perjantai 4. syyskuuta 2015

Euroopan ulkomuseot



Nuoruuteni Pariisi

Joku venäläinen kirjoitti tässä taannoin, ettei käynti Euroopassa ole venäläiselle enää samaa kuin ennen. Joskus se merkitsi suorastaan juhlallista vierailua toisen kulttuurin sydämessä ja sen arvojen ja niistä kertovien monumenttien tutkistelua. Nyt Euroopassa käydään ilman sen kummempia mielenliikutuksia, hoidetaan asiat ja tullaan pois.
Taustalla epäilemättä oli neuvostoajan absurdi maailma, jossa matka ulkomaille oli harvinainen lahja vallan haltijoilta, jotakin, joka oli ansaittava ja joka voitiin koska tahansa ottaa pois. Kaikki kattavan valheellisuuden maailmassa pääsy hetkeksi vapauteen oli huumaava kokemus, jossa saattoi kuvitella olevansa Platonin luolan asukas, joka varjojen maailmasta pääsi katsomaan todellisuutta. Vapaa länsi oli paikka, jossa kaikki oli, kuten todellisuudessa pitikin ja jossa ei tarvinnut teeskennellä uskovansa, että kaksi kertaa kaksi on viisi.
Pariisissa kauan asuneet venäläiset sanoivat minulle jo muutama vuosi sitten, ettei sitä Pariisia enää ole, jonka he olivat kerran nähneet. Luulen, että ymmärsin, mitä he tarkoittivat, sillä olen itsekin nähnyt jotakin tuosta muutoksesta. Kävin Pariisissa ensi kerran vuonna 1967, ennen hullua vuotta. Vaikka hulluutta varmaankin jo oli ilmassa, oli tuossa de Gaullen valtakunnassa yhä paljon itsevarmuutta ja vilpitöntä omahyväisyyttä, jos toki myös perinteistä katteetonta pöyhkeyttä, joka on aina liitetty ranskalaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan tuo siirtomaaherruudestaan vapautuva maa joka tapauksessa vaikutti yhä kiinnostavalta, elävältä kulttuurilta, johon kannatti paneutua. Se poikkesi selvästi amerikkalaisesta helppohintaisuudesta, jonka maahantuontia vastaan se yritti pontevasti taistella. De Gaulle julisti Ranskan olevan yhä suuri kansakunta ja vaikka se kuulosti jo hieman teennäiseltä, saattoi asian vielä ottaa tosissaan ainakin ajatuskokeena.
Václav Havelin uudessa kirjassa, jota en ole lukenut, päähenkilöt liikkuvat Luxembourgin puistossa, ”suuren kulttuurin ulkomuseossa”, mikä kuulostaa yhä sopivammalta termiltä kuvaamaan koko kaupunkia. Pariisi on toki metropolina yhä jättiläinen ja sen julkiset paikat liittyvät koko länsimaisen kulttuurin suuriin tapahtumiin ja virtauksiin. Kaupungin kirkkojen käsittämätön määrä liittää nykypäivän keskiaikaan, joka eräiden sikäläisten historioitsijoiden mielestä päättyi vasta muutama vuosikymmen sitten, kristinuskon menetettyä lopullisesti otteensa kansasta.
Pariisin ydinkeskustan talot, sen palatsit, puistot ja taidemuseot esittävät koko länsimaisen kulttuurin muotokielen kehityksen keskiajasta klassismin kautta siihen mitättömyyteen, joka saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeen ja nähdään erityisesti La Défensessä, jossa massojen suuruus yrittää korvata niiden tyhjyyttä.
Mutta Pariisihan on joka tapauksessa upea paikka ja aina kiinnostava käyntikohde. Rikkaat tyhjäntoimittajat viihtyvät siellä. Se on useamman messun arvoinen kuin juuri mikään toinen eurooppalainen kaupunki. Mitä sen hengessä siis oikeastaan on vajavaista vai onko puute vain katsojan silmässä?
Jälkimmäinen vaihtoehto on varmasti totta sikäli, että se joka todella tuntee kaupungin historiaa ja vaivautuu siihen perehtymään, löytää siitä aina verrattomasti enemmän kuin se, joka tuntee sitä vain pintapuolisesti. Rauniotkin saattavat olla hyvin kiinnostavia. Silti uskon, että se monesta lähteestä kuulemani väite, että Pariisi on menettänyt vanhan merkityksensä, pitää paikkansa. Vastausta kysymykseen voi etsiä miettimällä, miten uusi Pariisi eroaa vanhasta, vaikka nyt vain suomalaisin silmin.
Juhani Ahon Pariisi oli vielä monessa suhteessa maailman napa, vaikka rappiosta jo oli tapana puhua. Maailmannäyttelyjen tyyssija ja maailmankielen keskus oli luonnostaan Euroopan sivistyksen kärjessä ja samalla se paikka, jossa koko maailman arvot arvioitiin ja punnittiin, tapojen hienostuneisuudesta tieteen saavutuksiin. Preussi oli kukaties yhden ainoan kerran nöyryyttänyt Ranskan armeijaa, mutta vielä se veri punnittaisiin. Kenraali Boulanger symbolisoi revanssia.
Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin Pariisi oli ennen muuta nykyaikainen metropoli, joka symbolisoi kaikkea uutta ja modernia, mutta Amerikka oli jo itse asiassa jättänyt sen varjoonsa. Itse asiassa se joka tapauksessa oli osa vanhaa maailmaa, hieman nuhjuisessa boheemisuudessaan ja jopa vähän syrjässä nousevilta liikkeiltä, jotka olivat mullistamassa maailmaa niin uudella kuin vanhalla mantereella. Vielä ennen sotaa Pariisissa oli maailmannäyttely, mutta sen pääosassa olivat pikemmin Neuvostoliitto ja Saksa kuin itse Ranska.
Sodanjälkeinen Pariisi itse asiassa jo kävi viimeistä puolustustaistelua kulttuurin suurena keskuksena ja vaikka ranskan kieli vielä EU:ssa nousi merkittävään asemaan, painui se yhä merkityksettömämmäksi kansainvälisessä käytössä. Tämän saneli talouden ja demografian kehitys niin Ranskassa kuin muualla maailmassa. Tietokoneet antoivat kielen provinsiaalistumisen prosessille vielä viimeisen, painavan panoksensa.
Vuoden 1967 Pariisi oli siis joka tapauksessa kaikesta huolimatta vielä vaikuttavan ranskalainen metropoli ja ranskalaisuudessa oli jotakin, joka yhä vetosi. Pelkästään ranskalaisia automerkkejä oli kai toista kymmentä ja Concordea rakennettiin. Ranskalainen gastronomia ei tunnustanut ketään vertaisekseen, eikä sillä juuri ollut edes haastajia. Ranskalainen kadunmies ei suostunut puhumaan englantia, mutta ei kyllä sitä osannutkaan. Yhtä hyvin hänelle olisi voinut tarjota saksaa, mikäli olisi halunnut kokea aidon gallialaisen ylenkatseen.
Mutta ehkä vaikuttavinta oli se spektaakkeli, joka nähtiin, kun Ranskan ja Turkin presidentit ajoivat autosaattueessa. Koska autojen oli oltava kotimaisia, ajettiin aika vaatimattoman kokoisilla ”isoilla kissoilla” eli Citroenin suuremmalla mallilla. Saattueena kuitenkin oli suuri määrä moottoripyöräpoliiseja, joilla oli oikeat livreepuvut. Spektaakkelissa oli hieman koomisia aineksia, mutta voittopuolisesti se oli mahtava, kuten pyrki olemaankin.
Sotilasparaateja en sattunut näkemään, mutta sellaisia oli helppo kuvitella Champ de Marsille ja vaikkapa Invalidihotellin pihalle. Militäärinen pullistelu oli joka tapauksessa arvossaan, huolimatta katkerista kokemuksista viimeaikaisissa sodissa eri puolilla maailmaa. Toki ainakin ranskankielisessä Afrikassa muukalaislegioona ja laskuvarjojoukot olivat yhä kunnioitusta herättävä voima.
Seuraavana vuonna sitten opiskelijanulkit panivat koko Pariisin sekaisin ja Euroopan ja lännen kulttuurivallankumouksen koko sekopäisyys keskittyi jotenkin aiheeseen sopivasti juuri tähän länsimaisen kulttuurin mailleen menevään keskukseen. Samoihin aikoihin alkoivat saapua hampurilaispaikat ja drugstoret, jollainen oitis löysi paikkansa myös Champs d’Élysées’illä. Myös ranskalainen kadunmies nöyrtyi opettelemaan englantia ja alkoi ostaa saksalaisia autoja ja japanilaisia moottoripyöriä.
Mutta Pariisin katukuvaa muutti eniten siirtolaisuus. Sekulaarisesta rationaalisuudestaan ylpeä Ranska ei suostunut tekemään eroa eri rotuja ja kulttuureja edustavien maahanmuuttajien välillä. Algeria ei lain mukaan ollut Ranskan siirtomaa, vaan merentakainen osa ja niinpä väkeä sieltä siirtyi yhä enemmän toiseen merentakaiseen osaan, vaikka se olikin käyttäytynyt melko tylysti. Mutta kieltä osattiin ja muutto oli helppo. Tämä ei koskenut vain Algeriaa, vaan koko frankofonista maailmaa, joka ulottui hamasta Vietnamista Keski- ja Pohjois-Afrikkaan ja Länsi-Intiaan.
Seuraukset näkyivät. 1990-luvulla oli jo mahdotonta kiivetä Sacré-Coeurin portaita joutumatta tien tukkivien afrikkalaisten kaupustelijoiden häiritsemäksi. Pohjoisafrikkalaiset jengit kansoittivat puistot, kävivät huumekauppaa ja raiskasivat sinne eksyneitä turisteja ja kanta-asukkaita. Se, joka matkusti vaikkapa St. Denis’n esikaupunkiin, sai kohdata täysin afrikkalaisen maailman. Sinne oli tosin paras olla menemättä tai mennä vain tiettyyn aikaan ja tietyssä seurassa. Tulin käyneeksi.
Pariisin tietyt esikaupungit ovat nyt lohduton näky. Siivottomuus ja graffitit osoittavat ohi ajaville, missä ongelmat pesivät. Siellä on paikkoja, joissa autojen polttaminen ei enää aikoihin ole ylittänyt uutiskynnystä sen enempää kuin virkatehtäviään hoitavien ambulanssimiesten ja palomiesten kivittäminen, se nyt vain on maan tapa. Siellä asuu uusi alaluokka, joka on kehittänyt uudenlaisen elämäntavan ja psykologian, jonka ytimessä on ajatus siitä, että asukkaat ovat ansaitsemattoman sorron uhreja ja käyvät oikeutettua sotaa riistäjään vastaan.
