliko meillä silloin ollut tai tarvittu vastarintaliikettä tai itsenäisyysliikettä. Tosiasia on, ettei sellaisia ollut.
Kuitenkin oli myös joukko, jolla oli toiset tuumat. Vuonna 1914 näytti avautuvan mahdollinen ikkuna Suomen vapautumiselle. Helmikuun vallankumouksesta ei silloin tietenkään osattu uneksia, mutta muutamat hurjapäät lähtivät siitä, että Jumalan ja Hindenburgin avulla voitaisiin vapaus saavuttaa.
Vähintäänkin voitaisiin vaihtaa venäläissorto saksalaisten herruuteen, joka ei mitenkään voisi muodostaa samanlaista kansallista vaaraa.
Sitten tuli yllätys. Helmikuun vallankumous oli Suomessa juhlittu suurtapahtuma ja Kerenski hyvän venäläisen esivallan ruumiillistuma.
Kun Suomen radikaalistunut osa ei kuitenkaan enää tyytynyt oikeuksien palauttamiseen, syntyi uusi konflikti. Siitä selvittiin lopulta sovittelemalla, kun uusi hallitus oli astunut remmiin Suomessa.
Eiköhän sentään pärjättäisi ilman itsenäisyyttä? Olihan sitä pärjätty sata vuotta mahtavan Venäjän ja sen jalojen hallitsijoiden suojeluksessa oikein mainiosti. Lojalismi oli meidän traditiomme.
Siinä sitten kävi kuten kävi. Itsenäistyminen oli Suomelle kohtalo eikä siinä muu enää auttanut kuin julistaa, miten asiat ovat.
Bolševikeille eroaminen imperiumista oli, kuten tunnettua, vain väline uuden yhdistymisen hyväksi. Se tapahtuisi proletaarisen internationalismin pohjalta ja kansallisvaltioiden kirjava joukko yhdistyisi lopulta maailmanlaajuiseksi, proletariaatin johtamaksi yhteisöksi. Ei siellä mitään porvarillisia pikkuvaltioita tarvittaisi.
Sotahan siitä ennen pitkää tuli, kansalaissota, jollaista Lenin oli hartaasti halunnut koko maailmaan, mutta lopputulokseksi jäi jotakin aivan muuta kuin bolševikkien visiossa loistanut kansainvälinen kommuunien liitto.
Itsenäinen Suomi rehvasteli alkuvaiheessa jonkin verran sillä suurella voitolla, jonka se oli saavuttanut suurvalta Venäjän armeijasta. Tämä asenne oli aika ontto, sillä eihän mitään sellaista armeijaa tuossa vaiheessa ollut, vain pyssymieslaumoja, jotka yleensä saivat pian taistelusta tarpeekseen.
Itsenäistymiseen projisioitiin joka tapauksessa se verenvuodatus, joka oli aikakaudenkin oloissa hirmuista. Koska Blut ist ein ganz besonderer Saft, kuten Goethen Mefistofeles aikoinaan totesi, synnyttivät veriorgiat paljon vihaa. Paradoksaalisesti myös verenvuodattajien psyyke ilmeisesti vaati vihan viljelyä asian oikeuttamiseksi.
Ryssävihan suuren nousun voimmekin sijoittaa vuosiin 1917-1918, koko teurastus oli hyvää ja hyödyllistä panna venäläisten tilille. Ei se suinkaan ihan katteeton näkemys ollut, mutta kovin yksipuolinen.
Niinpä uuden, itsenäistyneen valtion itsenäisyystaistelu sai kalpojen kärjestä arvoisensa verisen merkin sen uudessa historiassa. Oli varsin ymmärrettävää, että itsenäisyyspäiväksi ei haluttu yhden riitaisen äänestyksen muistopäivää, vaan komean voitonparaatin päivä.
Mutta edes muinaisessa Roomassa ei pidetty hyväksyttävänä triumfin viettämistä kansalaissodassa saavutettujen voittojen ansiosta. Onneksi ei sitä sitten laajasti hyväksytty meilläkään. Asiat täytyi vielä kerran purkaa ja rötökset tunnustaa.
Muuan seikka on kiinnittänyt huomiotani 1920-luvun teksteissä, joissa keisarivallan loppuaikoja muistellaan. Muistelijat Elmo Kailasta Kyösti Vilkunaan korostavat sitä lamaannusta, joka vallitsi ennen maailmansodan syttymistä.
Mikäli tilanne olisi jatkunut vielä muutamia vuosia, ei Suomen venäläistymistä olisi estänyt mikään. Niin hyvin olivat virkamiehet taas alkaneet viihtyä suuren esivallan palveluksessa ja niin vähän kiinnostivat ketään enää marttyyrin laakerit passiivisen vastarinnan toteuttajana. Joku Svinhufvud oli poikkeusihminen.
