keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Kirjastojen tarkoitus


Kirjojen kohtalot ja kirjastot

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord, Autunin piispa, Beneventon ruhtinas ym. oli tunnettu tuhlari ja irstailija. Pari kertaa hän onnistui tuhlaamaan valtavan omaisuutensa ja selviytyäkseen veloistaan hän myi kirjastonsa, mikä auttoi hänet selviytymään herrasmiehelle sietämättömästä tilanteesta.
Moinen suhtautuminen kirjoihin oli epäilemättä kevytmielistä, mutta meniväthän ne nyt toisiin ja ehkä vastuunalaisempiin käsiin. Ei myyminen niitä minnekään hävittänyt, luoja nähköön.
Paljon surkeampaa oli, kun radikaalit nuoret ylioppilaat 1800-luvun alun Saksassa kasasivat mielestään epäisänmaallista kirjallisuutta rovioiksi ja polttivat ne. Se sai Heinrich Heinen puuskahtamaan, että siellä, missä moista barbariaa harrastetaan, poltetaan seuraavaksi jo ihmisiä.
Näin ei sentään tehty ennen kuin sata vuotta myöhemmin: ensin poltettiin kirjat ja sitten niiden kirjoittajat, mikäli kiinni saatiin.
Mutta tuota barbariaa on sittemmin toki osattu sangen katkerasti katua. Nyt Heinen pronssipatsas istuskelee yliopiston puistikossa vastapäätä tuon 1930-luvun kirjarovion paikkaa. Siellä olivat hänenkin kirjansa palaneet, mutta nyt ne ovat jälleen hyllyissä asianmukaisilla paikoillaan.
Mitäpä syntiä salaamaan, meidän aikanamme kirjojen polttamista ja muuta tuhoamista harjoitetaan laajemmassa mitassa kuin koskaan ja jotkut tomppelit taitavat asiasta jopa ylpeillä.
Naistenlehdet pohtivat nykyään, pitäisikö kirjahyllyjä asunnossa sittenkin olla. Niissähän voi esimerkiksi säilyttää kirjoja, jos sattuu sellaisia omistamaan. Toinen, ja ilmeisesti se normaalimpi vaihtoehto, jota postmodernit sisustusneuvojat suosittelevat, on luopua tykkänään moisesta kapistuksesta. Onhan keksitty digitaalinen kirja, mikäli niin vanhanaikaista tuotetta nyt välttämättä haluaa käyttää.
Kaiken kaikkiaan tämän aikakauden suhde kirjaan tuskin voisi olla epäkunnioittavampi. Erityisesti asia koskee paksuja ensyklopedioita, jollaiset lienevät kuuluneet Talleyrandin kalleimpiin aarteisiin.
Asia on ymmärrettävä. Monelle riittää ensyklopediaksi wikipedia ja aika harva haluaa tietää, miten menneiden aikakausien käsitykset poikkesivat nykyisistä. Sellaista tietoahan vahat kirjat tarjoavat. Moni on tuskin kiinnostunut edes siitä, mitä ja kiten nykyään ajatellaan, lukuun ottamatta tietoa siitä, mitä on sopivaa sanoa ja mitä ei. Mutta sen asianhan saa selville netistä.
Paradoksaalisesti meidänkin maassamme ilmestyy nykyään enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin. Sitä paitsi ne ilmestyvät yhä paperisen koodeksin, eli numeroituja sivuja käsittävän niteen muodossa eivätkä digitaalisina, ainakaan pelkästään.
 Lukijat myös ostavat niitä, vaikka käytettyjen kirjojen hinta onkin niin matala, ettei minkäänlaisen kotikirjaston myymisellä voisi kuvitella maksavansa edes tavallisen auton hintaa. Sama koskee kirjojen tekemistä. Ne, jotka sillä asialla hankkivat merkittäviä tuloja, ovat vain äärimmäisen harvoin niiden kirjoittajia.
Esinehän kirja tietysti on ja tänä konsumerismin aikana tuntuu aivan luonnolliselta, että ne valtavat kirjavuoret, jotka vuosittain ilmestyvät, joutuvat ennen pitkää siistauslaitoksiin tai lämmityskattiloihin vai minne ne nyt joutuvatkaan. Samahan koskee lehtiä, joita kukaan ei yleensä jää suremaan.
Suuri osa siitä, mitä vuosittain julkaistaan, epäilemättä ansaitsee kohtalonsa. Siitähän muistuttaa jo englanninkielinen termi pulp fiction.
Monet, kovin monet nykyiset kirjat ansaitsevat karun kohtalonsa, mutta kun mennään kirjastoihin, ollaankin jo toisenlaisessa maailmassa.
Kirjastoilla on maassamme hyvin kunniakkaat perinteet. Vasta ne antoivat tavallisella kansanihmiselle mahdollisuuden oppia jotakin suuresta maailmankulttuurista, vieraista maista ja aikakausista. Ne yksinkertaisesti toivat uuden maailman tai peräti uusia maailmoita jokaisen lukutaitoisen ulottuville.
Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että valtava tajuntateollisuus tarjoaa helppoa ja jopa valmiiksi sulatettua tajunnansisältöä myös lukutaidottomille. Kuva ei ole vielä surmannut sanaa, kuten Olavi Paavolainen lähes sata vuotta sitten ennusti, mutta ilmeisesti se on temmannut mukaansa sen suuren joukon, jolla ei ole älyllisiä harrastuksia ja joka tuskin opettelisi/oppisi edes lukemaan ja kirjoittamaan, ellei näitä taitoja yhä tarvittaisi chateissa ja muissa pulinabokseissa.
Mutta kirjastot eivät ole viihdettä varten, eivät ainakaan pääasiassa. Näinä aikoina, kun kirjaa pidetään tuotteena, joka on myytävä noin vuoden kuluessa, jäävät ihmisten sivistysmahdollisuudet paljolta julkisten kirjastojen varaan, ellei heillä ole kunnon kotikirjastoa.
Sitäkin hälyttävämpää on havaita, että myös kirjastoissa on päässyt vallalle se maaninen, sivistyksenvastainen henki, joka käsittelee kulttuuria vain yhtenä taloudellisena suureena ja tuo väkisin sen alueelle kauppasaksoilta kopioitua ajattelua.
Jokainen on törmännyt kirjastojen poistohyllyihin, joissa ikävä kyllä näyttää usein olevan sitä parasta antia, mitä koko laitos sisältää. Olen kuullut, että poistohyllyyn pääsee kirja, jota kukaan ei ole viiteen vuoteen lainannut.
Periaate on absurdi. Vaikka kaikkein uusin viihderoska menisikin lainaajille parhaiten kaupaksi, ei se ole mikään syy pitää sen lainaamista yleisölle kirjaston tehtävänä ja matkia näin kirjakauppiaiden ”dynaamista” bisnestä.
Kirjastojen velvollisuus nimenomaan on toimia kulttuurin varastoina, jotka tarjoavat yleisölle mahdollisuuden sukeltaa paljon syvemmälle ihmiskunnan ja oman kansan kulttuuriin, kuin aikakauden pintamuodit tekevät mahdolliseksi.
Peukalosääntönä voisi sanoa, että kirjastojen kokoelmissa arvokkain osa koostuu yli viidenkymmenen vuoden ikäisistä kirjoista. Niiden hävittäminen on barbariaa eikä mitään muuta. Niitä lukemalla voi jokainen oppia jotakin nykyisen kulttuurimme suhteellisuudesta ja alkaa ymmärtää historian merkitystä.
Järkytyksekseni kuulin, että kun maineikkaita venäjänkielisiä kirjastojamme ”perattiin” valikoi henkilökunta sieltä vähän käytettyä ainesta ja lähetti sen varastokirjastoon uskoen sen siellä ainakin olevan hyvässä tallessa.
Sittemmin saatiin kuulla, että kirjat oli siellä hävitetty. Kas, kun varastokirjastollekin oli annettu (tasa-arvon vuoksi???) velvollisuus supistaa tilojaan, sellainen kun näet toi jollakin fiktiivisellä mittapuulla rahaa valtion arkkuun. Todellisuudessa kukaan ei tietenkään ole koskaan sitä rahaa nähnyt eikä tule näkemään. Se on olemassa vain kauppakamarinulikoiden unissa.
Toinen esimerkki, jonka kuulin niin sanotusti suoraan hevosen suusta, oli, että hävitettäväksi oli jo määrätty muuan saksalainen maantieteellinen sarja, joka oli yhtenäisenä olemassa 1800-luvun puolivälistä. Onnettomat tunarit kuvittelivat, että kun tiedot ilmeisesti jo olivat vanhentuneita, ei niitä kukaan voinut enää koskaan tarvita.
Moinen usko meidän päiviemme tieteen lopulliseen totuuteen ei taida olla edes harvinainen ja moni kai luulee, että tiede aina etenee vain yhtä uraa pitkin, jättäen ohitetut vaiheet ikiajoiksi taakseen.
Itse asiassa esimerkiksi ympäristötieteissä on saatu yhä uudelleen havaita, että vanhat havainnot saattavat joskus olla äärimmäisen kiinnostavia. Kukaan ei voi etukäteen sanoa, mitkä niistä.
No, tässä tapauksessa ymmärrettiin kysyä asiantuntijan mielipidettä, mutta yleisenä linjana näyttää selvästi olevan, että kirjastoihin, kuten yliopistoihin yleensäkin on alettu soveltaa kulttuuriin aivan kuulumattomia kriteereitä.
Ei kulttuurin ja siis erimerkiksi kirjojen tehtävänä ole tuottaa voittoa. Se on vain enemmän tai vähemmän tarpeellinen sivutuote, joka edesauttaa kulttuurin säilymistä ja leviämistä. Jos voitonhankinnan periaate lasketaan vapaaksi koko yhteiskunnassa, se ennen pitkää tuhoaa koko kulttuurin ja tuo sen tilalle sitä äitelää ja primitiivistä viihdepuuroa, joka koko maailmaa jo nyt tyhmistää.
Kirjoilla on kohtalonsa, sanotaan. Se on nykyään yhä useammin ollut surkea kuolema polttouunissa tai sellukattilassa. Osa ansaitsee sellaisen kohtalon, mutta osa ei. Kirjastojen tehtävä on olla kulttuurin säilyttäjinä ja vartijoina. Jos niistä tulee liikelaitoksia, on kaikki hukassa.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Peiton jatkamista uusin keinoin?