Mutta eihän tässä mitään uutta ole, saati kummallista. Ranskan rappiosta puhuttiin jo 1800-luvun puolivälissä ja syystä puhuttiinkin. Se oli ensimmäinen maa, jonka syntyvyys pysähtyi. Prosessi on jatkunut, vähäisin poikkeuksin. Ranska ja ranskalaisuus muodostavat nyt maailmasta verrattomasti pienemmän ja merkityksettömämmän osan kuin vielä puoli vuosisataa sitten. Pariisin tosiasiallinen provinsiaalistuminen ja muuttuminen ulkomuseoksi on yhtä väistämätön prosessi kuin aikoinaan Rooman hiipuminen. Uudet keskukset ovat jo nousseet ja nousevat yhä. Vanhat painuvat.
Mutta eikö uusien asukkaiden kirjavuus olekin todiste siitä, että maa on aidosti kansainvälinen, luopunut kansallisesta eristyneisyydestään ja valmis ottamaan vastaan globaalit haasteet? Monikansallinen värinä tekee kaupungista mielenkiintoisen siinä kuin monokulttuuri (jota Pariisissa ei ole koskaan ollut) tekisi siitä tylsän ja provinsiaalisen ja pysäyttäisi kulttuurin kehityksen. Ehkäpä nyt onkin oikeasti syytä odottaa parempaa kuin ennen ja todella kiinnostua siitä, mitä Pariisi pystyy tarjoamaan?
Rooman valtasivat aikoinaan barbaarit, jotka olivat tervetulleita täyttämään legioonien rivejä ja suuresti ottaen kai hoitivatkin tehtävänsä asianmukaisesti. Jossakin vaiheessa totuuden hetki koitti ja se, mikä kerran oli roomalaisuutta, ei enää merkinnyt yhtään mitään. Eihän sitä enää ollut.
Tiedämme, että Rooman rappio ja romahdus on parasta selittää talouden kehityksellä, ellei halua ikävyyksiä. Tietyssä vaiheessa länsi ei enää kyennyt tuottamaan sitä, minkä kulutti ja maksoi sen sijaan jalometalleilla, jotka virtasivat itään, joka hoiti tuotannon. Rooman moraalista rappiota tai barbaarien invaasiota ei siis kannata pitää ensisijaisina imperiumin hajoamisen ja sortumisen syinä. Yleistä tasa-arvoa saarnaavaa kristinuskoakaan ei sovi vielä sinänsä syyttää siitä suvaitsevaisuudesta, joka avasi Rooman portit kansainvaelluksille. Se nyt vain meni kuin meni ja kukoistus päättyi aikanaan.
Mutta Roomaa ei tuhonnut mikään sitä kulttuurisesti kehittyneempi mahti. Kulttuurin tilalle tuli barbaria ja pimeys, kaikesta evankeliumin ylevyydestä huolimatta. Itse asiassa tämä saattaa olla yleinen lainomaisuus, kuten taloudessa Greshamin laki, jonka mukaan huonompi raha pyrkii aina korvaamaan arvokkaamman.
Pariisi, kuten Lontoo ja Berliini alkavat kaikki näyttää kaikki yhä enemmän ulkomuseoilta, joiden asukkaat eivät ole aidosti edes kiinnostuneita siitä, mitä heidän kaupunkinsa ja heidän sivilisaationsa on joskus edustanut. Vielä vähemmän siitä ovat kiinnostuneita ne maahanmuuttajat, joiden arvomaailmassa näiden metropolien kanta-asukkaat ovat vain arvottomia vääräuskoisia, joiden kulttuuri on saatanasta, kuten se taitaa ollakin. Nämä vieraat, toisin kuin venäläiset, eivät ole välinpitämättömiä. He vihaavat näkemäänsä, mutta eivät mene pois.
Barbaarien invaasio, sanan vanhassa merkityksessä ei varmastikaan ole länsimaiden rappion tärkein syy. Sen sijaan se on sen näkyvin oire ja lakmustesti. Mikäli sivilisaatio ottaa nöyränä vastaan määräämättömän määrän sellaisen toisen sivilisaation edustajia, joille uuden asuinmaan arvot ovat parhaimmassa tapauksessa yhdentekeviä ja normaalitapauksessa vihattavia, tunnustaa se käyneensä mitättömäksi ja ansaitsevansa häviämisen.
Tällainen tilanne ei ole kenenkään ulkopuolisen syytä. Se osoittaa, että barbaria on voittanut maan sisällä, kun sen sivilisaatio on lakannut arvostamasta itseään. Ulkoa päin saapuvien, toisenlaisten ja vähemmän suvaitsevien barbaarien tehtäväksi jää enää työn viimeisteleminen. Se on tehtävä, johon ei vaadita muuta kuin asennetta ja kaikesta päätellen se tulee kyllä onnistumaan, vaikka tuskin kivuttomasti. Eipä muuta kuin bonjour, tristesse. Onhan tämä nykyinenkin prosessi kiinnostavaa katsottavaa. Muinoinen opettajani esitti aina silloin tällöin toivomuksen, että mekin saisimme rappeutua tuhat vuotta, mutta hän olikin optimisti.

