maanantai 19. lokakuuta 2015

Kleopatran nenä



Kleopatran nenä

Vanha kouluesimerkki pienen asian suuresta merkitystä on Kleopatran nenä. Jos se olisi ollut tuuman verran pitempi tai lyhempi, olisi historia saanut toisen suunnan.
Lienee kyllä harvinaista, että nenien pituudessa olisi kahden tai jopa kolmen tuuman suuruista vaihtelua ja tämä koskee myös Kleopatraa. Ihminen hänkin meidän mielestämme oli vaikka hänet virallisesti käsitettiin jumalaksi.
Mutta pienet asiat noin yleisestikin voivat olla merkitykseltään usein suuria. Suotta ei sanota, että ylevän ja naurettavan välillä on vain askel. Jos ottaa askeleen liian kauas, saattaa pudota rähmälleen ja menettää kaiken sen juhlallisuuden, jota oli työllä ja vaivalla rakennettu. Liiallisuus, alleviivaaminen, poseeraus saattaa tuhota sen, minkä jalo yksinkertaisuus olisi tuonut hienosti esille.
Bodarit ovat uhranneet elämänsä pöhöttääkseen lihaksiaan, mikä jo sinänsä on naurettavaa, mutta voisi jäädä armeliaasti huomaamatta, elleivät he asettuisi katseltaviksi öljyttyine muhkuroineen. Kauniin hedelmällisyysikäisen naisen vartalo on aina niin sanotusti kurvikas ja luontoäidin sille lahjoittama rasvakerros on jostakin salatusta syystä asettunut aivan tietyllä tavalla antaakseen vastakkaiselle sukupuolelle mahdollisimman tehokkaan viestin. Mutta se ei enää riitä.
Netti on nyt täynnä fotoshopattuja naishahmoja, joiden vartaloita on venytetty ja paisutettu luonnottomasti. Kuten kuvitteellisen väärän Kleopatran nenä, ne aiheuttavat kauhunsekaista vastenmielisyyttä. On kuin katsoisi ihmisen raajaa, jota on käännetty nivelestään väärään suuntaan.
Arvatenkin on olemassa sellaisten ihmisten klubeja ja kannatusryhmiä, jotka arvostavat juuri näitä liiallisuuksia, joita aikakautemme tuottaa. Ei kai noita ilmiöitä muuten olisi. Mitä pitemmälle päästään, sitä hienompaa kaikki on. Tämä näyttää olevan se yksinkertainen logiikka, jonka tyhminkin pystyy ymmärtämään. Guinnesin ennätysten kirja on joka joulu varma hitti kaikille varhaisteini-iässä oleville ja amerikkalainen kulttuuri laatii loputtomasti listoja maailman ”suurimmista” asioista ja tapahtumista. Suurihan on kaunista.
Meillä tuli jossakin vaiheessa muotiin minimalismi, joka puolestaan vei yksinkertaisuuden kohtuuttomiin. Japanilainen runous toimi esimerkkinä täydellisyydestä ja esimerkiksi arkkitehtuurissa mikään ei saanut koristaa laatikon karua yksitoikkoisuutta. Siinäkään ei tosin oltu kovin omaperäisiä, jäljethän veivät Bauhausiin, jonka vuosisataisnerot olivat keksineet, että ornamentti on rikos. Rikos se oli siksi, että se tuhlasi resursseja, jotka olisi voitu käyttää entistä useamman laatikon rakentamiseen ihmisten majoittamiseksi. Neuvostoliitossa lienee säädetty jopa laki, joka lopetti kertaheitolla stalinistisen barokin kiinnostavien luomusten rakentamisen.
Niinpä sitten pidettiin ikävää ja rakennettiin tylsyyden temppeleitä eikä kukaan uskaltanut poiketa suorakulmaisten särmiöiden ortodoksiasta. Tämä oli tilanne myös Amerikassa, kuten Tom Wolfe kertoo kirjassaan From Bauhaus to our House. Vain jokunen Eero Saarisen kaltainen tosiamerikkalainen uskalsi tehdä toisin, hän arvioi.
Mutta liika on liikaa myös yksinkertaisuudessa. Zachris Topelius kertoo eräästä helsinkiläisestä kauppiaasta, jonka epitafi tavoitteli ylevää yksinkertaisuutta:
Han lefde, sålde salt.
Det var allt.

On mahdollista, että kaupanteko, joka mahdollisesti koitui ympäristön siunaukseksi ja tuotti työtä ja hyvinvointia, todella oli tuon kauppiaan elämän sisältö ja kenties jopa intohimo. Epitafi saattoi olla hyvin sattuva ja suorastaan nerokas kohdettaan ajatellen, mutta koomisen tulkinnan vaara lienee tässäkin ilmeinen ja johdettavissa juuri yksinkertaisuuden liiallisuuteen.
Liiallisuus, sekä runsaudessa että niukkuudessa on aina helppo tie. Maksimalismin valinneen ei tarvitse ymmärtää mitään täydellisyyden mysteeristä, eihän hän sitä edes tunne eikä tavoittele. Nainen, joka ei ymmärrä mitä kauneus on, mutta tuntee tarvetta ehdottomasti tehdä jotakin sen hyväksi, voi tuhria itseensä maksimaalisen määrän erilaisia voiteita ja värejä tai miksei samantein kirjavaa kuvitusta. Se tietenkin vain pahentaa asiaa, mutta hölmöllekin tarjoaa aina tyydytystä tietoisuus siitä, että on ainakin tehnyt parhaansa, mitä se sitten onkin.
Niinpä tulemme aina näkemään ympärillämme kummajaisia, joita luonto ei koskaan olisi rohjennut luoda. Nenien pidentäminen ja lyhentäminen on vielä harvinaista, mutta muihin ulokkeisiin tarttuu kirurgin veitsi sitäkin hanakammin. Elämme aikaa, jolloin teatterissa huudetaan mahdollisimman kovaa, itketään ja nauretaan kuin mielipuolet ja esitetään erilaisia orgasmeja katsojien viihdykkeeksi. Kirjallisuudessa volyymit kasvavat kilpaa tarinan tyhjänpäiväisyyden kanssa. Sankarit ovat ehdottomasti ”rujoja”, ”karheita”, ”räävittömiä” tai muutoin ”riemastuttavia”. Historia on veritekojen ja saastan esittelyä, mitä brutaalimpaa, sitä parempaa ja tietenkin todempaa.
Kleopatran nenän poikkeava pituus olisi melkoisella varmuudella voinut aikanaan vaikuttaa tiettyihin poliittisiin valintoihin, mutta tuskin se aikansa kulttuuria olisi voinut mullistaa. Nykyään kolmituumaisen nenän omistajasta saatettaisiin varmastikin tehdä niin sanottu idoli, jota kaikki maailman naiset pyrkisivät mahdollisuuksiensa mukaan jäljittelemään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.