torstai 22. helmikuuta 2018

Mannerheim-kirjoja



Kaksi kirjaa, sama mies?

Henrik Meinander, Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Otava 2017, 335 s.
Aleksandr Klinge, Mannergejm i blokada. Zapretnaja pravda o finskom maršale. ”Jauza-Press”, Jakod, Moskva 2017, 222 s.

Mannerheim on henkilö, josta ei näköjään koskaan saa kaikkea sanottua. Itsellänikin on puolensataa Mannerheim-kirjaa, mikä on vain murto-osa kaikista.
Meinander on joka tapauksessa tehnyt kelpo työn ja hänen kirjansa asettuu nähdäkseni kunnialla siihen standarditeosten sarjaan, jossa ovat esimerkiksi J.E.O. Screenin ja Veijo Meren teokset. Ei Jägerskiöldinkään kirjassa vikaa ole, vaikka joitakin näyttää rasittaneen sen sankarinpalvontamentaliteetti. Sellaistahan tapaamme myös Leonid Vlasovilla.
Meinanderin kirjan ansiot näkisin siinä että hän on huomioinut sen kehityksen, jota on tapahtunut historiantutkimuksen alalla. Nythän tiedämme Suomen historiasta paljon enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.
Meinanderilla on myös pätevältä vaikuttava näkökulma kieliasiaan: Mannerheimille kysymys kansan kielestä oli vieras. Sellaiset eivät kuuluneet hänen elämänpiiriinsä.
Screenin tapaan näyttää kirjoittaja lähtevän siitä, että myös nationalismi oli tälle aristokraattista mielenlaatua edustavalle henkilölle vieras asia. Kunnia ja lojaalisuus palvelemalleen esivallalle olivat sitten eri juttu.
Nimimerkki Aleksandr Klinge on sen sijaan kirjoittaja, jolle moiset kysymyksenasettelut kuuluvat aivan eri maailmaan. Tämä tuhertaja pitäytyy klassisen häväistyskirjoituksen tyylissä ja lähtee siitä, että hänen kohteensa on ehdottomasti mahduttava hänen omissa aivoissaan kehiteltyyn muottiin.
Tuo muotti on kyhätty käyttämällä sen tukijalkoina muutamia Suomen historiasta ja Mannerheimista venäjäksi saatavilla olevia perusteoksia, joista ainakin yhtä ei edes ole olemassa.
Näistä saatuja aineksia sopivasti yhdistelemällä kirjoittaja on sitten tehnyt johtopäätöksiään tyyliin: Mannerheimin kiittäminen siitä, ettei hän hyökännyt Leningradiin olisi samaa kuin kiittää eunukkia siitä, ettei hän raiskaa naisia. Mannerheimilla ei siis muka ollut edes välineitä Leningradin aseman pahentamiseksi.
Leningradin saarron aiheuttamat massiiviset kärsimykset eivät tuossa kirjassa ainoastaan mene marsalkan piikkiin, vaan hänen vielä väitetään nimenomaan sellaiseen pyrkineenkin: pannaanpa nälkä kuristamaan kaupunkia! Syvärin vesitien katkaisu esitetään nyt olennaisena Leningradin saarron perustekijänä.
Kirjassa kerrotaan, miten kulttuuriministeri Medinski, paljastaessaan Mannerheim-korkokuvaa Zaharjevskaja-kadulla, sotilasinsinööriopiston seinässä, sai osakseen buuauksia ja vastasi niihin: ”Ellette kunnioita minun näkemystäni, katsokaa mitä mieltä Stalin oli”.
Stalin ei ollenkaan kunnioittanut Mannerheimia, väittää kirjoittaja, perustaen näkemyksensä virhepäätelmään tyyppiä argumentum ex silentio. Tässä tapauksessa se tarkoittaa hänen omaa tietämättömyyttään, ei enempää.