Hölmöläisten purkutalkoot

Kuten tunnettua, elämme suunnitelmataloudessa, jossa poliitikot ovat ottaneet päämääräkseen vahvojen keskusten luomisen.
Vahvuuden ilmeisesti ajatellaan syntyvän siitä, että kasataan paljon alueita ja ihmisiä saman katon alle. Onpa kuulunut puheita jopa huippuyksiköistä, joita on pystytetty suunnitelman mukaan, liittämällä yhteen pieniä. Huipputuloksista on sen sijaan kuulunut vähemmän.
On kummallista huomata, että sama ideologia on nähtävissä samaan aikaan hyvin monella suunnalla. Yhdyskuntasuunnittelussa uskotaan, että mitä enemmän ihmisiä saadaan siirrettyä yhteen läjään, sitä parempi. Yliopistoissa kuvitellaan, että mitä suurempia yksiköitä luodaan, sitä parempaa jälkeä syntyy ja niin edelleen. Myös itsensä EU:n haluttaisiin kasvavan äärettömästi, jos se vain olisi mahdollista.
Ongelmaksi on pienten populaatioiden Suomessa tullut tuo iän ikuinen väen vähyys. Siihen on kuitenkin löydetty elegantti ratkaisu: otetaan väkeä yhdestä paikasta ja siirretään se toiseen.
Kukaan ei vielä ole uskottavasti perustellut, miksi esimerkiksi Savonlinnan ja Kajaanin opettajankoulutusyksiköt -entiset perinteikkäät seminaarit- piti siirtää toiseen paikkaan. Ilmeisesti ainoa hyöty asiasta koituu saavan osapuolen kunnallistaloudelle: valtion budjetista saadut palkkatulot ja opiskelijoiden elatus vilkastuttavat paikallista elinkeinoelämää ja kunnallistalous vahvistuu.
Koska kyseessä on aivan olennaisesti valtion varojen kohdentaminen uudelleen, pitäisi tällaiset päätökset aina tehdä valtion tasolla. Nyt asian taisivat hoitaa yliopistot, joille asioiden kokonaisvaikutuksilla ei ollut mitään merkitystä.
Ylen uutisissa kerrottiin, että Savonlinnassa alkavat nyt suuret purkutalkoot: ne kohdistuvat 1980-90-lukujen taitteessa rakennettuihin eli siis uusiin kerrostaloihin, joita puretaan useita. Kaikkiaan puretaan noin 500 asuntoa ja pelkästään opettajankoulutuksen siirtäminen pois kaupungista syö sen väestöä 2000 hengellä.
Työllisyyden kannalta asialla on ”myönteisiä” vaikutuksia sekä Savonlinnassa, jossa riittää vähäksi aikaa purkutöitä, että Joensuussa, jossa riittää vähäksi aikaa rakennustöitä. Valtion rahallahan tässä pelataan, joten mitäpä niitä suremaan, kunhan jotakin tehdään.
Pitemmällä tähtäimellä kyse tietenkin on Savonlinnan tahallisesta näivettämisestä, hölmöläisten peiton jatkamisesta, jossa näennäisenä hyötyjänä on Joensuu ja jossa kärsijöinä ovat, paitsi veronmaksajat kaikkialla, myös Savonlinnan koko talouselämä. Kaksituhatta ihmistä merkitsee melkoista joukkoa pyörittämään alueen palveluita. Vanha koulukaupunki on ennenkin myös sivistyskeskuksena hyötynyt paljon opiskelevasta nuorisosta ja heidän opettajistaan.
