lauantai 2. tammikuuta 2016

Epikuros revisited



Epikurolaisuuden kysymyksiä II

Joku oli pahoittanut mielensä Epikuroksen puolesta ja tavallaan syystäkin. Me eurooppalaiset kannamme tästäkin asiasta kollektiivista syyllisyyttä nimittämällä epikurolaisuudeksi sellaista, mitä itse nimenantaja syvästi kauhistuisi. Mutta niin se vain on.
Muinaisessa Kreikassa ei väkijuomia tunnettu, mutta viinilläkin pystyi päihtymään, kuten pystyy vieläkin. Platonin Pidoista muistamme, miten juopuneet pistivät asian merkiksi kaulaansa seppeleen, ja melkoisessa hutikassa olevat peräti kaksi. Paikalle saapunut Alkibiades kantoi peräti kolmea seppelettä ja juttelikin sen mukaisesti melko levottomia. Kaiken kaikkiaan Symposionin intellektuaalinen ilmapiiri oli melkoisesta juopumuksen asteesta huolimatta mielestäni kaiken kritiikin kestävä, ja luulen sen olleen paljonkin miellyttävämpi kuin Epikuroksen puutarhan arvattavasti kuivakiskoinen teennäisyys.
Kohtuuden ystäviä antiikin ajoilta muistamme myös. Suorastaan käsitteeksi on tullut Anakreon, jonka eräät säkeetovat jääneet jostakin mieleeni, vaikka suomentajan olen valitettavasti unohtanut:

Miestä en sietää voi, joka maljoja täysiä ryyppää
kerraten riitoja vain, taistoja kyynelineen
Häntä mä kiitän taas, joka muusain loistavat lahjat
vie Afroditeen luo, muistaen hilpeyden…

Historia kertoo, että Anakreonilla oli tapana laimentaa viininsä vihoviimeiseksi litkuksi, joka näyttää vastanneen väkevyydeltään suunnilleen nykyistä ykkösolutta. Jos se riitti hilpeyteen, voi sen katsoa täyttäneen tehtävänsä. Mitäpä tässä olemme toisten ratkaisuja arvostelemaan, etenkään nyt, yli parin tuhannen vuoden päästä. Huolehtikaamme vain omista sekoituksistamme.
Tosiasia on, että kaikkialla on alkoholia käytetty sekä väärin että oikein. Muhamettilaisella puolella suufilaiset lienevät ymmärtäneet asian päälle ja Omar Haijam kuuluu maailmankirjallisuuden kaikkein kuuluisimpiin viinin ylistäjiin ja hyvällä syyllä. Tämä siis tuon viisasten juoman oikein käytöstä.
Mutta väärinkiäyttäjiä tai sanoisiko nyt, myrkyn onnettomia uhreja on myös kaikissa maissa, joissa alkoholia juodaan. Pariisin clochardit eivät läheltä katsoen näytä lainkaan romanttisilta eikä Tuborgin mainosten Perikles liene meistä nykyään erityisen huvittava. Traagisia hahmojahan ne ovat, ennen muuta.
Sotien jälkeen oli Suomikin täynnä rappioalkoholisteja eli puliukkoja, jotka nauttivat mitä tahansa saadakseen päänsä sekaisin. Se oli sitä aikaa, kun Henry Theel lauloi odessalaista Bublitški-laulua:

voi isä renttua,
kun ryyppää tenttua
ja kurjaa henttua
vain riijustaa…

Tuon porukan käytöksessä oli mielestäni meillä myös tiettyjä kansallisia piirteitä, joissa korostuivat alkoholikulttuurimme erikoisuudet.
Kukapa ei muistaisi raitiovaunuissa öliseviä ja karjahtelevia sekopäitä, jotka haisivat aldehydille ja eritteille. Ehkäpä ne edustivat eräänlaista šamanismia ja omalla surkealla ”matkallaan” tunsivat olevansa syvemmän totuuden lähteillä ja sen tulkkeina? Kyllähän niitä vieläkin saattaa erityisesti juuri raitsikoissa bongata. Itse asia ei tietenkään ole ainutlaatuinen kansallinen erikoisuus ja sekopäisen mökeltäjän voi tavata myös vaikkapa oxfordilaisessa pubissa. Kansallinen kulttuuri joka tapauksessa sijoittaa tällaiset tapaukset aina omiin lokeroihinsa, jotka poikkeavat toisistaan.
Venäjällä ryyppäämään ruvetessa sanotaan usein leikkisästi: ”pojehali!”, lähdetäänpä ajamaan! Ja matka kohti maan keskipistettä voi alkaa. Talvisodan aikana suomalaiset rintamaupseerit shokeerasivat ulkomaisia kirjeenvaihtajia sanomalla lasia nostaessaan ”Tolkku pois!” Ja pian taikajuoma tekikin tehtävänsä. Šamaani pääsi silloin matkalle, jonkinlaiseen transsiin, jossa hän, vapaana maallisista kahleista, saattoi julistaa totuutta ympärillään istuville. Muistanemme Koskelan Villen juopumuksen ja hänen venäjänkielellä höystetyt haistatuksensa upseeritovereille.
Tohtori Jekyllin alter ego, Mr. Hyde muuttui ajan mittaan hänen oikeaksi varsinaiseksi hahmokseen, josta ei enää päässyt vapaaksi. Aivan samoin saattaa šamanistinen alkoholinkäyttö muuttaa harjoittajansa toisenlaiseksi ja tuskin parempaan suuntaan. Humalainen ei ole koskaan selvän väärtti vaikka olisi enemmänkin humalassa, sanoo vanha sananparsi, jonka viisaus lienee kalliisti ostettua.
Kuningas alkoholi on kauhistuttava herra, jos se saa ohjakset käteensä, mutta samahan koskee yleensäkin niitä, joiden oikea paikka on olla palvelijoina. Ajatelkaamme nyt esimerkiksi tulta. Täytyy koettaa pitää varansa sen kanssa, vaikka nyt ei suorastaan historiallisen Epikuroksen kouluun liittyisikään. Ei meillä tulesta ole varaa luopua eikä oikein tuliliemestäkään. Se kuuluu kultturiimme niin hyvässä kuin pahassa.