Se, ettei hänellä ole asiasta tietoa, osoittaa muka, ettei asia niin ollut. Generalissimuksen tavanneet suomalaiset tietävät kertoa, miten asia oli ja se olisi muutoinkin helppo päätellä myös kirjoittajan käytössä olleista faktoista, ellei hän haluaisi päätellä ihan jotakin muuta.
Mannerheimin kerrotaan myös pitäneen päämääränään Leningradin hävittämistä, mikä väite taas kerran perustuu kirjoittajan omaan mielikuvitukseen ja viis veisaa sen vastaisista argumenteista, joita olisi tarjolla aivan riittävästi.
Nimimerkki (jota en oikein kehtaa nimittää Klingeksi) on tyypillinen puolivillaisten paskillien kirjoittaja, joka käyttää lähtökohtana tosiasioita ja tekee niistä sitten omia, aivan mielivaltaisia, mutta toki täysin tarkoitushakuisia päätelmiään.
Lienee luonnollista, että Pietarissa (ja siellähän tämä kirja on varmasti kirjoitettu), vaikuttaa tietty ryhmä, joka elättelee vihaa Mannerheimin historiallista hahmoa vastaan.
On siellä sitten myös toinen ryhmä, josta voitaisiin käyttää vaikkapa fan clubin nimikettä. Kun aikoinaan jonkin verran työskentelin kaupungissa, sain kyllä pian tutustua molempiin.
Toki historiallinen hahmo, joka on joutunut vastuullisiin asemiin niin valtavissa tapahtumien vyöryissä kuin Mannerheim joutui, herättää pakostikin ristiriitaisia tunteita ja saa siis osakseen myös sen mukaisia tulkintoja.
Meillä Suomessa ei ole ollut vierasta korottaa Mannerheimia aivan epäsuomalaisen palvonnan kohteeksi. Toisaalta on täälläkin aina löytynyt myös hänen vihollisiaan.
Päivänpolitiikassa marsalkalla ei taida sentään itärajamme tällä puolella enää olla käyttöä, mutta itäpuolella asia on toisin.
Muistotaulu kenraaliluutnantti Mannerheimille olisi Pietarissa todella ollut paikallaan. Hänessä on aineksia kahden kansakunnan sankariksi, kuten olen jossakin blogissa kirjoittanut. Marsalkka Mannerheim sen toki sopii nimenomaan suomalaisten omaksi kansalliseksi symboliksi.
On sääli, ettei näitä kahta hahmoa oikein osata erottaa toisistaan rajan kummallakaan puolella.



tiistai 20. helmikuuta 2018

Muuan aikalaiskuvaus



Pöljien kavalkadi

Aikakausilla on muotinsa ja maniansa. Luin juuri Paavo Rintalan aikalaiskuvauksen Porvari punaisella torilla.
Rintalaa luin aikoinaan yleensä aina tuoreeltaan, sillä hänellä oli aitoa lahjomattoman vaan ei lahjattoman tarkkailijan taipumusta ja kykyä. Jossakin vaiheessa hän toki hurahti sentimentalismiinsa, mutta toipui pian.
Valehtelijan muistelmat on esimerkiksi hyvä tilitys aikakaudestaan ja onhan niitä muitakin. Hieman kiusallinen on kyllä Rintalan tapa kirjoittaa vierasperäisiä sanoja väärin. Jos se on tarkoitettu tehokeinoksi, se ei toimi.
Hupaisaa kyllä, Rintalan saarnaava totuudellisuuden vaatimus meni kuulijakunnalta enimmäkseen ohi ja osa vallan pillastui aivan typerästä syystä.
Kuten Pekka Tarkan väitöskirjassa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta, osoitetaan, teologi Rintalan Sissiluutnantti, eksistentiaalista ahdistusta kuvaava teos ymmärrettiin aivan älyttömästi seikkailukirjaksi, jossa oli olennaista lottien kunnian häpäiseminen, miltei pornoakin siinä haistettiin, vaikka nyttemmin myös sen löytäminen sieltä tuntuu aivan mahdottomalta.