Toinen merkillisyys on varuskuntien lakkauttaminen. Ahtaasti ajatteleville sankarisaneeraajille varuskunnat ovat merkinneet vain kuluja ja siirtyminen entistä suurempiin yksiköihin on ymmärretty yksisilmäisesti vain rahan säästämisenä.
Kuitenkin myös varuskunnat, esimerkiksi Mikkelissä, ovat olleet merkittävä kulttuuri- ja identiteettitekijä. Asiaa ovat vahvistaneet joukko-osastojen perinteet, jollaisia kaikissa sivistysmaissa on osattu arvostaa. Meillä ne eivät ole painaneet mitään.
Joku sotilassoittokunta ei kukaties ole ollut aina alansa huippuyksikkö, mutta tosiasia on, että sellaiset ovat kouluttaneet suuren määrän alan taitajia. Sitä paitsi niiden panos erilaisten tilaisuuksien juhlistajana on ollut hyvin merkittävä. Asian huomaa sitten, kun se puuttuu.
Postmodernia menoa kannattavat tolvanat ovat kieltäytyneet ymmärtämästä enempää aineellisia kuin ei-aineellisia seikkoja, jotka yhdessä ovat tehneet pienistä paikkakunnista eläviä. Siltarumpupolitiikasta on tullut puolivirallinen haukkumasana ja sen vastakohtana pidetty vähämielinen keskityspyrkimys on sen sijaan ollut suosiossa, vaikka sen tuomista eduista ei ole paljoa kuulunut.
Muuan yleinen lainomaisuus on sen sijaan jäänyt vähälle huomiolle: jos jokin ei toimi, niin se luultavasti johtuu siitä, että se jokin on liian iso.
Valtavat metropolit, jotka näyttävät olevan postmodernin sukupolven jonkinlaisina ihanteena, ovat itse asiassa onnettomuuksia, joita voi verrata syöpäkasvaimiin. Niiden toiminta jopa normaalioloissa on vaikeaa ja tuottaa suuria vahinkoja ympäristölle. Niiden kasvu olisi pitänyt pysäyttää jo viime vuosisadalla, jolloin ne syntyivät, jos vain suinkin olisi voitu.
Kun ongelmat tulevat, ja jokainen kai ymmärtää, että ne ovat tulossa, ovat suurkaupungit jälleen niitä surmanloukkuja, joita ne ennenkin, historiallisten katastrofien aikana ovat olleet.
Nyt muotiin tullut resilienssin eli palautettavuuden käsite kannattaisi ottaa vakavasti. Mitä lähempänä luontoa eletään, sitä helpompaa on sopeutua katastrofeihin.
Mikäli sen sijaan pienten keskusten ja haja-asutuksen hyvinvoinnille viitataan kintaalla ja vieläpä varta vasten huononnetaan niiden olosuhteita jopa kalliilla hölmöläispolitiikalla, eivät tulevat sukupolvet tule tästä kiittämään.
Vähintä, mitä aluepolitiikassa voidaan tehdä, on jättää tekemättä sellaiset ratkaisut, joiden oheistuotteena on pienten paikkakuntien näivettäminen. Suorastaan rikollista on jo sellainen politiikka, jossa tällaisia ratkaisuja tehdessä uhrataan niihin miljoonakaupalla veronmaksajien rahoja.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Villeyden lumo


