perjantai 24. helmikuuta 2017

Moskovan maisteri



Moskovan maisteri
Ilmari Kianto, Moskovan maisteri. Nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarinvallan aikuisessa Moskovassa vv. 1901-1903. Oy Suomen kirja, Helsinki 1946.
Havaintojeni mukaan vanhat kirjat ovat yleensä kiinnostavampia kuin uudet. Myös kerran tai pari luetut ovat yleensä sen verran hyviä, että niihin kannattaa palata. Jos kirja on jäänyt kesken, saattaa syytä palaamiseen olla sitäkin enemmän, mutta nämä ovat vaikeita kysymyksiä.
Joka tapauksessa murheellista on, että kunnallisissa kirjastoissa ja muissakin näyttää viime vuosina olleen käynnissä merkillinen prosessi, joka muistuttaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puhdistuksia siinä vaiheessa, kun niissä alettiin soveltaa ns. korkeinta astetta (VMN).
Toisin sanoen tehdään selvää jälkeä ja tuhotaan peruuntumattomasti sellaista rikkautta, jolla olisi paljon enemmän annettavaa, kuin puolivillaisilla uutuuksilla. Vanhoja Ilmari Kiannon kirjoja pitää nykyään etsiä erikoiskirjastoista ja divareista.
Ilmari Kianto oli varsin ristiriitainen persoona ja sen mukainen on tänäänkin hänen jälkimaineensa. Vanha elostelija ja sarjarakastaja, joka viihtyi erinomaisesti pullon ääressä ja hilpeässä seurassa, oli toisaalta korven erakko. Anarkisti ja tolstoilainen pasifisti riehaantui sotakeväänä 1918 yleisen mielipuolisuuden purkauksessa murjaisemaan anateeman, jota kaikki eivät ole tänäänkään antaneet hänelle anteeksi. Heimoasian nostattaminen ja sotapetos on myös luettu patriootin ansioluetteloon.
Kianto, ”anarkisti ja ihmisyyden puolustaja”, kuten Maria-Liisa Nevala on hänet määritellyt, oli myös erittäin tuottelias kirjailija. Omaan tuotantoon kuuluu HELKA-tietokannan mukaan 152 nimekettä ja lisäksi tulee puolensataa tutkimusta ja muuta asiaan liittyvää.
Venäläisittäin sanoen Kianto oli grafomaani eli kirjoitteli päivät pääksytysten, minkä kirjoja, minkä kirjeitä, minkä runoa ja minkä proosaa.
Jälkipolvien kannalta tämän tekstimassan suuri ansio on siinä arkielämän kuvauksessa, jonka se säilyttää. Toisaalta piirtyvät kuvat Suomussalmen ja Koillismaan tienoilta ja Itä-Karjalasta, toisaalta matkoilta pitkin Volgaa, Kaukasiaan ja Krimille, toisaalta kuvataan hilpeitä kaveripiirejä, muun muassa K.H.P.V. eli kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta, joka kieltolain Suomessa säikytteli poroporvaria.
Moskovan maisterin Kianto oli vielä eri mies kuin myöhempi lupsakka hummaaja ja naisten mies.
Itse asiassa Venäjän valtion stipendillä kieltä oppimaan matkustanut nuori mies oli vielä liki kolmikymppisenä säilyttänyt poikuutensa. Asia liittyi ilmeisesti hänen kiivaaseen tolstoilaiseen moralismiinsa. Mestari oli näet, voidaan sanoa, seksin suhteen pahasti vinksahtanut ja halusi käytännössä hävittää sen ihmisten suhteita vääristämästä.
Niinpä Ilmari riutui ja räytyi himon ja kieltäymyksen piinaamana ja niin sanotusti platonisilla suhteillaan sekoitti pahasti monenkin naisen elämän, toki tullen myös itse petetyksi ja huijatuksikin.