Joka tapauksessa kirjailijalla oli aina tapana käydä epärehellisyyden ja pinnallisuuden kimppuun. Ilmeinen kohde olivat ne tšitšikovit, jotka kansoittivat suuren rauhanforumin Moskovassa ja joita siellä hoideltiin egohieronnalla ja muilla perinteisillä menetelmillä.
Samaan sarjaan kuului se helsinkiläinen kerma, joka tungeksi juhlimaan Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää. Tapahtuman muodikkuuden näki väkimäärän lisääntymisestä. Teos kuvasi 1970-luvun loppua ja suosio oli silloin äärimmillään.
Ystävyys ja muut ylevät asiat olivat tietenkin hyvästä, eikä kirjailija niitä moittinut, päinvastoin. Asian kääntöpuoli oli ihmisten luopuminen aivojensa käytöstä. Kun oli löydetty asia, jota voitiin edistää, kysyttiin vain välineitä: kaikki, mikä edisti asiaa, kelpasi.
Muuan seikka, joka kirjailijaa harmitti, oli se, ettei Linnan Tuntematonta saatu julkaistua Neuvostoliitossa. Se  oli jo käännetty ja alku- ja jälkisanat oli jo kirjoittanut itse Konstatin Simonov, aikakauden ylivertainen sotakirjailija. Jopa Mihail Šolohov oli yrittänyt edistää julkaisemista, mutta turhaan.
Kunnian tästä otti itselleen, ansaitusti tai ansaitsematta, mutta siitä ainakin ylpeillen, muuan liehtaritulkki, joka selitti, ettei neuvostokansa voisi moista kirjaa hyväksyä, se loukkaisi heidän ”eettisyyttään ja oikeudentuntoaan”.
Kysymys oli siitä, että kirjassa kuvattiin tapahtumia, joita ei saanut eikä siis voinutkaan olla: Hietanen ammutaan punaisen ristin ambulanssin ovelle ja komsomolka Vera tanssii suomalaisille sotilaille.
No, saattoihan näin jopa tapahtuakin, mutta ei se nyt ollut mikään syy sallia sellaista kuvattavan kirjallisuudessa. Niin.
Tällainen taidekäsitys ei taida omana aikanamme ketään hätkäyttää. Jo ties kuinka kauan on tapana ollut kritisoida taidetta ja kirjallisuutta sen totuudellisuuden näkökulmasta , asia aivan tietyllä tavalla ymmärtäen.
Kyse ei tietenkään ole siitä, että vaadittaisiin kirjoittajalta suurta rehellisyyttä ja kykyä tunkeutua asioiden ytimiin muodikkaiden ideologioiden läpi. Ei nyt sentään, Herra paratkoon!
Kyse on siitä, että on sallimatonta esittää taiteessa ja kirjallisuudessa sellaisia asioita, jotka eivät ideologian näkökulmasta ole suotavia.
Mikäli kansalle tarjotaan väärin esitettyinä vanhentuneita asenteita ja vääriä esikuvia, tehdään suurelle Asialle vahinkoa ja sehän nyt on se ylivertaisen tärkeä näkökohta tässä maailmassa, eikä mikään totuuden kertominen sinänsä.
Tämä tarina näyttää jatkuvan ajasta aikaan ja onhan se tavallaan aika hupaisa. Linna ja Rintala aiheuttivat kumpikin aikanaan suuren kohun muka häpäisemällä suuria kansallisia arvoja. He esittivät asioita, joita nyt kyllä saattoi oikeasti esiintyä ja esiintyikin. Siitä huolimatta niitä ei ollut missään tapauksessa sopivaa kuvata.
Sittemmin Linnasta tuli ehdoton klassikko, jonka historiakuvaan koskeminen on jo arkaluontoista. Vääristelijän nimenhän siitä pian saa.
Nyt ei näytä varsinaisia kirjasotia taas olleenkaan lukuun ottamatta sellaisiin epäortodoksisiin kirjailijoihin kuin Timo Hännikäinen kohdistuvia ajojahteja.
