Älymystö moraalisena eliittinä

Moraalinen eliitti. Älymystö ja kansa Venäjällä ja Suomessa

On kiintoisaa verrata sitä, miten toisaalta Suomen ja toisaalta Venäjän älymystö ovat nähneet suhteensa kansaan. Näyttää siltä, että niin toimintaohjelma kuin käsityksetkin poikkesivat jopa olennaisesti toisistaan 1800-luvulla, älymystön syntyessä. Niin toki poikkesivat myös näytelmän henkilöt ja näyttämö.

Se, mitä Venäjällä nimitettiin intelligentsijaksi, oli tunnetusti mieleltään kapinallinen ryhmä, joka ei halunnut olla yhteistyössä korruptoituneen vallan kanssa. Suomessa, jossa puhuttiin sivistyneistöstä, oli myös yleinen käsitys, jonka mukaan valtaa edustava, omaa ja säätynsä etua ajava ruotsinkielinen virkamiehistö oli kansan riistäjä ja vihollinen. Näin oli ainakin niin kauan kuin se ei muuttanut äidinkieltään ja alkanut ajaa väestön valtaenemmistön etuja.

Suomessa kuitenkin sivistyneistön kutsumuksena oli mennä itse valtion palvelukseen voidakseen palvella kansaa ja sen oikeuksia. Kansaa oli myös valistettava, opettaja eli kansankynttilä oli ylevä kutsumus, jonka päämääränä oli nostaa kansan raakuudestaan korkeamman ihmisyyden eli kulttuurin piiriin.

Valistaja, prosvetitel, oli myös Venäjällä tunnettu ja arvostettu käsite. Kuitenkin venäläisen intelligentsijan suhde autettavaansa eli kansan ja toisaalta sitä sortavaan valtaan oli erilainen kuin suuriruhtinaskunnassa.

On silmiinpistävää, miten vähän kansa on esillä venäläisen intelligentsijan pyhissä kirjoissa. Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä, askartelee kokonaan intelligentsijan omien sisäpiirin ongelmien kanssa. Tosin joku Rahmetov virittää niin ruokavalionsa kuin nukkumistapansa silmälläpitäen sitä, että hän joutuu vielä toimimaan kansan parhaaksi, mutta käytännössä päähenkilöiden seksuaalisuhteet ja oman kommuunielämän muut ongelmat ovat ne todelliset kiinnostuksen kohteet.

Myös Dostojevskin Riivaajissa samoin kuin Turgenjevin Isissä ja lapsissa kansan osa on aivan toissijainen ja sitä jopa pilkataan. Kieltämättä näitä kirjoja ei olekaan tarkoitettu kansanelämän kuvauksiksi, mutta siitä huolimatta kansa on niissä kyllä pelkkä objekti ja lisäksi mykkä sellainen.

Suomalaisissa sivistyneistöromaaneissa henki on toki aivan toinen. Vallankumouksesta ei kukaan haaveile saati sitä valmistele. Myös Suomessa, kuten Venäjällä, sivistyksen piiriin saapuu uutta ainesta. Venäjällä tätä ryhmää nimitetään raznotšinetseiksi ja sen piiristä tulevat monet nihilistit, nuo köyhät, ruokkoamattomat ja synkkäkatseiset nuorukaiset , joiden huono käytös on harkittua ja neitoset, joiden lyhyt tukka ja kursailemattomat  tavat erottavat heidät jyrkästi vanhasta yläluokasta.

Suomessa sivistyneistön kärkikaarti koostuu nuorista talonpoikaisylioppilaista, jotka elävät säädyllisesti ja säästeliäästi ja joiden kunnianhimona on käyttää sivistystään jonkin Alexander Järnefeltin tapaan kansan parhaaksi, ei joutua dekabristien tavoin hirsipuuhun tai Tšernyševskin tapaan Pietari-Paavalin linnoituksen tyrmään tai Pähkinälinnan holveihin kärsimään kansan puolesta. Juhani Ahon Helsinkiin –romaanissa nämä positiiviset sankarit ovat hieman värittömiä puurtajia. Arvid Järnefeltin Isänmaassa on myös käytännön työ arvokkaampaa kuin mikään muu toiminta.