Tuittupäinen ja alati riitaa haastava nuorukainen kirjasi tuntojaan päiväkirjaan, jota vanha elostelija sitten kommentoi kymmenien vuosien kuluttua milloin hymy suupielessä, milloin ilmeisen ärtyneenä. Miksei se onneton nahjus kapsahtanut sitä odottavien naisten kaulaan, vaan kiehui omissa liemissään ja myrkytti ympäristöään jyrkillä tolstoilaisuuksillaan?
Kiinnostava ja jälkikäteen hieman turha kysymys. Joka tapauksessa vanhan miehen usein sarkastiset kommentit kuvastavat hyvin sitä, miten täydellisesti tämäkin persoonallisuus oli vuosien saatossa muuttunut: ihan eri mies sieltä nykyisyydestä katseli.
Lemmenasiat, joita ei oikeastaan edes ollut, kuten vanha Kianto huomauttaa, täyttivät Moskovan maisterin ajatukset ilmeisesti päivästä toiseen. Näinhän päiväkirjakin osoittaa. Tilaa jää sentään kuvauksille Moskovasta ja asumisen arkipäivästä.
Vanha Moskova, ennen kuin se alkoi ”pietarilaistua” ja ennen kuin 1930-luvun  pariisilaistaminen suoritettiin oli tunnetusti Venäjän suurin kylä ja slavofiilien pesäpaikka. Kremlissä, jonne toki nykyäänkin turisti pääsee, viettivät Kianto ja hänen kaverinsakin monia hetkiä, muun muassa seuraamassa uskonnollisia seremonioita, joita tolstoilainen Ilmari vihasi ja myös näytti sen ympäristölleen.
Kuvaukset arkipäivän Moskovasta eivät ole erityisen imartelevia. Usein mainitaan lika ja haju, jotka olivatkin tuon ajan suurkaupungeille, kuten Lontoolle ja Pariisille ominaisia. Mahtavan Nevan halkoma Pietari oli paremmassa asemassa.
Myös venäläinen komuuti eli pesukaappi (commode) oli omituinen ja muistutti nykyistä lavuaaria. Suomessa sentään käytettiin pesuvatia ja mukavuuksiin kuului myös yöastia, mitä ei tosin mainita.
Peseytyminen suoritettiin silloin tällöin kuuluisissa Sandunovin saunoissa, jotka yhä palvelevat yleisöä. Muuten asuintilat olivat usein pieniä ja kosteita ja aina kylmiä. Kuitenkin stipendiaateilla riitti rahaa. Venäläiset opiskelijat olivat sen sijaan kauhistuttavan köyhiä. Tämä ehkä selitti myös heidän vallkankumouksellisuuttaan.
Kiannon Moskovan vaiheen aikana hallitsi Suomessa kenraalikuvernööri Bobrikov, jonka Kianto toisessa yhteydessä kertoo käyneen koulussakin seuraamassa, miten auskultantit venäjää opettivat.
Kianto ja useimmat hänen toverinsa eivät kuitenkaan olleet bobrikovilaisia. Varmemmaksi vakuudeksi Ilmari ompeli vielä rintamukseensa Suomen leijonavaakunan, mikä johdosta ilmeisesti sai parempaa palvelua eri laitoksissa. Lienevät luulleet kreiviksi.
Kiannon touhuista Moskovassa ei tullut oikein sen selvempää. Naissuhteita ei fyysisellä tasolla syntynyt, vaikka liha siihen kehotti. Henki oli niin vahva.
Kannattaa kuitenkin muistaa, millaiset vaarat uhkasivat sitä, joka sortui lukemattomien prostituoitujen viettelyksiin. Ehkä oli sentään parempi menettää sydämensä kuin nenänsä, kuten joskus sanottiin.
Naisille seksi oli vielä vaarallisempaa ja itse asiassa koko aikakautta näyttää varjostaneen hysteerinen seksuaalisuuden pelko. Siinä oli Freudille töitä.
Tolstoi ja hänen opetuslapsensa inhosivat seksipirua syvästi. Äärimmäisyyttä edustanee sinänsä melko tervejärkisen Arvid Järnefeltin kuvitelma Veneh’ojalaisissa koko Pietarin tuhoamisesta sen syntien tähden. Asia koski nimenomaan prostituutiota.