Tämä saattaisi olla jo huolestuttavaa. Ovatko Ideologian vastavoimat niin vähissä, ettei kirjasotia edes synny?  Aivonsa narikkaan heittäneethän ovat onnellisia, ellei heitä häiritä. Joku neuvostoliittolainen toisinajattelija käytti joskus ilmausta ”säikkymättömien idioottien maa”. Se viittasi Siperiaan, joka oli kuukkelien eli säikkymättömien lintujen maa.
Vai voisiko asia johtua siitä, ettei kunnon realistisia valehtelijan muistelmia tai todenpuhujan päiväkirjaa anarkomarkofeministiglobalistien kokoontumisajoista ole vielä vain sattunut ilmaantumaan markkinoille? Eiköhän sellainen ennemmin tai myöhemmin tule.
Noita Kekkosen ajan kuvauksia lukiessa tulee yhä useammin mieleen, että sen ajan ilmapiiri oli sittenkin sangen vapaa. Rintala pilkkasi eliittiä olan takaa, mutta ei sen hänen uraansa haitannut.
 Tuohon aikaan erilaiset myötäjuoksijakuhnurit kyllä kansoittivat tiedotuksen ja taiteen maailman, mutta eipä kukaan noiden sisäpiirien ulkopuolella kehdannut julistaa, että väärin kirjoittavien tai pelkästään yksityiselämässään väärin tehneiden henkilöiden teokset olisi julistettava pannaan.
Nyt sen sijaan Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhraa koko aukeaman pölhökustaatasoiselle vuodatukselle ”Onko yksistään metoo murtanut perinteisen miestaiteilijan myytin?”
Artikkelissa pohditaan syvällisesti sitä, pitäisikö siihen ja siihen asiaan syyllistyneet taiteilijat sulkea pois alalta vai ei (miten oikein on mahdollista ettei sitä ole tapahtunut?). Suurta syvällisyyttä ilmeisesti tavoitellaan sillä, ettei tätä välttämättä vaadita, vaikka taiteilijoiden persoonat ja heidän työnsä uljaana uutena aikanamme ovatkin yhä enemmän sekoittuneet.
Puuttumatta enempää tuohon höperyyteen, totean, että ei tämä nyt ihan uutta tässä maailmassa ole. Rintalan kirjassa kerrotaan, paikkansapitävästi, ettei Mika Waltarin teoksia voinut julkaista Neuvostoliitossa siksi, että hänellä oli neuvostovastaista taustaa. Hänhän oli Valtion tiedotuslaitokselle kirjoittanut kirjan Neuvostovakoilun varjossa, siis sodan aikana.
Toki Waltari oli vain yksi monista, kovin monista. Totalitaarisen valtion tapa suhtautua kirjailijan ja taiteilijan kaikkein keskeisimpään tehtävään eli totuuden puhumiseen, ja tuijottaa sen sijaan kirjailijan persoonaan, tympäisi Rintalaa, kuten se tympäisee jokaista omilla aivoillaan ajattelevaa.
Meillä Suomessa moinen oli vielä Kekkosen aikaan tuntematon asia, mutta eipä ole enää. Kehitystä näyttää siis tapahtuneen. Toki ei sillä tavalla, että kulkisimme jatkuvasti yhä suurempaa vapautta ja totuudellisuutta kohti, ei ollenkaan.
Kaiken maailman tšitšikovejahan meillä riittää, luoja paratkoon, mutta ovatko he edes se tympäisevin laji, jonka totalitaaristen ideoiden markkinoijat saavat mukaansa? Paljon pahempia taitavat olla ne totiset toverit, joiden aivoista näyttää tykkänään puuttuvan se ikkuna, josta tuleva totuuden valo asettaa valheet ikuisten totuuksien perspektiiviin.
Sellaisille henkilöille Rintalan ja Linnan kaltaiset kirjailijat ovat kauhistus ja he ovat aina valmiita hyökkäämään heidän kimppuunsa.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Määrä ja määrättömyys



Määrä ja määrättömyys

Suomen kielessä on tunnetusti suuri määrä venäjän kanssa yhteisiä sanoja. Yksi niistä on juuri tuo määrä, venäjäksi mera.