28 kommenttia:

  1. Mutta Roomaa ei tuhonnut mikään sitä kulttuurisesti kehittyneempi mahti. Kulttuurin tilalle tuli barbaria ja pimeys, kaikesta evankeliumin ylevyydestä huolimatta.

    Yksi ainoa sana: Bysantti.

    Itä-Rooma oli se todellinen Rooma, se oikea keisarikunta. Länsi-Rooma oli pelkkä pystyynkuollut roskapankki. Rooma lakkasi olemasta valtakunnan pääkaupunki jo vuonna 283, jonka jälkeen pääkaupunki oli ensin Mediolanum (Milano) ja sitten vuodesta 313 eteenpäin Konstantinopoli. Eikä Itä-Rooma milloinkaan luhistunut eikä sen kulttuuri sammunut. Se valloitettiin lopulta ulkoapäin, islamin toimesta.

    Länsi-Rooman pääkaupunki ei milloinkaan ollut Rooma. Se oli Ravenna. Rooma oli ainoastaan kirkon pää, ei valtakunnan.

    VastaaPoista
  2. Lontoossa on tullut vietettyä aikaa kun se vielä oli jollain tavoin englantilainen kaupunki. Nykyisin ei ole viitsinyt mennä, kun saman näkisi televisiostakin.

    VastaaPoista
  3. Todettakoon vielä, että ainoat ihmiset Suomessa, jotka todella tuntevat Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunnan historiaa tässä maassa, ovat strategiapelaajat ja historianelävöittäjät. Heille kyse on dynaamisesta, elävästä ja voimakkaasta valtakunnasta, joka oli sivistyksen soihdunkantaja niin pakanallisen Pohjois-Euroopan, islamilaisen Idän kuin barbaarisen Länsi-Euroopankin puristuksessa ja joka säilytti kulttuurin jälkipolville. Strategiapelaajille sellaiset nimet kuin Maurikios, Nikeforos Fokas, Johannes Tzimiskes ja Basileios II Bolgaroktonos tai Aleksios Komnenos ovat roomalaisia sankareita siinä missä Scipio, Caesar, Titus tai Trajanus. Taviksille ne eivät merkitse mitään.

    Me tunnemme Länsi-Rooman surkean lopun, mutta emme tunne Itä-Rooman loistavaa historiaa. [Ruukinmatruuna historianelävöittäjänä tuntee.] Ja silti Itä-Rooman historia uloittui 1100 vuoden ajalle - paljon pitempään kuin Rooman yhtenäisvaltakunnan.

    VastaaPoista
  4. Huaaaaa! Parasta A-ryhmää.

    Aivopesu on toiminut jo kotvasen aikaa "sivistyksen"
    alhoissa. Voisi sanoa että hienopesu, niin pirullisen
    huomaamatonta se on. Siitä syystä nirppanokkaiset,
    ainoat oikeassa olevat humanistit eivät näe metsää
    puilta.

    Tämän saman huomasivat muinoin cheyennet ja
    huomauttivat kalpeanaamoille, että ihmisen pitää
    osata nähdä päällään sama minkä silmät näkevät.

    Tämä näkemisen taito on yhä joltisellakin joukolla
    rupusakkia tallella ja siksi siellä asioista puhutaan
    niin kuin ne ovat.

    Se ei ole korrektia, elikkä rikkoo kirjoittamatonta
    vaikenemisen normia - kulttuuria jossa vain ja vain
    "sivistyneillä" on oikeita arvoja, mielipiteitä.

    Sitä normia juuri jota humanistit itsensä ylentävällä
    farisealaisuudella ovat noudattavinaan siihen saakka
    kuni joku tapahtuma osuu heidän omaan nilkkaan.

    Elä tässä jumalisesti kun suurin osa oikeassaolijoista
    on Nimbyjä.