Tolstoin Kreutzer-sonaatti kuuluu tämän obsession hedelmiin. Kianto näyttää olleen kirjaan ihastunut, mutta muuan järkevä nainen manasi kirjan alimpaan haadekseen ja arveli, että se oli tehnyt tuhannet naiset hulluiksi.
Kaiketi eurooppalainen kulttuuri kaksinaismoralismissaan ja seksikammossaan oli 1900-luvun alussa päässyt tässä suhteessa tiensä päähän. Jokin muutos oli välttämätön.
Ensimmäinen maailmansota oli monessa suhteessa katastrofi ja moraalinen konkurssi, mutta ainakin se muutti seksuaalimoraalin. Ehkäpä oli jotakin symboliikkaa siinäkin, että entinen Moskovan maisteri, pasifisti ja tolstoilainen vuonna 1918 oli muuttunut verenhimoiseksi vapaussoturiksi ja irstailijana pidetyksi vapaan sukupuolielämän apostoliksi.

torstai 23. helmikuuta 2017

Elsinoren kapina



Elsinoren kapina

Englannin kieli on, kuten tiedetään, varsin omaleimainen ja joskus hullunkurinen. Niinhän suomikin on, omalla tavallaan.
Koska jopa muut indoeurooppalaiset kielet ovat anglosaksille mahdottomia, hän korvaa puutteen keksimällä sanoja, jotka hänen korvaansa jotenkin muistuttavat alkuperäistä vieraskielistä sanaa. Siten Livornosta on tullut Leghorn, Regensburgista Ratisbon ja Helsingöristä Elsinore. Näiden kanssa sitä on vain elettävä.
Mutta tuo Elsinore tuli mieleeni siitä, että päätin Välimeren risteilyllä uudistaa puolen vuosisadan takaisen tuttavuuteni Jack Londonin kirjaan Elsinoren kapina.
Londonin Elsinore on mahtava parkkilaiva, joka kuljettaa viidentuhannen tonnin hiililastia Kap Hoornin ympäri Baltimoresta Seattleen. Aikaa taisi mennä yhdeksän kuukautta.
Se ei ollut mikään Atlantin vuorolaiva. Aluksen kapteeni kyllä oli mahtavampi persoona kuin mitkään postilaivojen seurustelu-upseerit. Hän oli järkkymätön kuin luonnonvoima ja keskittyi tekemään sen, mikä oli tehtävä ja mikä oli tehtävissä. Aluksen matkustajan mielessä hän oli samurai, lähes yli-ihminen.
Suuria ihmisiä onkin laivassa kapteenin ohella vain muutama, muun muassa matkustaja, nuori ja upporikas tyhjäntoimittaja, joka on kirjan kertoja. Hänen lisäkseen aluksen perässä asustaa kivikova ensimmäinen perämies, kapteenin tytär ja pari palvelijaa.
Keulassa majailee todellinen rupusakki, joka on henkisesti ja fyysisestikin ala-arvoista. Vain parin lujan miehen tahto tekee mahdolliseksi, että näiden epattojen miehittämä laiva yleensä pystyy ohittamaan Kap Hoornin. Tuuriakin tarvitaan.
Kuten väistämätöntä on, romanssi matkustajan ja kapteenin tyttären kanssa vie parin muodostukseen. Myös kapteenin tytär on merkittävä persoona. Hän on merellä kasvanut, peloton ja karaistunut, mutta vaistoiltaan ja ruumiiltaan turmeltumaton naaras, jonka ikinaisellisuus tekee tehtävänsä.
Naiseuteen ei kuitenkaan kuulu nerous, minkä kirjoittaja selkeästi tuo esille. Tytär on huippulahjakas, mutta liian virheetön omatakseen nerouden kipinän, joka merkitsee tiettyä viallisuutta.