Itse kukin tuntenee Tjuttševin runon Venäjästä, jota ei voi aršinoilla mitata (merit), vaan johon pitää vain uskoa (verit).
Venäjä on siis määrättömän (bezmerno) suuri. Itse asiassa se on myös kohtuuttoman suuri, sillä mera tarkoittaa myös sitä, siis kohtuutta. Kohtuullinen ihminen on umerennyi ja suomessakin sanotaan, että ihmisen on, ainakin viinaksia nauttiessaan, syytä tuntea määränsä.
Toki tiedämme kaikki myös sen koulukunnan, jonka mielestä liika on aina liikaa, mutta kohtuus sentään liian vähän. Sellainen asenne on hyljättävä, kiiruhdan heti sanomaan, ettei epäilyksiä jäisi ilmaan leijumaan oman, vaatimattoman persoonani suhteen.
Kysymys tuosta kohtuudesta ja määrän olemuksesta tuli joka tapauksessa mieleeni, kun luin A.G. Brücknerin kirjasta, että kun Ruotsin laivasto ja itse kuninkaamme Kustaa olivat piiritettyinä Viipurin edustalla, heille yritettiin tuoda saarron läpi provianttia, mutta se ei onnistunut ja venäläisten käsiin jäi 83000 annosta korppuja ja 5000 mittaa (mera) viinaa.
Koska tuo mitta ja määrä tuntuivat jotenkin kiinnostavilta, tarkistin asian ihmeellisen, ns. KVG-instrumentin avulla ja ymmärsin, että yksi mera tässä tapauksessa oli ilmeisesti sama kuin štof eli 1,2 litraa eli yksi kymmenesosa ämpäristä (vedro), jolla vodkaa yleensä mitattiin, mutta tuskin juuri tässä.
Yksi mera sisälsi kymmenen sarkkaa (tšarka), joista jokainen oli kaksi škalikia eli osmuškaa (mytös hellyttelymuodossa osmusetška) eli kahdeksasosaan. Käytettiin myös tšetverttiä, joka oli neljännesämpäri eli noin kolme litraa. Kuten käyttämillämme kiloilla, megoilla ja mikroilla, myös noilla sanoilla oli niin sanoakseni moninaiskäyttöä riippuen siitä, olivatko kyseessä, pituus-, paino- , vai vetomitat.
Luvut ovat tässä hieman epätarkkoja. Joka tapauksessa siis ruotsalaiset menettivät ilmeisesti noin 6000 litraa viinaa, minkä on täytynyt vaikuttaa joukkojen moraaliin masentavasti.
Kuninkaalle, joka piiritti Viipuria, lähetti sentään Viipurin päällikkö vettä ja syötävää. Tämä ele saattaa kuulostaa jalomieliseltä, mutta huomatkaamme, ettei tässäkään puhuta vodkasta tai edes viineistä mitään.
Sodankäynti sanan vanhassa, klassisessa merkityksessä oli Viipurin porteilla makaavassa laivastossa ilmeisesti käymässä jo mahdottomaksi, kunnes kuningas, navakan koillistuulen noustua, antoi käskyn murtautua ulos hinnalla millä hyvänsä, eihän kukaan määrättömiä kiusoja voinut kestää, mieluummin sankarikuolema siis, mikäli asiat niin vaatisivat!
Viipurin läpimurto on, yhdessä sitä lähes välittömästi seuranneen Ruotsinsalmen toisen meritaistelun kanssa Ruotsin merisotahistorian kunniakkaimpia sivuja.
Tosin siinä möhlittiin todella pahasti, kun vihollisia vastaan lähetetty polttolaiva tuhosikin kaksi omaa alusta. Olivatko päälliköt selvin päin, en tiedä. Joka tapauksessa miehistön voi päätellä olleen sekä janoissaan että nälissään ja sen suoritusta voi vain ihailla.