    Toki, toki ja toki - ehken kipenellä intelligentsiaakin on -,
    taito osata nähdä päällään sama minkä silmät näkevät,
    mutta he ovat asemiensa vankeja muutamin aniharvoin
    poikkeuksin.

    Procul harum.

    VastaaPoista
  5. Tämä kirjoitus pitäisi saada mahdollisimman monen sellaisen luettavaksi, joka yrittää selittää nykyisen maailmanmenon kritiikin joksikin epämääräiseksi, kivikautiseksi peloksi uutta ja vierasta kohtaan. Eurooppa on jo vuosia ollut pystyyn kuollut, sisältä lahonnut asukkaidensa osaamatta enää oikeasti arvostaa sitä, mitä sen on edustanut. Eihän se toisaalta enää sotien jälkeen olekaan ollut sitä mitä ennen. Kansallismielisyyteen on tarkoituksella yhdistetty negatiivisia värityksiä sen sijaan, että korostettaisiin oman tapaperinteen ja moraalisääntöjen merkitystä.

    Jotenkin nykyaikaa seuratessa ja yllä olevaa Vihavaisen tekstiä lukiessa on tullut vahvana mieleeni Eric Hobsbawn joka on määritellyt viime vuosisataa termillä "lyhyt 1900-luku, 1914-1991". Ensimmäisen maailmansodan aloittama ja toisen maailmansodan jatkama eurooppalaisuuden murtuminen täydellistyi Neuvostoliiton luhistumisena, jolloin ilmeisesti viimeinenkin eurooppalaista harhaa ylläpitänyt uha sortui. Nykypäivän luomus Euvostoliitto puolestaan on pyrkinyt tasaisella Venäjän demonisoinnilla ja provosoinnilla luomaan tuota uhkaa uudelleen.

    Vanhan regimen poissaolo aineellistuu nyt Euroopan kyvyttömyytenä ja haluttomuutena puolustautua kansainvaellusten edessä.

    VastaaPoista
  6. On tietyllä tapaa surullista, että kaikkein dynaamisimmat ja eteenpäinpyrkivimmät yhteiskunnat - siis ne, joissa se säpinä todella tapahtuu - löytyvät Kauko-Idästä. Kiina, Etelä_Korea, Taiwan, Japani, Thaimaa - kaikki nuo ajavat vanhasta ja väsyneestä, itsesääliin vaipuneesta Lännestä ohi niin että hurahtaa. Eikä niissä todellakaan elätellä mitään monikulttuurifantasioita.

    VastaaPoista
  7. Tätäpä olen yrittänyt tovereille sanoa. Tuotanto on siirtynytn itään, väestönkasvu samoin, kulttuurinen itsetietoisuus myös.
    Bysantin loistoa voi pitää suhteellisena, mutta sitähän tuo tuhatvuotinen rappeutuminen tarkoittaisi.

    VastaaPoista
  8. "Mutta Roomaa ei tuhonnut mikään sitä kulttuurisesti kehittyneempi mahti. Kulttuurin tilalle tuli barbaria ja pimeys, kaikesta evankeliumin ylevyydestä huolimatta".

    Mutta miksi Länsi-Rooma romahti ja Bysantti säilyi? Kuinka suuri osuus tässä on sillä, että barbaaarien maahanmuutto oli alkanut jo paljon ennen romahdusta. Raja noudattelee suhteelisen hyvin maahanmuuton rajaa.

    VastaaPoista
  9. Uusin tieto: 30 000, tänä vuonna. Helppoa laskea siitä kumulaatio viidelle vuodelle.
    Toivon, että joku taho esittää hallituksellemme pian kysymyksen yläarajasta sanotaan vaikkapa seuraavien kahden, kolmen vuoden aikana.
    Missä on sisään otettavien yläraja, ja onko sitä? Voiko tulla 100 000? 200 000?
    Mikä on se satatuhatta, missä ottaminen lopetetaan tai sitä jatketaan vielä siitäkin.
    Myös se täysin neutraalil maanahmuuttolaskuri olisi tarpeellinen, jotta kaikki tietäisimme mitä maassa tapahtuu numeroiden valossa.

    Tapahtumien kirjaamista todellisen luvun mukaan kukaan voi tuskin vastustaa millään perusteella. Keskustelu on nyt johdettava filosofiselta tasolta avoimen ajan tasalla olevan, neutraalin, tilastomatematiikan julkisuuteen saattamiseen. Kansalaisten on saatava arvioida avoimesti oman maan kokonaistilannetta ilman selittäjiä.

    VastaaPoista
  10. Euroopan unioni on perustettu aikoinaan Rooman sopimuksella. Ko. sopimus ei ole julkinen asiakirja vielä tänäkään päivänä. Se, että unioni aikoinaan luotiin juuri tämän nimisellä sopimuksella, ei liene mikään sattuma. Ajatus uudesta Rooman valtakunnasta ja erityisesti "Pax Romanasta" Euroopassa oli unionin syntyvaiheessa keskeisiä asioita.