Hän on esimerkiksi etevä pianisti ja soittaa erinomaisesti Brahmsia ja on Chopinin tekniikan mestari, mutta ei pääse tähän mestariin täysin sisälle. Sibeliuksestakin hän pitää, vaikka tämän kappaleet tuntuvatkin liian vienoilta ja tunteellisilta. Sibelius on muuten suomalainen, tiedetään tässä 1914 ilmestyneessä kirjassa.
Kirjassa esiintyy toinenkin suomalainen, laivan kirvesmies, jonka suomentaja mainitsee olleen ”itsetietoinen” tarkoittaen kai hämillistä. Hän nimittäin oli hyvin ujo ja tyhmänsutkealta vaikuttava tyyppi, jonka joku tai jotkut heittivät Kap Hoornin luona mereen, koska häntä pidettiin joonaksena ja noitana kuten muitakin suomalaisia.
Väkivalta on muutenkin vahvasti koko kirjan keskeisiä elementtejä, kuten Londonilla yleensäkin. Tarkemmin sanoen kyseessä on eläimellinen viha ja usein myös siihen liittyvä sadismi. Keulapuolen ali-ihmiset vihaavat synkästi ahterissa asustavia herroja.
Heidän olonsa ovat tietenkin monin verroin huonommat kuin herroilla, jotka elävät kuin plantaasinomistajat, mutta heidän habitustaan eivät määrää olosuhteet, vaan synnynnäinen huonommuus. Kysymys on itse asiassa rodusta, toteaa kertoja ja panee merkille, että perässä kaikki ovat myös vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, keulassa tummia.
Kapina on alkukantainen ja säälimätön, kuten myös sen tukahduttaminen, joka vaatii viikkokausien kissa ja hiiri-leikkiä, jossa miehiä tapetaan kuin riistaa.
Väkivalta tulee kuitenkin luonnolliseksi osaksi myös yläluokkaisen matkustajan elämää, kuten se on koko ajan ollut läsnä laivan arkipäivässä. Viha, eläimellinen viha, jonka merkkinä muuten usein on murina, on miesten käyttövoima, joka ilmeisesti pitää heidät kiinni mielettömässä ja arvottomassa elämässään, jossa ankara työ ja hillitön juopottelu vuorottelevat.
Korkeampi rotu voittaa alivoimaisenakin, kertoo London häpeämättömästi. Vai onko kyseessä sittenkin tuo yläluokkainen matkustaja, jonka äänellä kaikki kerrotaan? Onko tämä parodia?
Sattuu toki olemaan niin, että London oli kulttikirjailija myös Neuvostoliitossa. Tämän kunnian hänelle toi varmastikin ennen muuta dystopia Rautakorko, kirjallisesti varsin avuton tekele, jossa lukijalle selostetaan kapitalismin tuhon väistämättömyys ja se joukkoteurastus, johon koko systeemi on johtava.
Toki joukkoteurastus tuli ja osittain vielä ennen Londonin kuolemaa 1916. Hän oli vain yksi monista sellaisista, jotka 1900-luvun alussa puhuivat siitä suuresta, väkivaltaisesta mullistuksesta, joka tekisi selvää ajan mielettömästä ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.
London tunsi myös hyvin ajan muodikkaan filosofian, josta hänen henkilönsä keskustelevat. Nietzsche ei tässä joukossa ollut vähäisin mestari.
Monessa suhteessa London muistuttaa Maksim Gorkia, jota saksalaiset joskus kutsuivat nimellä Steppen-Nietzsche. Gorkihan oli Londonin tapaan kiertelevää elämää viettävä autodidakti ja luonnovoimainen nero, luokka-asemaltaan Lumpenproletar, eli marxilaisen jargonin mukaan pikkuporvari.
Marx ja Engels nimittäin hyväksyivät sankarigalleriaansa vain oikeat, tehtaan kattilassa keitetyt työläiset, mutta pitivät ns. ryysyköyhälistöä vallankumouksen kannalta epäluotettavana ja jopa vaarallisena aineksena. Kulkuri-Gorki ja kullankaivaja-merimies London olivat tätä kategoriaa.