Sitä paitsi, totesi Elmo E. Kaila, eihän meillä ollut syntynyt mitään todellista ryssänvihaa. Kaikenlaista hajanaista jurnuttamista toki oli, mutta moni kuitenkin muisteli Aleksanteri-keisarien kultaisia aikoja, ihaili venäläistä kirjallisuutta ja oli kiinnostunut hyvistä kultaruplista.
Eihän tästä tällä menolla mitään tullut. Oli kehitettävä suuri kansallinen ryssäviha, joka toimisi puskurina itään päin. Ennen pitkää se naapuri yrittäisi Suomelta itsenäisyyden viedä, ja silloin vain viha antaisi voimaa, joka voisi maan pelastaa. Nuo hyvät keisarit olivat itsenäisen Suomen kannalta todella vaarallisia.
No tarina on useimmille tuttu, siinähän se oli se AKS:n ohjelman ydin kaikessa lyhykäisyydessään. Itä-Karjalan liittäminen ja kansan eheyttäminen olisivat sitten ideologisena täydennyksenä.
Totta onkin, että itsenäisyyden menettäminen oli vaakalaudalla sitten sotien aikaan. Oliko tuolla irrationaalisella ohjelmalla todella jotakin historiallista merkitystä, on vaikea sanoa. Ehkäpä olikin.
 Joka tapauksessa on ilmeistä, että itsenäisyydestä vuosikymmenten myötä kehittyi myyttinen asia, jolla oli vahvasti sotilaallinen luonne.
Eipä ihme, verta vuodatettiin asian johdosta sammioittain, niin omaa kuin vierasta ja silloinhan asia saa elämää suuremman eli pyhän luonteen. Itsenäisyyden ”lunastamisesta” puhuttiin aika lailla talvisodan aikoihin (Vrt. palkintoromaani Lunastettu maa) ja myös Tuntemattoman sotilaan eepos liittyy saumattomasti ajatukseen itsenäisyystaistelusta.
Oikeinhan se on. Mutta kyllä itsenäisyyttä uhkaavat vaarat muualtakin kuin idästä. Miltä tuntuisi ajatus bryssävihasta ja taistelusta EU-hegemoniaa vastaan?
Onko siinä oikeastaan mitään naurettavaa? Sellaista taitaa jo olla liikkeellä ja ehkäpä silläkin voisi olla historiallinen tehtävänsä.
Olemme saaneet sieltä lännestä ja etelästä (kuten aikoinaan Venäjältä) niin paljon kaikkea hyvää. Sen vuoksi uhkaakin jo vaara nieleksiä riemumielin kaikki, mitä sieltä meille suvaitaan tuputtaa??? Itsenäisyydestä olemme menettäneet jo hyvän siivun. Menköön loputkin?

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pojat koulussa



Koululaisen tarina

Olipa kerran muuan poika, vähän toisella kymmenellä. Poika oli ihan mukava, kiltti ja aktiivinen, mutta koulutyö ei tuntunut maistuvan.
Lahjakas poika oli ilman muuta ja jopa monella alalla, mutta eipä asia oikein todistuksessa näkynyt, paria ainetta lukuun ottamatta.
Sitten tuli koulusta viesti, joka löi vanhemmat ällikällä: poika pitäisi panna erityisluokalle. Kun ei normaali koulutyö maistu, niin sitten kokeillaan ammattiauttajien taitoja. Loogista, eikö totta.
Pojan opettaja oli nuorehko nainen. Oikein hauskan näköinen ja vaikutti muutenkin viehättävältä. Ymmärsin, että hänen käsityksensä koulusta oli oikein edistyksellinen ja miellyttävä. Koulu oli paikka, jossa jokainen sai olla ihan oma itsensä, kunhan sopeutui siihen maailmankuvaa, joka opettajalla oli.
Sen mukaan koulussa harjaannuttiin vuorovaikutustaitoihin ja leikin omaisesti näperreltiin kaikenlaista kivaa yhdessä ja oltiin rauhaarakastavia ja kaikkien kavereita. Itse kukin sai aina silloin tällöin ihan itse esiintyä ja vuorollaan harjoitella niitä arvoja ja taitoja, joita miellyttävään yhteiseloon kuului.
Olikohan kyseessä jonkinlainen hyggellä somistettu, hyvää yhteishenkeä tavoitteleva oppimisyhteisö, jossa oli ihanaa pärjätä ja saada kiitosta, ei siellä ruoskalla ketään ajeltu oppimaan. En nyt asiaa niin tarkoin tunne, jotenkin siltä näytti.
Tämä ongelmapoika taisi kuitenkin omaksua jonkinlaisen passiivisen vastarinnan koko tuohon söpöilyyn ja sekös tietenkin opettajaa harmitti. Parastaan hän yritti ja hänen velvollisuutensa oli tietysti myös edistää oppilaidensa parasta, koko joukon.