    Huvittavinta tässä on se, että jos ei nyt varsinaisesti vielä romahdus mutta ainakin jonkinlainen suunta alaspäin on jo nyt nähtävissä. "Kolmas Rooma" eli Venäjän valtakunta joka aikoinaan nimitti itsensä Itä-Rooman perilliseksi, sen sijaan näyttää jatkavan olemassa oloaan.


    Eli historia näyttää toistavan itseään kun Länsi-Rooma vähitellen luisuu alaspäin ja lopulta romahtaa, Itä-Rooma todennäköisesti jatkaa edelleen olemassaoloaan. Ehkä kompuroiden ja välillä nilkuttaen kuten edeltäjänsäkin aikoinaan, mutta kestää huomattavasti kauemmin kuin uppoava länsi.

    VastaaPoista
  11. Tätäpä olen yrittänyt tovereille sanoa. Tuotanto on siirtynytn itään, väestönkasvu samoin, kulttuurinen itsetietoisuus myös.
    Bysantin loistoa voi pitää suhteellisena, mutta sitähän tuo tuhatvuotinen rappeutuminen tarkoittaisi.


    Valtakunta saa olla onnellinen, jos se vain "rappeutuu" tuhannen vuoden ajan. Useimpien valtakuntien koko elinkaari - synty, nousu, loisto, rappio ja tuho mahtuu kolmeensataan vuoteen. Teet täsmälleen saman virheen kuin Edward Gibbon puhessaan "tuhannen vuoden rappeutumisesta".

    Bysantin kultainen aika eli suurimman vaurauden ja kulttuurillisen loiston aika osuu 900-luvulta 1100-luvulle eli nikeforiaanisesta renessanssista Manzikertin katastrofiin ja ristiretkien aikaan. Sen hopeinen aika puolestaan osuu Aleksios Komnenoksesta neljänteen ristiretkeen. Tuona aikana Konstantinopoli oli maailman suurin kaupunki ehkä Nanjingia lukuunottamatta, ja suurempi kuin Rooma varhaiskeisarillisena aikana. Ja nomisma sekä hyperpyron olivat ne valuutat, joihin kaikkia muita valuuttoja verrattiin.

    Miksi Länsi-Rooma romahti ja Itä-Rooma säilyi? Talous. Itäroomalaiset uskoivat itseensä ja he siirtyivät orjanomistajayhteiskunnasta feodalismiin, ja heillä oli toimiva talouspohja sekä teollisuustuotanto. Länsi-Rooma ei tuottanut mitään - se vain kulutti. Orjat ovat hyvin demotivoituneita tuottamaan mitään eikä heillä ollut ostovoimaa. Tämä on täsmälleen sama syy, miksi arabi-imperiumi lätsähdi kahdessasadassa vuodessa syntymänsä jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai ei Länsi-Rooma tuottanut mitään? Kun suurin osa taloudesta on maataloutta, niin kai se ainakin ruokaa tuotti, muutenhan olisi kuoltu nälkään? Uudempi tutkimus ei pidä Länsi-Roomaa ihan täysin rappeutuneena, eikä uusia barbaarivaltakuntia aivan niin barbaarisina kuin Gibbon taisi kuvitella.

      Toisaalta Itä-Rooman ja Länsi-Rooman eroja on ehkä liioiteltu, koska toinen säilyi, toinen ei. Ehkäpä Länsi kukistui, koska sillä oli pitkä maaraja itään, kun taas Idällä oli helpommin puolustettavat rajat. Barbaarit valtasivat Rooman, mutteivät Konstantinopolia.

      Poista
  12. Virheiden tekeminen on pieni henkilökohtainen ylellisyyteni. Länsi-Rooma romahti juuri siitä syystä, jonka esitin ja taas esität, mutta eihän toistaminen pahaa tee.
    Itä-Rooman voi sanoa kukoistaneen, mutta se oli vain Itä-Rooma. Vanha valtakunta oli taantunut ja hävinnyt ja Bysantti oli vain jäänne siitä, eikä maailmoja mullistanut, vaan hiipui lopulta kokonaan sekin.

    VastaaPoista
  13. Yhteiskunnan arvostukselle on tosiaan käymässä jotain.

    Taannoisen isänmaallisuuden ja oman yhteisön ja yhteiskunnan palvelemisen tilalle on hävittyjen sotien jälkeen vähitellen nostettu uusi oppi, joka tosiasiallisesti halveksii kaikkea sitä, mitä isät ja äidit ovat rakentaneet ja mitä se itse asiassa saa kiittää olemassaolostaan.

    Nationalismi asetettiin pannaan USA:n, NL:n ja Britannian voitettua nationalistiset suurvallat, koska se oli vaaraksi noille monikansallisille imperiumeille. Niinpä meille Suomeenkin on jäänyt kummallinen sekoitus itäistä ja läntistä perintöä, joka ilmenee sosiaaliliberalismina eli täysin vastuuttomana itsekkyytenä, joka verhoutuu populistiseen sädekehänkiillotukseen.