Toki Gorki, joka oli alun perin itsenäinen ajattelija ja bolševikkien kriitikko, sortui sittemmin tukemaan täysin rinnoin Stalinia, jonka edustama luokkaviha herätti hänessä sympatiaa. Ei näytä siltä, että Londonissa olisi tapahtunut vastaavaa poliittista kehitystä: Elsinoren kapina on vuodelta 1914 ja Rautakorko vuodelta 1908. Kehitys taisikin mennä toiseen suuntaan?
Londonin tapauksessa asiasta on vaikea sanoa lukematta asiaan liittyviä tutkimuksia, jotka eivät minua juuri tällä hetkellä erityisesti kiinnosta.
Joka tapauksessa Londonin ihmiset ovat varsin selvästi eläimiä, kuten ajan luonnontiede korosti ja korostaa yhä. Sattumoisin he myös muistuttavat enemmän tai vähemmän koiria, suurimmat sankarit ovat lumikenttien vetokoiria tai koirasusia, muistakaamme vain Kazan-susikoiraa ja Jeriä ja hänen veljeään.
Se tavaton vihan määrä, joka tiettyihin Londonin hahmoihin on latautunut, tuntuu kaikessa eläimellisyydessään vastenmieliseltä ainakin siitä, joka on elänyt pohjoismaisen sosialismin äidinsylissä. Ehkä meidän kannattaakin muistaa, että ajat olivat kerran toiset ja että paluu tuohon  alennuksen tilaan saattaa kerran taas olla mahdollista. Londonin maailma ei ole herttainen Koiramäki, jossa pystykorvat ja luppakorvat seikkailevat kaikessa sovussa ja harmoniassa sukupuolesta ja rodusta riippumatta.
Olen joskus pohdiskellut sitä, miksi Venäjällä jokainen tuntee käsitteen merisusi, joka tarkoin vastaa meikäläistä merikarhua. Luulen, että syynä on Jack Londonin romaani Merisusi ja sen päähenkilö Susi-Larsen.
Myös tuo merisusi oli nietzscheläinen yli-ihmiskokelas tai ehkä sentään vain ns. korkeampi ihminen ja sopi neuvostojen maan ideologiaan yhtä huonosti kuin Gorki, jonka poliittiset kirjoitukset, vaan eivät romaanit, olivatkin aikoinaan visusti sensuroituja.
Mutta miksi meidän tänä päivänä pitäisi lukea kirjallisuutta, joka perustuu aivan ilmeisesti harhaisiin ja ihmisvihamielisiin näkemyksiin, jotka aikoinaan tuottivat niin paljon tuhoa ja vahinkoa?
Siksi, että myös tänä päivänä varmastikin on liikkeellä aivan yhtä tuhoisia ja mielettömiä näkemyksiä, joita emme ehkä tunnista niiden korean ulkokuoren takia. Siksi, että olemme hölmöjä ja sellaisiksi jäämme, mikäli emme halua katsoa silmiin sitä, millainen maailma on ollut ja millaiseksi se taas voi tulla.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Rajatapauksia



Rajatapauksia

Александр Рупасов, Александр Чистиков, Советско-финляндская граница. 1918-1938 гг. Очерки истории. «Аврора», Санкт-Петербург, 2016,  237 с.

Valtioilla on tapana olla hyvin tarkkoja rajoistaan, mikä ei olekaan kummallista sinänsä, nehän määrittelevät juuri sen alueen, jolla valtion suvereniteetti toteutuu, sikäli kuin toteutuu.
Rajoilla on taipumus myös saada osakseen symbolista pyhyyttä, joka ylittää varsinaisesti rationaalisen ajattelun. Niinpä jo pelkkä parin minuutin lento meren yllä tietyn kuvitteellisen viivan väärällä puolella muodostaa alan toimijoiden keskuudessa mitä merkittävimmän tapahtuman, jolle annetaan säästelemättä palstatilaa ja joka nostattaa yleisössä suuria tunteita.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rajoista päätettiin tehdä oikeudenmukaisia ja kansalliselta kannalta päteviä, kuten erityisesti bolševikkihallituksen ensimmäinen päätös, dekreetti rauhasta sangen yksityiskohtaisesti määräsi.