Villiä menoa

Villeys on tätä nykyä edistyspiireissä suurta muotia, tämänhän vahvisti myös Ruotsin akatemian jäsen Stridsberg taannoisessa merkittävässä haastattelussaan.
Eihän tässä uutta ole. Jalot villit ovat olleet eurooppalaisen intellektuellin ihanteina jo J.-J. Rousseaun päivistä saakka.
Villien suuri etu ja ainoa heitä yhdistävä tekijä on, että he eivät ole kahleissa, siis sivistyksen kahleissa. Kun tähän tuijotetaan jää huomaamatta, että sivistyksen ulkopuolella niitä kahleita vasta riittääkin: on tietämättömyyden, köyhyyden, himojen ja hillittömyyden kahleita ja mitä lieneekin.
Mikäli nyt joka tapauksessa sivistys koetaan ahdistavana, niin villeyttä ja villejä aina ihannoidaan. Villien otaksuttu jalous on tietenkin pelkkää fiktiota. Primitiivisissä oloissa ei ole mitään tilaa jaloille tunteille enempää kuin kehittyneille tavoille, jotka tekevät inhimillisestä kanssakäymisestä nautittavaa.
Kuitenkin alkuperäinen jalo villi kuviteltiin lähinnä filosofiksi, joka omasta moraalisesta korkeudestaan tuli tuomitsemaan valistuksen ajan yhteiskunnasta löytyviä menneisyyden jäänteitä, kuten mielekkyytensä menettäneitä sosiaalisia instituutioita ja tyhjiä tapoja, ahdistavia sovinnaisuuksia.
Myöhemmin jalot villit usein nähtiin esimerkiksi kiinalaisten talonpoikien tai jopa kotimaisten työläisten hahmossa. Siirtymä oli aivan luonteva: sorronalainen asema tekee kenestä tahansa tyhmempiensä silmissä jalon ja olennaistahan onkin nimenomaan kritisoida nykyisiä sovinnaisuuksia eikä oikeasti tutkia miten jaloja nuo villit tai heidän korvikkeensa oikeastaan ovat.
Nykyisin jalo villi löydetään erilaisista marginaaliryhmistä, mutta häntä yritetään kaikin keinoin kaivaa myös naissukupuolesta yleensä. Ikään kuin naiset olisivat jokin sorrettu ryhmä, jonka todellista olemusta (jota muuten ei yleensä ole olemassa) ei haluta päästää toteuttamaan itseään.
Sivumennen sanoen, eri kielissä ”villiä” merkitsevällä sanalla on aina erilaisia konnotaatioita. Suomessa sana on helppo ymmärtää positiiviseksi, mutta esimerkiksi venäjässä ei. Siellä sana diki (дикий)ja etenkin tekijämuoto dikar (дикарь) viittaavat yksinkertaisesti metsäläisyyteen, siis kulttuurin puutteeseen ja sillä nyt ei ainakaan Venäjällä kukaan halua loistaa.
Villiä menoa pyrkii varmaan itse kukin joskus nuoruutensa päivinä harrastamaan ja etenkin opiskelijaelämä antaa sille ihanteelliset mahdollisuudet. Tämä lienee normaalia luonnon sanelemaa elämän kulkua.
 Sen jälkeen, kun on kylliksi rilluteltu, luonto vaatii perustamaan perheen ja huolehtimaan siitä. Mikäli joku ei elämäänsä hallitse, vaan jatkaa villiä menoa kaikesta huolimatta, ei hänen vapauttaan ole yleensä ylistetty, päinvastoin.
Asiasta on muuan hyvä laulukin, jossa esiintyy keskeisenä englannin sana wild:
Cigarettes, whiskey and wild, wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane

Villi meno on tietenkin aivan hillittömän hauskaa, kuten englantilainen sea-shanty kertoo:

Once I had an Irish girl, but she was fat and lazy,
a-way, haul away, Joe!
But now I have a Suffolk girl, who drives me nearly crazy,
a-way etc.

Mutta ikävä kyllä, järjestäytynyt yhteiskunta, kuten myös ihmisen oma etu vaatii, että villeys on pidettävä tietyissä rajoissa. Vanhan ajan merimieselämässä oli satamissa juuri sopivasti taukoja villin elämän harjoittamiseen ja ymmärrettävästi asiaa myös hyödynnettiin. Kun kukkarot olivat tyhjentyneet, oli aika jo muutenkin lähteä ja merellä oli sitten pakko raitistua.
Maakrapujen tilanne oli toinen ja moni saattoi ja saattaa yhäkin jäädä koukkuun, josta ei irti pääse ennen kuin vanhuusikä koittaa tai koittaisi, lyhyeksihän se elon taival jää villin ja vapaan elämän harjoittajalla:
Write on the cross at the head of my grave
'For women and whiskey, here lies a poor slave
Take warning, dear stranger, take warning, dear friend'
Then write in big letters these words at the end
---
Cigarettes, whiskey and wild, wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane
Cigarettes, whiskey and wild wild women
They'll drive you crazy, they'll drive you insane

Tässä tuli nyt sitten vähän ilmaista mainostakin tämän kappaleen esittäjälle, mutta tarkoitukseni on tässä, kuten muuallakin, hyvä: älkää te, hyvät veljet ryhtykö villeiksi ja vapaiksi ihan elämäntapamitassa! Naiset ovat asiasta nyt kovin innoissaan, mutta antaapa heidän koettaa.