    Tämä on selvästi havaittavissa puoluepolitiikastamme: sosiaaliliberaalit eli vihervasemmisto ja SDP kannattavat ulkopuolisen köyhälistön tuontia eivätkä tee mitään työllistämisen eteen, koska he saavat siitä lisää äänestäjiä, ja porvaristo kannattaa sitä siksi, että voisivat osoittaa tulonsiirtoyhteiskunnan kestämättömäksi ja kuopata sen. Tulos lienee porvariston voitto(??) ja Suomen amerikkalaistaminen.

    VastaaPoista
  14. Silloin ennen yksi suur- filosofi Roomassa käski ottamaan pohjoiset kansat haltuun ja suojaamaan heidät. Nyt ihmiset pakenevat suur-filosofia Syyriasta Länsi-Eurooppaan toivoen voivansa kokea olevansa jokainen oman elämänkokemuksensa perusteella filosofi.

    VastaaPoista
  15. "[T]he invaders are almost always fleeing. They were fugitives driven by people stronger or more cruel than they. Their cruelty was frequently of a desperate nature, especially when the Romans refused them the asylum which they often asked for peacefully."
    -- Jacques Le Goff, Medieval Civilization, alk. La civilisation d l'occident médiéval, 1964.

    VastaaPoista
  16. Ettei muutos kävelisi varpaille, naurahtakaamme hetki Euroopan ulkomuseolle sotatieteen tohtori Jussi Niinistön kunniaksi Wikipedian opastamana:

    Maanpuolustuskorkeakoulu (lyhenne MPKK[1]) on Helsingissä sijaitseva puolustusvoimiin kuuluva sotatieteellinen korkeakoulu, jonka tarjoaa sotatieteellistä koulutusta kandidaatista tohtoriin. Koulu on puolustusvoimain komentajan alainen. Sen tehtävänä on edistää sotatieteellistä tutkimusta ja antaa tutkimukseen ja alan parhaisiin käytäntöihin perustuvaa sotatieteellistä opetusta. Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen upseerit opiskelevat Maanpuolustuskorkeakoulussa. Puolustusvoimauudistuksen myötä MPKK:n toimipisteet sijaitsevat Helsingin Santahaminassa, poislukien maanpuolustuskurssit ja Sotamuseo jotka sijaitsevat Kruunuhaassa.

    PS. Svenska Klubben sijaitsee siinä vastapäätä,

    VastaaPoista
  17. Erittäin hyvin kiteytetty. Haittamaahanmuutto ei todellakaan ole länsimaiden rappion syy. Se on rappion oire ja sen toteuttaja. Jos sivistynyt yhteiskunta on henkisesti rappioitunut, se voi jatkaa olemassaoloaan vaikka maailman tappiin asti, ellei kohtaa ulkoista kriisiä, joka aiheuttaa fyysisen rappion. Joko toisen valtakunnan aiheuttamana valtauksena ja vasallivaltioksi joutumisena tai sitten barbaarimaahanmuuton aiheuttamana sisäisenä romahduksena. Euroopan mahdolliset tuhon syyt ovat ulkoinen valtaus (Venäjä) tai muslimi- ja afrikkalaismaahanmuutto. Venäjä on luultavasti liian heikko, vaikka halua ehkä löytyisi, joten sisäinen romahdus barbaarien takia on selvästi todennäköisin tie. Ellei Eurooppa sitten löydä housujaan ja ryhdistäydy.

    VastaaPoista
  18. Stubb tapaa somaleja. Sanoo naiselle:

    "En tiedä, miten hyvin te voitte liikkua, mutta Itäkeskukseen kun menee, se on kuin Somalia. Se on hieno paikka.




    Johon somalinainen vastasi:




    - Olen käynyt siellä ja kyllä tuntui ihan siltä, että olen kotona."

    Ei tarvinne matkustaa Pariisiin saakka.

    VastaaPoista
  19. Parissa suur-Helsingin lähiössä maahanmuuttajien määrä ylittää 30%. Onneksi suurin osa meillä on vielä viron- ja venäjänkielisiä.

    VastaaPoista
  20. Näitä avoimen tilastotiedon sivuja nyt todellla tarvittaisiin. HS ja YLE eivät niitä jaa muuten kuin sirpaletietona, vaikka katsoisin sen olevan niiden valtakunnallinen tehtävä.
    1. Turvapaikkahakija-laskuri (ihan yhtä korrekti kuin väkilukulaskuri)
    2. Alueelliset tiedot maahanmuutosta
    3. Väestöennusteet joka sisältää mm. maahanmuuton
    Tämä data kaikkien keskustelijoiden ja äänestäjien, toimittajien jne. reaaliaikaiseenkäytöön. Näin saisimme yhteisen suhteellisen pohjan, miltä joko puolustaa maahanmuuttoa tai ehdottaa sen hidastamista. Nyt kansalaistoiminta ja keskustelu on hyvin nuorten toimittajien sieltä täältä itse valitsemien lukujen varassa. Se ei palvele demokratiaa.