Venäläinen intelligentsija oli mielestään kansan aivot, Leninin mielestä sen paska, mutta hän olikin tämän ryhmän tyypillinen edustaja siinä suhteessa, ettei lainkaan suvainnut erilaisia mielipiteitä, jos ne vähänkin poikkesivat hänen näkemyksistään. Ja intelligentsijan valtavirta oli jo Leninin aikana omaksunut ajatuksen, että valtion täytyi sallia kansalaisvapaudet, vaikka se edustaisikin ainoaa oikeaa näkemystä.

Toki myös Suomessa oli venäläistyyppisiä maksimalistisia älykköjä. Tolstoin oppilas Arvid Järnefelt ja hänen aateveljiinsä kuulunut anarkisti Jean Boldt saarnasivat Suurkirkossa ja opettivat maallista evankeliumia vastoin virkavallan kieltoja. Sitä pidettiin venäläisenä tartuntana ja vuoden 1917 kuohuntavaiheessa se aivan ilmeisesti sitä olikin.

Yleensä Suomen sivistyneistön edustajat tyytyivät vain kirjoittelemaan ja ehkä joskus myös omassa elämässään toteuttamaan radikaaleja aatteita, kuten tolstoilaisuutta. Ilmari Kianto ei ollut ainoa ”siviiliavioliiton” solminut. Venäjällä ollessaan hän myös onnistui sokeeraamaan sikäläisen tuttavansa kieltäytymällä pääsiäisen suutelusta tokaisten, ettei halunnut ”pilkata Jumalaa”.

Hyökkäystä olemassa olevaa ”systeemiä” vastaan ei Suomessa syntynyt siinä mielessä kuin se tunnettiin Venäjällä. Toki sivistyneistö kiristeli hampaita ja osoitti mieltään ruotsinkieliselle yläluokalle, joka jarrutti suomalaista sivistystyötä ja tasa-arvon toteutumista. Kiannon Metsäherran herjaajassa ruotsinkielinen vosmestari edustaa nimenomaan systeemiä, joka raa’asti ja harkiten murskaa yksinkertaisen kansanmiehen haaveen.

Se paha, jota vastaan suomalainen sivistyneistö taistelee, on kuitenkin enemmän ihmisen sisällä. Se on Juhani Ahon Helsinkiin – teoksen Antti Ljungbergin himoa päästä elämään herroiksi eristymällä kansasta ja eläen sen kustannuksella niin aineellisesti kuin moraalisesti.

Se paha, jota vastaan suomalainen sivistyneistö taisteli, oli itse asiassa pahetta: kansalla se ilmeni raakuutena, typeryytenä ja taikauskona ja sen poistaminen oli sivistyneistön missiona. Sivistyneistöä vaanivat ainakin jollakin tasolla osittain samat siveelliset vaarat, mutta pahimpana vaarana oli irtoaminen kansasta. Kansan edusta ja sen kohtaloista oli pidettävä huolta käytännön tasolla, ei vain teoriassa.

Mikäli sivistyneistö hoiti oikein leiviskänsä, odotti sitä ikuinen kiitos, heränneen ja tietoisuuteen nousseen kansakunnan kunnia:

 ”Saisi kuulla maailma kummakseen/ miten täälläkin taistellaan/Pyhän kauniin, oikean voitollen/ ilojuhlina riemuitaan…”

Suomalaisen sivistyneistön missio olisi täytetty silloin, kun ”tuo ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveydellisiä ja kohtuullisia tapoja”, siteeratakseni erään 1860-luvun kansakoulunopettajan kirjettä, ymmärtäisi lopulta oman tilansa. Silloin se tajuaisi, mikä siunaus koitui siitä, että ihminen omaksui ihmiskunnan kulttuurin saavutukset. Kyseessä oli nimenomaan se sekulaarinen tiede ja taide, jonka edistämiseen jokainen kansakunta antoi maailmanhistoriallisen panoksensa.

Suomalaiset ja venäläiset olivat kaksi eri kansakuntaa ja niillä oli maailmanhistoriassa kummallakin oma tehtävänsä täytettävänä. Jotta näin tapahtuisi, oli myös kansakuntien pysyttävä erillään ja tämä jos mikä oli myös suomalaisen kansan oma etu, katsoi suomenmielinen älymystö, vaikka se taktisista syistä tekikin yhteistyötä Venäjän vallanpitäjien kanssa. Yhteistyö kohdistui ruotsinkielistä, epäisänmaallista sortajaa vastaan. Mutta vihollisen vihollinen ei aina ole ystävä. Jos krokotiili haluaa syödä vihollisesi, kutsutko sitä sen takia ystäväksi?