Sivumennen sanoen, samassa sodassa myös Mikkeliin joutui strategisesti perääntyvä Savon armeija jättämään aika lailla tavaraa. Brückner kertoo vihollisen käsiin joutuneen 300 tynnyriä silliä ja 46 tynnyriä ruutia, jotka siis jäivät mukaan ottamatta tai tuhoamatta.
Panin merkille, että viinoista ei tässä puhuta mitään, ja pidän ilmeisenä, että niiden evakuointi oli korkealle preferoitu ja onnistui moitteettomasti.
Sen ajan sota oli sen verran kaameaa touhua, että olisi ollut kohtuutonta panna ihmiset kestämään sitä selvin päin.
Yhtä kaikki, tuosta ryyppyjen koosta on erilaisia tietoja ja varmastikin ne olivat eri tilanteissa erilaisia. Suomen sodan veteraani muisteli joskus, että ennen taistelua annettiin jumpru (jungfru, ¼ korttelia, eli n. 8 senttilitraa) viinaa, ”jotta vihasemmaksi piti tulla”.
Vanha juoppo tunnetusti tulee vihaiseksi saadessaan kohtuuttoman vähän viinaa.
Venäjän armeijassa mitta eli määrä eli siis, kuten voidaan ajatella, kohtuus oli ehkä se sarkka eli 1,2 desilitraa. Sehän olisi suunnilleen sama kuin toisessa maailmansodassa tarjottu vorošilovilainen sata grammaa (upseereille 150).
Mutta mitenkäs paljon se meidän Mannerheimimme oikein joikaan siellä Chevalierkaartissa? Tarjottiinko siellä vodka rjumotškassa eli pikarissa vai sittenkin stopkassa eli tasapohjaisessa pikku lasissa? Varmana pitäisin, ettei kyseessä ollut nykyinen 2 senttilitran astia. Esimerkiksi Fabergén museossa olevista rykmenttien viinasäiliöistä voimme päätellä, että niihin liittyvät pokaalit (bokal) olivat tasapohjaisia stopkia.
Stopkan nimi tulee sanasta sto eli sata. Vielä neuvostoaikanahan oli tapana juoda ”satasittain” eli sotkami. Sto gramm oli sellainen normaali miehen mitta, jota vähempää ei kukaan kehdannut ottaa, vaikka usein kyllä tilattiin saman tein kaksisataa gramaa: mitä sitä nyt ihminen suotta kärvistelemään, kuten muuan ystäväni ja ryyppytoverini (sobutilnik) asian ilmaisi.
Käytännössä stopka ei nykyään vedä sataa grammaa, vaan vaivaiset 50-60. Kun tapoihin kuuluu, ettei sitä täytetä piripintaan, tulee yhdeksi lasilliseksi vain noin 30-40 millilitraa ja hieman vähemmän grammoja.
Kuten tiedämme, chevalierkaartilaiset tunnettiin hurjina ryyppääjinä, joilla oli useita nimikkeitä vielä sille viimeisen ryypyn eli matkasauvan (piiskaryyppy, posašok) jälkeisille ryypyille, ymmärrämme, että heidän tapanaan oli vastoin kutyymiä vaatia stopka täyteen, piripintaan.
Niinpä sitten Suomenkin kelpo upseerit, marsalkkansa jalanjäljissä, omaksuivat tavan ottaa ruokaryypyksi noin kaksi kertaa isomman naukun, kuin ns. säädyllisissä ja kohtuullisissa (umerennyje) piireissä Euroopassa oli tapana. Mutta Venäjällähän olikin tapana sanoa, että se, mikä tappaa saksalaisen, on venäläiselle vain virkistykseksi.
Ymmärrän kyllä asian ja hyvinhän se sotakin nyt sitten tavallaan meni, inhimillisesti katsoen. Tämä tuli vain mieleeni, kun taas kerran pohdiskelin kohtuuden ja kohtuuttomuuden välistä ikuista ristiriitaa.

