Ihana ihminen

Ihana ihminen

В человеке всё должно быть прекрасно: и лицо, и одежда, и душа, и мысли...
А. П. Чехов

Ihmisessä kaiken pitää olla ihanaa: niin kasvojen ja vaatteiden kuin sielun ja ajatusten…

A.P. Tšehov

”Kaikki” venäläiset tuntevat tuon Tšehovin mietelmän ”ihanasta” ihmisestä. Ihana on tässä venäjäksi prekrasnyi, joka kyllä voidaan suomeksi kääntää muillakin sanoilla: mainio, upea, erinomainen, suurenmoinen, kaunis ja jopa kelpo. Mutta tässä tapauksessa kirjailija varmaankin tarkoittaa nimenomaan ihanuutta.

 Lempiväisten kesken tuon ihanuuden saavuttaminen ei itse asiassa paljon vaivaa vaadikaan. Rakastuneen miehen silmissä on morsiamen päällä oleva lumppukin kuin kallisarvoinen viitta ja pikkumaiset ja tympeät ajatukset herättävät vain ihmettelevää ihailua ja halua ymmärtää niiden suuruus, kun ne tulevat täydellisen olennon ihanasta suusta.

Itse asiassa siis tuo tšehovilainen diskurssi on aika epäkiinnostava ja jopa banaali. Niin on, jos siltä näyttää. Kuka senkin asian tuomaroi, kenellä siihen on oikeus? Ylkä ei luovuta tätä oikeutta kenellekään mistään hinnasta.

Mutta mikäli prekrasnyi ymmärretään sosiaalisessa mielessä, asia on jo kiinnostavampi ja mutkikkaampi. Puškin kuvailee Jevgeni Oneginissa kunnon miehen eli mainion sellaisen:

Блажен, кто с молоду был молод,
Блажен, кто во-время созрел,
Кто постепенно жизни холод
С летами вытерпеть умел;
Кто странным снам не предавался,
Кто черни светской не чуждался,
Кто в двадцать лет был франт иль хват,
А в тридцать выгодно женат;
Кто в пятьдесят освободился
От частных и других долгов,
Кто славы, денег и чинов
Спокойно в очередь добился,
О ком твердили целый век:
N. N. прекрасный человек.

Autuas nuoruutens’ jätti taa

aikanaan kypsyi vanhuuteen

ja elon kylmän koettuaan

sen tajus’ hyväksyä vaan

ken unelmat turhat jättää sai

ja seurapiirit löysi kai

ken nuorna kerskui, keikaroi

ja rikkaan morsiamen nai

pian pääsi pois hän veloistaan

sai mainetta ja prenikkaa

se mies on kenestä kerrotaan,

mainio, totta tosiaan!

Tiedän, että Lauri Kemiläinen on nämäkin rivit kääntänyt erinomaisen taidokkaasti, mutta kun käännös ei nyt ole käsillä, tyydyn suomeksi toteamaan, että prekrasnyi tšelovek siis tässä tapauksessa oli mitä puhdasverisin poroporvari, nuorena keikari, vanhana varakas ja turhista haaveilematon, mutta sen sijaan säädynmukaisesti kunnostautunut kansalainen, mainetta, virka-arvoja ja rahaa itselleen keräillyt, joka ei suurmaailman roskaväkeäkään pitänyt itselleen vieraana.

Ihana ihminen siis tämäkin? Näen tässä Puškinin viiltävän ironian, joka asettaa vastakkain todellisen upean sielun ja poroporvarin, jolle joutavuudet ovat asian ydin. Hänet, joka ei ainakaan nuoruutensa mentyä edes ymmärrä, mitä suurenmoiset asiat oikein voisivat olla, elleivät ne tarkoita virka-arvoja, päivällisiä ja muuta banaalia touhuamista.

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika! Näin kehui laukkuryssä kollegaansa Runebergin Hirvenhiihtäjissä. Kyseessä oli kelpo mies, reipas ja varakaskin. Olisi voinut kelvata vaikka talon tyttärelle, jos niikseen tulee. Ihana ihminen?

No, se mikä on mainio mies tai yleensä mainio, erinomainen ihminen, riippuu toki ympäristöstä. Castiglionen cinquecenton Italiassa hän oli uomo universale, sulavan käytöksen mestari, monia taitoja hallitseva maailmanmies. Toki asiaan kuului, ettei vähäpätöisiin ja typeriin asioihin panostettu liikaa kallisarvoista aikaa. Jos hovimies osasi shakkia liian hyvin, oli se hieman noloa, koska kavalsi sen, että hän oli harrastanut sitä kovin paljon, sen sijaan, että olisi käyttänyt senkin ajan opiskelemalla jotakin hyödyllisempää.

