Marskin varjo

Marskin varjo

Keijo K. Kulha, Marski ja hänen varjonsa. Kahden miehen kolme sotaa ja rauhaa. Docendo 2016, 232 s.

Mannerheimista lienee kirjoitettu satoja kirjoja. Minullekin on kertynyt niitä pari hyllymetriä. Mutta, kuten historiassa aina, kaikkea ei voi sanoa koskaan. Uusia näkökulmia asioihin aukeaa rajattomasti ja uusi perspektiivi vaatii joka kerta myös alkuperäislähteiden käyttöä.

Toki olemassa oleva kirjallisuus on aina maksimaalisesti hyödynnettävä ja jo pelkästään sen perusteella on mahdollista nostaa esille paljon sellaista, joka on toisessa yhteydessä jäänyt vaille huomiota.

Keijo Kulhan kirja Mannerheimista ja Waldenista perustuu kiinnostavaan ideaan. Suomessa ainutlaatuisen sotilaan ja valtiomiehen uraa peilataan hänen läheisimmän ystävänsä ja työtoverinsa kautta. Kovin läheisiä ei Mannerheimin kanssa oltu, mistä kertoo Waldenin vaimon ihmettelevä puuskahdus: ”Kuinka Rudolf olisi voinut soittaa marsalkalle?”

Aristokraattisessa käytöksessä marsalkan kanssa kilpaili Suomessa kai vain yksi yhteiskunnan pylväs, Ståhlberg. Mies, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla vain primus inter pares, eli nimenomaan kollegojensa vertainen, vetäytyi ylhäisyyteen siinä määrin, että -kuten Toivo T. Kaila todistaa- hänen koiralleenkin osoitettiin liki kuninkaallista kunnioitusta.

Paasikiven pohdiskelu siitä, että Suomessa kaikki olivat ryypänneet yhdessä, eikä kukaan presidentti siis voisi saada osakseen valtionpäämiehelle kuuluvaa kunnioitusta, ei toteutunut Mannerheimin kohdalla.

Vanha hovimies tunsi leikin säännöt ja onnistui hankkimaan koko maassa sellaisen arvovallan, että saattoi sekä viedä maansa sotaan että tuoda sieltä pois kansan hajoamatta. Sotaa saksalaisia vastaan tuskin olisi ollutkaan mahdollista käydä niin hyvin kuin se käytiin, ellei marskin arvovalta olisi ollut sen takana.

Bolševikkien taktiikan perustana oli aina ja kaikkialla saada ihmiset taistelemaan. Tätä varten heidät oli jaettava rintamilla ja kärjistettävä niiden välisiä ristiriitoja. Mikäli mahdollista, oli vuodatettava verta, olihan tämä poliittisen taistelun korkein aste.

Niinpä suomalaisten oli nimenomaan taisteltava saksalaisten ajamiseksi Lapista, vaikka tämä tuskin mainittavasti nopeutti näiden poistumista ja niinpä myös suomalaisten oli tuomittava toiset suomalaiset, jotka olivat kantaneet vastuuta kansan kohtaloista sotavuosina. Kaiken tämän uskottiin luovan aitoa vihaa ja taistelua sen kansan keskuuteen, jonka yhdistävä nationalismi oli osoittautunut uskomattoman vahvaksi.

Mannerheim kuitenkin säästettiin sodan bolševistiselta loppuselvitykseltä. Stalin näyttää aidosti kunnioittaneen häntä ja lienee syystäkin pelännyt, että marskiin kajoaminen olisi murtanut koko sen hauraan yhteistyöhengen, joka Suomessa sodan jälkeen Neuvostoliittoon nähden vallitsi ja jota myös naapuri vielä silloin kovin tarvitsi.

Rudolf Walden ei sen sijaan ollut samassa asemassa kuin marski ja hänen olisi voinut käydä toisin sodan jälkiselvittelyissä, ellei hän olisi ehtinyt menehtyä sairauteen.

Kulha siteeraa laajasti Mannerheimin kirjettä rouva Waldenille tämän miehen kuoleman jälkeen ja näyttää yhtyvän tämän lämpimään kaunopuheisuuteen. Walden oli suuri isänmaanystävä, henkilökohtaisesti vaatimaton, mutta hyvin kyvykäs ja työteliäs hahmo, joka tosin elämänsä viime vaiheessa ilmeisesti oli jo raskaan taakkansa alla murtumassa, kuitenkaan tinkimättä velvollisuuksistaan.

Kulhan kirjassa on tavattomasti asiaa pitkältä aikaväliltä ja usein se esitetään varsin lakonisesti ja ohimennen. Tietenkään tämän typpisessä kirjassa ei voidakaan pysähtyä syvällisesti pohdiskelemaan kaikkia vaihtuvia tilanteita, joiden asetelmat saattoivat olla hyvinkin monimutkaisia. Lukijaa jotkut lyhyet maininnat joka tapauksessa saattavat jäädä vaivaamaan.

Walden ehti monella alalla pitkälle. Hänestä tuli Suomen paperiteollisuuden ”ykköspatruuna”, kenraali ja sotaministeri. Mannerheimin lojaalina luottomiehenä, mutta mielipiteiltään itsenäisenä hänen poliittinen vaikutusvaltansa oli ilmeisesti paljon suurempi kuin pelkkä muodollinen asema olisi edellyttänyt.