Bashkiirit ja Suomi



Baškiirit tulivat ja menivät

Grigori Aleksandrovitš Potjomkin ei ollut pelkkä kulissimies, kuten joskus vielä näkyy ajateltavan. Hän oli kenraalisotamarsalkka ja sai myös hyvin harvinaisen ”kaikkein loistavimman ruhtinaan” (svetlejši knjaz) arvon. Sitä ei muuten saanut edes voittamaton Suvorov, mutta kyllä sen sijaan Kutuzov, joka itse asiassa voitettiin Borodinossa, vaikka kuinka selitellään.
Sinänsä Potjomkinin ansiot olivat kyllä suuria ja hänen lisänimensä Tavritšeski liittyi Krimin hankkimiseen keisarikunnalle. Katariinan silmissä hän kai muutenkin nousi hintelän ja hieman menninkäismäisen Suvorovin yläpuolelle.
Kunnioitukseni hänen kaikkein loistavinta korkeuttaan (svetlejšeje vysotšestvo) kohtaan koki kolauksen, kun huomasin hänen –ainakin historioitsija Archenholzin mukaan- ehdottaneen, että Katariinan olisi Kustaan sodassa valloitettava koko ruotsalainen Suomi, tyhjennettävä se väestöstä ja hävitettävä seutu niin perusteellisesti, ettei siellä itse pirukaan enää pystyisi asumaan.
Tieto on varsin epämääräinen, mutta samaan aikaan venäläisillä joka tapauksessa oli tarvetta saada vasta valloitetulle Krimille ja muuhun Novorossijaan uutta väestöä. Tunnettua on, että skotti Andrew Swinton ehdotti, että sinne siirrettäisiin Pietarin ympäristön tšuhnat eli siis inkeriläiset. Eipä taidettu siirtää ensimmäistäkään.
Sota oli joka tapauksessa julmaa ja ratsuväki raakaa tuohonkin aikaan. Erikoisen raa’assa maineessa olivat epäsäännölliset joukot, kuten kasakat, joille ryöstäminen oli elinkeino.
Toki jokainen sotajoukon vaellus paikkakunnan läpi oli tuohon aikaan katastrofi sen asukkaille, olipa kyseessä omat tai vieraat. Puhdasta jälkeähän sellainen liikkuva kaupunki aina teki ja usein vielä tahallaan hävitettiin seutua, ettei vihollinen pääsisi hyötymään.
Kasakat erosivat tavallisista säännöllisistä joukoista kuitenkin siinä, että heillä oli myös mukanaan kuormahevonen ryöstösaaliin kuljetusta varten.
Kasakat eivät olleet ainoita tämänkaltaisia laillistettuja sotarosvoja. A.G. Briknerin kirja Kustaan sodasta kertoo, että Suomeen lähetettyjen joukkojen mukana oli myös 2000 baškiiria. Tuohon aikaan tätä kansaa ei vielä ollut järjestetty säännölliseen sotapalvelukseen, joten kyseessä oli kasakoiden tapainen vapaajoukko.
Brikner kertoo, että he Pietarin läpi kulkiessaan puhuivat pahaa Katariinasta ja puolustivat kruunuperijää, sitä paitsi he ryöstelivät Venäjän alamaisia. Heidän ulkonäkönsä oli iljettävä ja heillä oli aina mukanaan kaksi hevosta.
Baškiirien mainitsi sama lähde ampuvan tarkasti jousillaan ja harrastavan kaikenlaista hävitystä. Suomessa he tekivät paljon kauheuksia ja vahinkoja ja söivät raakaa hevosenlihaa. Ruotsalaiset pitivät heitä ihmissyöjinä, kerrotaan itse Katariinankin kuulleen, joskaan ei nähneen.
Baškiirit myös tappoivat venäläisen kaleerilaivaston lippu-upseerin chevalier de Varages’n, mutta tämän tulkittiin olleen asianomaisen omaa syytä sillä hän oli mennyt ratsastelemaan tšuhnalaisella hevosella sinisessä sortuukissa osaamatta sanaakaan venäjää.