Mutta hyvä pukeutuminen ja tarkka silmä sosiaalisen elämän koukeroissa oli tietenkin hovimiehelle ensiarvoisen tärkeää. Se oli ilmaa, jota hän hengitti. Ilman noiden tapojen ja niihin liittyvän hiljaisen tiedon tuomaa distinktiota ei mitään hovimiestä olisi ollut. Yhtä hyvin ruhtinas olisi voinut kutsua seurueeseensa jonkin suutarin tai tynnyrintekijän käsityöläiskortteleista. Mutta sehän ei käynyt lainkaan laatuun, hovimiehen ammattitaito oli toisenlainen.

Se tuosta kaukaisesta menneisyydestä, joka on meille jo vieras maa, arvoituksia täynnä. Mutta millaiseksi ihana ihminen kansalaisena eikä siis rakastettuna on koettu meidän porvarillisena aikanamme?

Siinä voisi olla hyvä väitöskirjan aihe, ellei olisi sellaisenaan turhan laaja. Jonkinlainen käsitys asiasta toki syntyy sille, joka on tutustunut kaunokirjallisuuden tärkeimpiin klassikoihin ja tämän aiheen kannalta relevanttiin aatehistoriaan.

Itse asiassa en oikein uskalla sanoa asiasta kovin paljoa Suomen osalta, mutta kylläkin Venäjän. Tämä ilmeinen röyhkeys perustuu siihen, että olen jonkin verran tuota aihepiiriä tutkinut, nimenomaan Venäjän älymystön eli intelligentsijan osalta.

Pähkinänkuoressa voisi tiivistää, että Venäjän intelligentsijalle ihana tai upea ihminen, prekrasnyi tšelovek oli nimenomaan poroporvarillisen keikarin vastakohta. Intelligentsijan historian kirjoittanut Ivanov-Razumnik tuli siihen tulokseen, että koko intelligentsijan tarinaa määrittää parhaiten juuri sen taistelu poroporvarillisuutta vastaan. Itse asiassa hän käytti termiä meštšanstvo, joka ei suinkaan ole poroporvarillisuuden ekvivalentti, mutta kattaa pitkälti samat asiat.

Meštšanstvon ytimessä intelligentsija näki toisaalta henkisen ja moraalisen rajoittuneisuuden ja toisaalta viehtymyksen ulkoisiin muotoihin sisällön kustannuksella. Maksim Gorki, joka aikoinaan venytti käsitteen sen äärimmäisille rajoille, syytti jopa Leo Tolstoita tästä synnistä, meštšanstvosta. Suuri kirjailija oli näet kieltäytynyt valitsemasta puoltaan riistäjien ja riistettyjen välisessä taistelussa ainakin siinä muodossa, ettei asettunut taistelurintamaan näitä ensin mainittuja vastaan, vaan tyytyi saarnailemaan kaikille tasapuolisesti.

Ajatus Tolstoista pikkuporvarina on tietenkin niin tolkuton, ettei sitä aluksi tahdo uskoa todeksi. Mutta intelligentsijan kyky älyllisiin häränpyllyihin on tietenkin osa sen ammattitaitoa. Juuri sillä se erottautuu roskaväestä, joka taas sille ei ainakaan taannoisella Venäjällä tarkoittanut jaloa kansaa, vaan juuri sitä hyvinvoivaa ylimystöä ja porvaristoa, joka elää kansan kustannuksella, mutta siitä välittämättä. Se on roskaväkeä, tšern, eikä suinkaan kansa, edes sen kaikkein takapajuisin osa.

Puškin ehti jo kuolla ennen kuin tämä diskurssi tuli älymystön piirissä vallitsevaksi ja saavutti historiallisen asemansa. Keikarointi ja snobbailu eivät varmasti olleet hänelle itselleenkään vieraita, mutta pukujen ja tapojen hän ei antanut pettää itseään. Siinä hän kuului suureen venäläiseen traditioon, jossa aina on etsitty ihmisen sielua ja pyritty punnitsemaan sitä eikä niitä muotoja, joihin suurmaailman roskajoukko, svetskaja tšern tuijottaa. Tilanne on tuskin muuttunut. Vai onko?