Yanovin syklit

Yanovin syklit ja Venäjän aate

Vuonna 1978 julkaisi nuori Neuvostoliitosta emigroitunut juutalainen tutkija Aleksandr Janov (Alexander Yanov) hätkähdyttävän kirjan The Russian new Right.

Kirja herätti jonkin verran huomiota, mutta harva suhtautui siihen aivan vakavasti. Siinä kerrottiin pienestä ja epämääräisestä ryhmittymästä Neuvostoliitossa, joka haikaili perinteisten slavofiilisten arvojen perään. Näillä Šimanoveilla, Osipoveilla ja Skurlatoveilla ei ollut minkäänlaista valta-asemaa, harva tunsi heidät Neuvostoliitossa ja maan poliittisen järjestelmän huomioiden tuntui päivänselvältä, että kyseessä oli pelkkä kuriositeetti.

Yanov oli eri mieltä. Hän totesi, ettei myöskään bolševikeilla kymmenen vuotta ennen vallankumousta ollut minkäänlaista asemaa, harva tunsi heidät ja tsaristinen virkakoneisto esti tehokkaasti heidän toimintansa Venäjällä. Se, mitä kriitikot eivät ymmärtäneet, oli ideologian voima esimodernissa valtiossa. Se on järjestelmä, joka on olemukseltaan uskonnollinen ja uskontoahan bolševismikin oli, sanan laajassa mielessä.

Vuonna 1987 eli siis perestroikan alkuvaiheessa julkaisemassaan teoksessa The Russian Challenge and the Year 2000 Yanov jatkoi samaa teemaa. Hän saattoi nyt viitata slavofiilisen liikkeen julkiseenkin toimintaan, mitä tapahtui erityisesti ns. Pamjat-liikkeen puitteissa. Juutalaisena hän oli erityisen kiinnostunut uuden tai uusvanhan ideologian antisemitismistä ja väläytteli jo uuden holokaustin mahdollisuutta, mikäli Venäjän joutuisi sekasortoon bolševikkidiktatuurin romahtaessa.

Kuten tunnettua, odotetut pogromit jäivät tulematta. Erään ironisen kommentin mukaan ainoa väkivallanteko, joka tapahtui oli erään juutalaisen intellektuellin silmälasien särkeminen Moskovan kirjailijaklubilla. Venäläisiä sen sijaan oli murhattu tuhansittain Neuvostoliiton hajottua.

Yanovin profetiat siis näyttivät menneen täysin harhaan ja amerikkalaiset saattoivat myös palauttaa mieleen sen, miten hän varoitti USA:ta sellaisesta politiikasta, joka jouduttaisi Neuvostoliiton tuhoa, koska seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, erityisesti juuri juutalaisille

Jälkikäteen arvosteltuna Yanovin tarkkanäköisyys tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä. Se ideologinen suuntaus, joka Venäjällä nyt vallitsee, sopii sangen tarkoin hänen ennustuksiinsa, jotka tehtiin aikana, jolloin moni vielä uskoi Neuvostoliiton satavuotiseen tulevaisuuteen. Myös Yanovin esittämät mallit Venäjän kehityksen sykleistä ovat hyvin mielenkiintoisia.

Yanov pitää slavofiilistä ideologiaa demokratialle elimellisesti vieraana ajattelutapana. Vaikka sen kehityksessä voidaan havaita vapaamielisiä kausia, on siinä sisäänrakennettuna ajatus politiikan ja kansan pitämisestä erossa toisistaan. Itse asiassa aate on keskiaikainen ja edellyttää vallan antamista kokonaan hallitsijalle. Kansan taas tulee elää uskonnollisen moraalin mukaisesti eikä poliittisen riitelyn ja eturyhmien itsekkään taistelun ehdoilla. Poliittinen oppositio on tässä asetelmassa luonteeltaan rikos ja vallan kritiikki jää kirkon harteille. Venäjällä se taas ei sekaannu politiikkaan ellei sellaiseksi katsota vallan tukemista.

Tämä kaikki on sangen sympaattista, mutta idylli on epärealistinen. Niinpä slavofilia, joka varhaisessa vaiheessaan on pienen ihmisen puolustaja ja röyhkeän vallan kriitikko, muuttuu Yanovin mukaan syklinsä tietyssä vaiheessa vallan liittolaiseksi. Silloin siitä tulee väkivaltainen ja ekspansiivinen, Euroopalle ja vapaudelle äärimmäisen vihamielinen voima.

 Näin tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun Nikolai Danilevski ja Konstantin Leontjev vaativat pesäeroa Eurooppaan. Liberaalin mädännäisyyden ytimessä nähdään juutalaisuus, urbaanin ja kosmopoliittisen amerikkalaisen elämäntavan agentti Venäjällä, varoitti Yanov 1980-luvulla. Natseillahan oli sama näkemys ja myös he ihannoivat turmeltumatonta talonpoikaa ja maaseutua.