Mannerheim ja Walden olivat molemmat asuneet Venäjällä ja osasivat kieltä erinomaisesti. Molemmat myös joutuivat lähtemään maasta vallankumouksen jälkeen. Walden oli tosin saanut upseerin koulutuksen, mutta oli lähtenyt siviiliuralle. Vuonna 1918 hän joka tapauksessa nousi everstiksi saakka. Yhteistyö Mannerheimin kanssa jatkui niin valtionhoitajakaudella ja puolustusneuvostossa kuin sitten sotien aikana.

Paavo Talvelan ohella Walden taitaa olla ainoa kenraaliksi ylennyt reservin upseeri, mikäli tätä sanaa voi käyttää henkilöstä, joka ei varsinaisesti ollut ammattisotilas, mutta joutui tähän asemaan tilanteen niin vaatiessa. No, itse asiassahan myös Mannerheim oli samassa asemassa vuoden 1918 jälkeen.

Kulha mainitsee sen tunnetun seikan, että Mannerheim halusi hyökätä Pietariin hankkiakseen uudelle, itsenäiselle Suomen valtiolle Venäjän kiitollisuuden ja tunnustuksen. Samalla hän mainitsee myös Waldenin kannattaneen hyökkäystä Pietariin, mutta tarkoituksella tuhota sitten kaupunki…

Jostakin syytä kirjoittaja ei jää pohtimaan näiden kahden päämäärän tavatonta ristiriitaa eikä liiemmin sitä, miten tämä ”tuhoaminen” olisi ollut mahdollista.

Toki terve järki sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista mitenkään. Kuitenkin jo yritys, miten avuttomaksi se olisikaan jäänyt, olisi nostattanut Suomen päälle Venäjän ikuisen vihan. Kuten Trotski julisti suomalaisille sekä vuonna 1919 että vuonna 1922: mikään Venäjän hallitus ei antaisi Suomelle anteeksi hyökkäystä Pietariin. Ja tässä tarkoitettiin myös ”ystävällistä” hyökkäystä sisällissodan toisen osapuolen auttamiseksi.

Lienee katsottava, että koko puhe kaupungin ”hävittämisestä” oli vain retoriikkaa ja siitä saatettiin ketterästi siirtyä ajatukseen kaupungin auttamisesta, kuten Waldenkin näyttää tehneen.

Joka tapauksessa koko drastinen kielikuva kaupungin hävittämisestä oli eräällä tavalla ajankohtainen aikana, jolloin bolševikit pelkällä hallinnollaan olivat tuhonneet maan talouden niin perinpohjaisesti, että Pietari oli menettänyt kaksi kolmannesta asukkaistaan ja Moskovakin puolet.

Kun saksalaisten, epäluotettaviksi ymmärrettyjen ystävien hyökkäystä pelättiin vuonna 1918, aloitettiin Pietarissa jo laivojen upotukset, mistä Lenin raivostuneena protestoi.

Vaikka bolševikkien valta teki Venäjän ja siinä luvussa Pietarin tuhoamiseksi enemmän kuin mikään vihollinen siihen mennessä, oli myös heidän tavoitteenaan viime kädessä mahtavuuden palauttaminen, deržavnost. Aikanaan sekin sitten toteutui.

Koska Suomi oli tuomittu jäämään Venäjän ja myös Pietarin naapuriksi kaikissa oloissa, sen kannatti pikemmin etsiä niitä yhteisiä etuja, joita molemmilla oli ja olihan niitä.

Tarton rauhan raja oli liian lähellä Pietaria ja Suomenlahden käytävä oli, muun muassa Suomelle kuuluvien saarten takia, suurvalta Venäjän kannalta sietämättömän ahdas.

Walden oli mukana sekä Tarton että Moskovan rauhaa tekemässä ja myös jatkosodan välirauhan ”neuvotteluissa”. Tarton rauhan raja oli aktivistien ja opiskelijaradikaalien mielestä huono ja samaa mieltä oli tuolloin myös Mannerheim, joka tosin myöhemmin kertoi ymmärtäneensä sen liian ”hyväksi”. Waldenin mielestä rauha oli Suomen kannalta ”niin hyvä kuin puhumalla saattoi saada”.

Joka tapauksessa Mannerheim sodan jälkeen ehdotti venäläisille eräänlaista YYA-sopumusta, jota Kulha ei mainitse, mutta eipä se hänen kirjansa aihepiriin enää kuulukaan.

Joka tapauksessa se on elävä esimerkki siitä, miten täydellisesti muuttuvat politiikan realiteetit saattavat vaikuttaa intellektuaalisesti vireiden ihmisten arvioihin. Sitä paitsi kaikki ei muutu. Myös korkean itseisarvon omaavia vakioita sisältyy monen tuntemattoman yhtälöihin.

Kulhan kirjan merkittävä ansio on Waldenin nostaminen esille marskin varjosta. Suomihan oli aikoinaan klubi ja on sitä hieman vieläkin. Sitä ja sen toimintaa ei oikein voi ymmärtää kaikkia tärkeimpiä klubiveljiä tuntematta.