Poika ei kuitenkaan mennyt erityisluokalle, vaan toiseen kouluun. Kyseessä oli Pietarin suomalainen koulu, joka tuohon aikaan oli aivan pikkuruinen, kun defolt oli ajanut suomalaiset yrittäjät pois kaupungista.
Nyt alkoi tapahtua. Poika viihtyi koulussa erinomaisesti ja se näkyi myös todistuksissa. Itse asiassa hän viihtyi siellä niin hyvin, että halusi vielä Suomeen palattuaan tulla sieltä käsin vanhaan kouluunsa, jossa koulutyö jatkui samaan aikaan kuin Suomessa oli lomaa.
Siitä pitäen poika pärjäsi opinnoissa erinomaisesti. Osoittautui, että hän oli monilahjakkuus, joka nopeasti omaksui niin kieliä kuin matematiikkaa, tietotekniikkaa ja muutakin tekniikkaa. Hänestä tuli joka paikan asiantuntija, joka lisäksi oli ahkera, tunnollinen, sosiaalinen ja miellyttäväkäytöksinen.
En kehtaa enää jatkaa luetteloa, ettei joku luulisi minun olevan puolueellinen. Tuttu poika se oli joka tapauksessa, hyvinkin tuttu, joten voin sanoa tuntevani asian.
Kun työura aukesi, se oli yhtä menestystarinaa ja samaan aikaan nuorimies perusti perheen ja sai lapsia, rakensi talon, korjasi autoja ja teki kaikkea mahdollista, mitä fiksut nuoret miehet tekevät.
Tämä menestystarina siis siitä huolimatta tai ehkäpä pikemminkin juuri siksi, että erityisluokka jäi käymättä. Mikä sai aikaan ihmeen?
Selitys on yhtä yksinkertainen kuin selvä. Uudessa koulussa Pietarissa oli miesopettaja.
Miesopettaja ei ollut mikään mekkoeinari, joka olisi yrittänyt kasvattaa lapsista joitakin kummallisia unisex-oletettuja, vaan käsitteli reippaasti tunneilla kaikkea sitä, mikä miesten maailmassa on kivaa ja kiinnostavaa ja mikä tekee siitä miesten maailman.
Autotekniikka oli ollut pojan suuri intohimo jo siitä asti kuin hän oppi erottamaan toisistaan auton ja traktorin. Sitä ennen kiehtoivat traktorit. Toinen oli tietokone ja sillä alalla hän olikin sellainen haka, että pystyi opettamaan myös opettajalleen yhtä ja toista.
Sukupuolten tasa-arvoa on usein nykyään vääristelty tarkoittamaan samanlaistamista. Tytöistä on yritetty väen vängällä, saada maskuliinisempia, mikä on tainnut todella jossakin määrin onnistua. Cui bono, voi kysyä.
Pojat taas on haluttu tunkea jonkinlaiseen naisoletettuun muottiin ja hoettu samaan aikaan mantraa siitä, ettei sukupuolella ole eikä voi olla mitään väliä missään asiassa.
Valitettavasti tämä radikaali muoti on yhtä maasta irrallaan kuin kaikki muutkin radikaalit muodit. Yritykset väen vängällä kieltää tai ignoroida ihmisten sukupuolten vaikutus heidän kasvuunsa ja käytökseensä on tosiasiassa väkivaltaa, jolla on huonot seuraukset. Luonto iskee aina takaisin.
Poikien opettajista lienevät miehet nykyään jo melkoisia harvinaisuuksia. Joidenkin mielestä tässä ei ole mitään ongelmaa eikä voikaan olla.
Samaan aikaan pojat sitten oireilevat ja menestyvät huonosti. Se tyttömäinen maailma, jollaiseksi koulu on muuttunut, ei kerta kaikkiaan vastaa heidän tarpeisiinsa.
Mikä neuvoksi? Kiintiöitä, kieltoja, porkkanoita…?
Kannattaa nyt ainakin tunnustaa ongelma ja yrittää jotakin. Itselleni tuli mieleen se kerettiläinen ajatus, että paluuta vanhan ajan poika- ja tyttökouluihin voisi ainakin jossakin mitassa kokeilla. Sittenpähän näkisi, mitä siitä seuraa.
Asiahan ei tietysti olekaan tässä maailmassa mitenkään mullistava. Ymmärtääkseni Englannin Public Schooleissa ei vielä liene tyttöjä, onkohan naisopettajiakaan?
Jälkimmäisiä toki pitäisi aina olla jonkin verran, syistä joita ei tarvitse selittää. Tuskin meillä moisia internaatteja tarvittaisiin, mutta paljon kehuttu nykymenokaan ei taida olla vailla ongelmia.