Tämän joukon maine näyttää joka tapauksessa olleen aika kurja. Asia tuli minulle pienenä yllätyksenä, sillä en muista, että tuntemissani Kustaan sodan historioissa olisi enemmälti puhuttu baškiirien ilkitöistä Savossa, jonne heitä tuli tai ainakin yritti tulla.
Muistan joskus kymmeniä vuosia sitten törmänneeni Sulkavan kirkonarkistossa asiakirjaan, jossa kerrottiin, miten sen laatija oli rauhan tultua kohdannut baškiireja rajaseudulla, Kallislahden tienoilla ja nämä olivat innostuneet esittelemään jousiammuntataitojaan.
Toinen oli heittänyt karvahattunsa ilmaan ja toinen ampunut sitä jousella, Ensimmäinen nuoli oli mennyt ohi, mutta toinen jo osunut.
Siinä oli kiinnostava välähdys sota-aikojen arkipäivästä, mutta ei sanaakaan ihmissyöjien villeydestä tai Savossa aiheuttamista hävityksistä.
Toki voimme lähteä siitä, ettei tänne tultukaan ihan rankaisematta ja mikäli Suomi olisi valloitettu, olisivat seuraukset voineen olla laskemattomat. Nyt myös baškiirit saivat ilmeisesti tyytyä ryöstelemään Venäjän puolen asukkaita. Sellaisesta en ole huomannut konkreettisia tietoja, mutta en ole etsinytkään.
Toki koko sota oli Kustaan syytä ja tämän komeljanttarin ansiosta kelpo sulkavalaisetkin saivat kärsiä kenraalimajuri Schulzin joukkojen marssiessa pitäjän läpi. Joka tapauksessa ne näyttävät viljamakasiinin tyhjentämisestä jotakin maksaneenkin.
Sikäli kuin tiedän baškiirilais-suomalaiset suhteet tulivat uudelleen esille vasta vuonna 1921, jolloin Lev Trotski piti puheen, jonka tarkloituksena oli suomalaisten säikäyttäminen.
Hän julisti, että mikäli suomalaiset porvarit yrittäisivät häiritä neuvostojen maan alkavaa nousua  murheen alhostaan, voisi puna-armeija ilmestyä Helsinkiin. Siellä jokainen suomalainen porvari erikseen pantaisiin vastaamaan konnuuksistaan proletariaatin edessä.
Sattumoisin tähän rankaisutoimintaan oli nyt käytettävissä oikein sopiva joukko, kehaisi Lev Davidovitš, nimittäin baškiirilainen ratsuväki, jota parhaillaan oli Pietarissa. Se ei ollut juuri sivistynyttä, mutta sitäkin innokkaampaa väkeä…
Baškiireja todella oli Suomen rajan lähellä, mutta Suojeluskuntain tiedustelutoimiston mukaan niiden taisteluarvo oli vähäinen eikä Trotskin uhkailuja muutenkaan erityisesti säikähdetty. Luultavasti Suomessa oli jo unohdettu baškiirien hurja maine, sikäli kuin sitä oli joskus ollut.
Täytyy varmanakin vielä sanoa, ettei kukaan mieltään pahoittaisi, että nykyään tämä joukko on täysin kunniallista väkeä, sivistynyttä ja rauhallista. Tosin tunnen vain yhden baškiirikollegan Moskovasta, mutta ainakin hän on oikein reilu kaveri ja sattumoisin myös suuri Suomen ystävä.
Pitänee vielä liittää kerrottuun jonkinlainen viite ja totean, että kuvaus on peräisin A.G. Briknerin (Brückner?) kirjasta Vojna Rossi io Švetsijei v 1788-1790 godah.
Facsimilepainoksen kustantaja on URSS, (latinitsalla), Moskova ja vuosi 2016. Sivumennen sanoen, tuo kustantamo näyttää suoltaneen valtavan määrän kirjoja, Kustaan sodastakin niitä on useampia. Tässä mainittu kuuluu sarjaan Vojennoje iskusstvo. Teorija i praktika, n:o 24.