    Poliittisesti olisi sitten hyvä, jos jokin taho esittäisi sen yläraja-kysymyksen, minkä nostin tässä ketjussa aiemmin esiin. Sekin täsmentäisi kansalaiskeskustelua. Vaatikaa ja tuokaa hyvät ihmiset ja toimittajat esiin numeroita, dataa, tilastoa, prognoosia. Numeroiden tulisi tietenkin olla varmistettuja. Avoin data maahanmuuton suhteen olisi nyt kaikkien osapuolien etujen mukaista. Muuten tämä keskustelu ei etene mihinkään.
    Perstuntumalla ja saadulla statistiikalla tiedän sanoa sen, että ihmiset keskimäärin kuvittelevat maassamme olevan vähemmän maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita kuin todellisuudessa on. Se on tietenkin sen toisen osapuolen etu ja halunnee säilyttää tilanteen sellaisenaan.

    VastaaPoista
  21. Kiitokset Timo Vihavaiselle ansiokkaasta kirjoituksesta ja myös Ruukinmatruunalle mainioista kommenteista (pidän molempia blogisteja suuressa arvossa). Tätä Vihavaisen tekstiä vasten on hyvä reflektoida Petri Sarvamaan (kok) lausahdusta islamistisesta siirtolaisvyörystä: "– Jos meidän kulttuurimme ei tätä kestä, niin sitten se ei kestä". Koti, uskonto ja isänmaa on totisesti mennyttä, kepeät mullat myös Impivaaran ulkomuseolle.

    VastaaPoista
  22. Nyt ei tule mieleen sen historioistijan nimeä, ilmeisesti oli kreikkalainen, joka Rooman valtakunnan kukoistusaikana kuvasi menneitä, kukistuneita imperiumeja. Sanoma, jota hän ei tietysti voinut sanoa ääneen, oli että niin tulee aikanaan käymään Roomankin.

    VastaaPoista
  23. Oletko, Timo, lukenut Andre Makinen kirjan Venäläisiä unelmia. Se on kuin yks yhteen kuvaus noista platonilaisista varjoista, mitä neuvosto-Siperiassa katseltiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos minun olisi valittava Breznevin aikojen Neuvostoliitto tai lähitulevaisuuden potentiaali vajoava ja hajoava Länsi-Eurooppa asuinpaikkana, niin taitaisin valita Moskovan 1970-luvulla. Ja tämä on jo paljon sanottu kovalta antikommunistilta.

      Poista
    2. Olen lukenut Makinen Ranskalaisen testamentin. Tunnistan sen maiseman, mutta kyllä se 70-luvun Moskova todella oli omalla tavallaan myös viehättävä paikka. Kaukana nykyisestä.

      Poista
  24. Kiitos, taas erinomainen kirjoitus. Vasta mielikuviani Interrail-ajan ja Internet-ajan Pariisista vaikka menneisyys voikin kullata muistot. Next we take Helsinki. En huomannut, että suomimedia olisi uutisoinut Tukholman autopoltot ja mellakat viikko sitten. Markkina-aukko levällään asialliselle rehelliselle ja laadukkaalle crowdsourcing-uusmedialle. Nyky-yritelmät ei täytä tarvetta.
    USA:ssa valkopako johti esikaupunkeihin. Suurkaupunkien rappio pysäytettiin ensinnäkin nollatoleranssilla, vankilat täyteen ja poliisi ampuu sumeilematta. Väkivaltakoneiston lisäksi muutosta selitti 1990-luvun alussa alkanut voimakas talouskasvu. Mutta tämä oli 2 sukupolven prosessi ja viime uutiset kertovat rikollisuuden taas alkaneen kasvaa selityksenä pehmoilu.
    Olin äsken Aasian Pariisissa Shanghaissa muutaman viikon. Mainostaa olevansa maailman suurin (city) kaupunki. Kimallus ja siisteys on Euroopan version rähjäisyyteen tottuneelle aluksi uskomaton. Ei yhtään roskaa ei yhtään graffitia ihmiset siististi pukeutuneita ja kohteliaita. Kaikesta huokuu rauha ja ystävällisyys ei minkäänlaista pelon tunnelmaa. Toki löytyy maailmanlopun maisemia mutta ne on hiipuvia muistoja kommunistiajalta kun Euroopassa ne on kurkistus tulevaisuuteen. Euroopan tulevaisuus onkin jo täällä mutta epätasaisesti jakautuneena - se löytyy Pariisista Malmöstä,Tukholmasta.

    VastaaPoista
  25. Tiedämme, että Rooman rappio ja romahdus on parasta selittää talouden kehityksellä, ellei halua ikävyyksiä.

    Hehe.

    Vaan tottahan tuo että rodullinen rappio on seurausta kulttuurisesta, ei toisinpäin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.