Amerikka on ensimmäinen maa, joka on valistunut, mutta elää ilman ihanteita, julisti muuan venäläinen uusoikeistolainen jo 1960-luvulla. Nimenomaan amerikkalainen elämäntapa, sellaisena kuin se Venäjällä ymmärretään, onkin noussut mädännäisyyden symboliksi. Kysymys on siitä, että koko maailmaa uhkaa amerikkalaistuminen, ellei jokin moraalinen voima pysäytä tätä prosessia., varoitettiin jo tuolloin.

Sellainen voima taas löytyy vain Venäjältä. Jumalan ihme näet on, että Venäjä säästyi sielua tuhoavalta materialismilta nimenomaan kommunistivallan ansiosta. ”Vain neuvostojärjestelmä, joka omaksuu venäläisen ortodoksian… pystyy aloittamaan maailman suuren muutoksen”, kirjoitti muuan Gennadi Shimanov jo neuvostoaikoina. On myönnettävä, ettei tämä ajatus ainakaan Venäjällä kuulosta tänään yhtä villiltä kuin se kuulosti ennen perestroikaa.

Yanov esittää teoksessaan myös kaavion Venäjän historian sykleistä päätyen vuoteen 1985. Sen mukaan Venäjän historia voidaan esittää reformien ja vastareformien sarjana, jotka aina tietyssä vaiheessa johtavat systeemin kriisiin ja romahdukseen. Tällaisia suuria kriisejä olivat niin Moskovan Venäjän muuttuminen Pietarin Venäjäksi kuin vuoden 1917 vallankumoukset.

 Neuvostoaikana Yanov näkee vuodesta 1964 (ilmeisesti Hrushtshovin ero ja kommunismin rakentamisen ohjelman hylkääminen) jo alaspäin (pois Euroopasta) suuntautuvan trendin, joka vuoden 1985 näkökulmasta on johtava uuteen systeemin kriisiin, joko romahdukseen tai sitten siirtymiseen kohti ”eurooppalaista perhettä”.

Nykyään trendejä on helppo jatkaa ja todeta, että vuoden 1985 jälkeen todella seurasi romahdus ja sen jälkeen siirtyminen kohti Eurooppaa. Putinin valtaannousun jälkeen trendi on taas suuntautunut Euroopasta poispäin lukuunottamatta Medvedevin reformikautta. Vuoden 2012 jälkeen voitaisiin ilmeisesti puhua vastareformien diktatuurin kaudesta samaan tapaan kuin Yanovin mukaan asian laita oli vuosina 1881-1894 (Aleksanteri III), 1918-1921 (Lenin), 1929-1953 (Stalin) ja 1965-1973 (Brezhnev)…

Mihin tämä syklisyys perustuu? Yanov ei tiedä itsekään ja yhtä mystisiä ovat myös talouden suuret syklit. Osittainhan tällaiset skeemat historiassa tietenkin perustuvat yksinkertaistuksiin ja asiattomiin rinnastuksiin. Oma kiinnostavuutensa niillä silti on.

Kiinnostavaa on myös se, miten Yanovin tutkimat nationalistit ovat eri aikoina hahmottaneet Venäjän ”oikeat” rajat. Koska Venäjä kerta kaikkiaan pitää sisällään kansallisesti ja uskonnollisesti vieraita elementtejä, olisi puhtaaksiviljelty nationalismi siellä ikävyyksien kerjäämistä. Niinpä nykyään, kuten ennenkin, puhutaan samaan aikaan imperiumista, joka on sekä venäläisten että toisuskoisten yhteinen koti ja ortodoksisesta pyhästä Venäjästä.

 Tämän yhtälön ongelmat havaitsi jo Konstantin Leontjev 1880-luvulla. Hän totesi, ettei Puolaa ole sadassa vuodessa saatu venäläiseksi ja mikäli sen lisäksi hankittaisiin vielä Euroopan slaavilaiset maat, olisi tuloksena katastrofi. Nuo maat olivat jo länsimaalaisuuden myrkyttämiä ja siksi oli käännyttävä itään, ei vain Turkin salmien suuntaan, vaan vielä kauemmas, Aasiaan.

Tunnetussa viime syyskuun puheessaan Putin siteerasi Leontjevia yhtenä auktoriteettinaan, mutta siitä huolimatta hänelle näyttäisi lännestä kelpaavan ainakin Ukraina, joka sekin on osittain lännen ”myrkyttämä”.

Vetše-almanakan kirjoittajat pohdiskelivat vuonna 1981 Ukrainan ja tulevan Venäjän suhdetta. Kirjoittajien mielestä, mikäli erillinen Ukraina joskus todella tulisi, olisi ainakin sen rajat muutettava siten, että Venäjälle annettaisiin Krim, Harkov, Donetsk, Lugansk ja Žaporožje, joissa on venäläinen enemmistö ja lisäksi vielä melko venäläistyneet Odessan, Nikolajevin, Hersonin, Dnepropetrovskin ja Sumyn alueet… Eipä hoholeille paljon taitaisi jäädäkään…