Se suomalais-venäläinen lähentyminen, johon Suomen kansa ryhtyi sosialidemokraattisen puolueen johdolla vuosina 1917-1918 oli samalla isku vasten suomalaisen sivistyneistön kasvoja. Se oli paitsi haaste, myös häväistys, arvon kieltäminen. Kyseessä oli sekä sivistyneistön että sen edustaman sivistyksen, eli siis kaikkien korkeampien arvojen uhkaaminen. Sellaisen hävyttömyyden käsittelemiseen ei sivistyneistöllä ollut edes välineitä, kuten Risto Alapuro on todennut.

Venäläiselle intelligentsijalle Lokakuun vallankaappaus oli myös hirvittävä sokki. Nikolai Berdjajevin luonnehdinnan mukaan valtaan oli päässyt Dostojevskin Karamazovien velipuoli Smerdjakov. Hän oli isä Karamazovin saastaisesta irstaudesta siinnyt puoli-intelligentti, hän edusti kansaa, jolta intelligentsija oli vienyt uskon antamatta mitään tilalle. Smerdjakov toteutti sen isänmurhan, josta Ivan Karamazov oli vain haaveillut.

Myös Venäjän intelligentsija, kuten suomalainen, oli toki ihannoinut kansaa omalla tavallaan. Tässä se poikkesi esimerkiksi ranskalaisesta, joka oli aina sitä halveksinut. Tässä ihannoinnissa oli usein yhtymäkohtia jalon villin falskiin jalustalle nostamiseen, joka on aina kuulunut älymystön harrastuksiin. Maksim Gorki, jonka itse oli elänyt maankiertäjien parissa, sokeerasi lukijoitaan kuvauksilla tuosta joukosta. Hänen ryysyläissankarinsa kyllä vaikuttivat usein siltä, kuin olisivat lukeneet Nietzscheä, kuten myrkyllisesti huomautettiin.

Kun Gorkin ihannoima ryysyköyhälistö sitten nousi valtaan, oli Gorki suorastaan kauhuissaan ja selitti kaiken johtuvan venäläisen talonpojan kulttuurisesta ala-arvoisuudesta. Se taas juonsi juurensa sen ”pikkuporvarillisesta” luokka-asemasta ja itsevaltiuden taakasta, mistäpä muusta.

Suomessakin suurta mainetta nauttinut Dmitri Merežkovski saattoi todeta ennustaneensa asian jo vuosisadan alussa. Hänen pamflettinsa Graduštši ham, Tuleva raakalainen ennusti ”pikkuporvarillisen” eli pohjimmiltaan raakalaismaisen porvariston ja yhtä barbaarisen proletariaatin välistä veristä sotaa.

Myös maineikas Vehi-ryhmä, joka vaati itserakkaalta ja yli-ihmisyydestä haaveilevalta  intelligentsijalta itsekritiikkiä, oli varoittanut kansan vihasta jo vuonna 1909. Mihail Geršenzonin sanoin, intelligentsijalla oli syytä kiittää valtion pistimiä ja tyrmiä siitä, että se sai tehdä työtään rauhassa.

Mutta mikään ei voinut estää Venäjän intelligentsijaa viemästä loppuun asti missiotaan, vallan kukistamista ja kansan vapauttamista tekemään mitä halusi. Sillä juuri tätä tarkoitti volja, perinteinen venäläinen käsitys vapaudesta. Lenin, joka oli keskeinen syyllinen siihen, että kehitys meni niin kuin meni, joutui hyvin pian käyttämään enemmän pistimiä, luoteja ja vankiloita kuin hänen edeltäjänsä koskaan.

Suomessa verisesti loukattu sivistyneistö joutui puolihulluun verenhimoisuuden tilaan. Tämä Blutrausch ihmetytti keväällä 1918 jopa pietarilaista bolsevikkijohtoa, joka ei koskaan olisi kuvitellut tsuhnien voivan käyttäytyä noin. Tuskin he itsekään olivat. Tuskin kukaan oli ymmärtänyt, mitä eurooppalainen sivistys saattoi 1900-luvulla tarkoittaa.