7 kommenttia:

  1. Sepä juuri tuo kirkas viina on ollut kansaamme ja sen käytöstapoja venäläisyyteen yhdistävä tekiä, meiltä puutu vain suolakurkut huikkujen yhteydessä. Kun meistä alettiin tehdä europpalaisia noin neljännen vuosisata sitten, muun rytäkän yhteydessä meistä olaan tekemässä viininlipittäjä kansaa ranskalaisittain sekä viellä aikaisemmin saksalainen ja brittiläinen olutkulturi, siinä alkaakin maksoillamme olla sulattelemista. Viime kevännä kävin katsomassa levithanin, siinä oli jotain tuttua lapsuuden maisemistani, nimittäin pullon säilyttäminen pöydänjalan vieressä, kylänmiehet ja vaarit naukkailivat siitä korttipelinsä virvoitukseksi, myös tuolloisten viinasten naukkailijoiden irvistykset ovat nyttemmin vastaavan kaltaisten harjoitusten toteuttajilta kadoneet. Henkilökohtainen asenteeni teemaan on, etten voi ymmärtää nykyistä puhetta ja tapaa seurustelujuomana, vaan pikemminkin yksikseen, omissa oloissa maltkalla omaan itseen ja sen aliseen.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kirjailija Hotakainen kiteytti suomalaisen suhteensa viinaan kauniin kirkkaasti.
    "Viina on minulle pyhä asia. Käytän sitä erittäin harvoin ja todella runsaasti."
    Lammio oli ylimielinen, etäinen ja vittumainen mies. Mutta jos ryyppykaveri
    pitäisi valita, niin Lammio sata kertaa mieluummin kuin Koskela.
    Eräästä syystä.0

    VastaaPoista
  4. Hyvien ystävien seurassa on mukava päihtyä muutaman kerran vuodessa.

    Kaikki kaverit näissä tapaamisissa on sen verran tolkun miehiä, että kukaan ei juo "rähinä-viinaa" ja ylilyöntejä ei yleensä satu.

    Yhteinen krapulapäivän viettokin runsaine aamupaloineen on paljon miellyttävämpää kuin yksinään.

    Nuo "matkalle lähtevät" humalaiset on tuttuja työn puolesta. Joillakin vaan alkaa jalat viedä sitä kovemmin, mitä enemmän tolkku yläpäästä katoaa...

    Minä en muuten ole oikein koskaan ymmärtänyt niitä tyyppejä, joilta loppuu aina viina ryypätessä kesken. Minulle ei näin ole käynyt vielä koskaan ja yleensä jää vielä juomatonta jäljellellekin.

    VastaaPoista
  5. Vodkaturismi Pietariin on maininnan arvoinen. Beriozka-kauppoja oli runsaasti. Sehän oli tyhmää olla menemättä ottamaan sieltä jotain väkevää, se oli tosiaankin ottamista, sillä hinta oli aivan symbolinen. Ja sitä saatiin jo Viipurissa.

    Kertoman mukaan kun turistibussi saapui hotellin luo, joskus 1970-luvun alussa, niin eräs arvokas rouva, hieno käsilaukku kädessään, tipsutteli pikkuhiprakassa miliisin luo, joka oli siellä vartiossa, antoi sille korvapuustin ja sanoi: "Karjala takaisin ja heti!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enräpä jos,käännetää sanat ja samalla käsite nurinniskoin,eli takaisin karjalaan. Varsinkin nyt usealle täällä meillä rahanpuuteen takia kärvistelevälle piruparalle, olisi juuri nyt vaikkapa viipurin hintataso, valuttakurssin vuoksi edullinen paikka päästä toteuttamaan kukin syvintä olemustaan,siis kuluttajana. Samalla tuo olisi omiaan elvyttämään karjalan kuihtuvaa taloutta. Myöskin oman kansamme talous hyötyisi siitä, kun kustannuksia ja muuta harmia aiheuttavat yksilöt, eivät olisi parempiosaisten elämää häiritsemässä.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Kirjoita nimellä.