Ikävä kyllä kansat janosivat kostoa ja hyvitystä rintamien holokausteista ja niinpä rajoista tehtiin pöyristyttävän epäoikeudenmukaisia esimerkiksi Unkarin ja Romanian ja Itävallan ja Italian välillä. Saksaa en tässä mainitsekaan.
Suomen ja Venäjän välillä oli Suomen itsenäistyessä voimassa vanha raja, jonka sisään jäivät vuonna 1812 sille palautetut Karjala ja itäinen Savo. Pietari oli siis aivan uuden itsenäisen valtion vieressä eikä satojen kilometrien päässä, kuten vielä Haminan rauhaa tehtäessä.
Rupasovin ja Tšistikovin kirjan kansikuvassa on raja Karjalan kannaksella ja Suomenlahden pohjukassa, jossa rajalinja puolittaa Kronstadtin lahden.
Tämäkään raja ei ollut kansallinen, sillä suomalainen asutus jatkui välittömästi rajan takana Inkerissä ja levittäytyi myös Pietarin etelä- ja lounaispuolelle. Tosin seudulle oli ajan mittaan saapunut paljon muitakin. Venäläisten ja suomalaisten lisäksi siellä asui muun muassa virolaisia ja saksalaisia.
Toki myöskään raja Itä-Karjalaan nähden ei mennyt puhtaasti kansallisia linjoja pitkin. Venäjän suuren sekasorron aikana Ruotsi oli riistänyt siltä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan ja vielä vuosien 1721 ja 1743 rauhantekojen jälkeen oli varsinaisesti karjalainen, alun perin siis ortodoksinen ja karjalankielinen Pohjois-Karjala jäänyt palauttamatta alkuperäisille omistajilleen.
Mikäli itäkarjalaiset voitiin hyväksyä suomalaisiksi, raja siis ilmeisesti kulki liian lännessä. Mikäli ei voitu, se oli liiaksi idässä. Koska aika täälläkin oli tasoittanut olosuhteita, asia ei kuitenkaan muodostunut akuutiksi kiistaksi paikallisesti. Sellaiseksi sen kuitenkin tahtoivat nostaa tietyt intomieliset piirit, joiden tulkinnan mukaan Itä-Karjalan tuhatvuotinen yhteys Venäjään oli historiallinen vääryys.
No, luoja paratkoon, onhan tässä maailmassa vääryyksiä, jos niitä etsimään ruvetaan ja entisiä korjatessa saadaan yleensä aina aikaan uusia, mikäli ollaan tinkimättömiä.
Niinpä tinkiminen myös aluekysymyksissä on aina kuulunut tärkeänä osana valtioviisauteen. Itse tuo sana, muuten, on kummallisesti unohtunut pois käytöstä.
Joka tapauksessa Suomen rajaa Karjalan kannaksella vuosina 1917-1940 kannattaa verrata Ukrainan rajoihin vuosina 1992-2014. Sekä Suomi että Ukraina saivat aikanaan rajat, jotka sopivat samaan valtioyhteyteen kuuluville kokonaisuuksille.
Ukrainan tapauksessa se oli vuonna 1954 saanut Krimin ”Venäjään liittymisen” 300-vuotislahjana ja kaiketi jonkinlaisena hyvittelynä holodomorista. Kuviteltu yhteisö nimeltä työväenluokka ja sen konkreettisemmat pakotuskoneistot näyttivät takaavan asian ongelmattomuuden valtiollisesta näkökulmasta.
Mutta ajat muuttuvat. Rupasovin ja Tšistikovin kirja keskittyy itse asiassa Suomen ja Neuvostoliiton rajan tapahtumiin eikä niinkään itse rajalinjan syntyyn ja sen kannalta sellaisiin tärkeisiin tapahtumiin kuten Aunuksen retkeen tai Karjalan kansannousuun saati brittieskaaderin toimintaan Koivistolla.
Kirjoittajat toteavatkin, etteivät ole ottaneet tehtäväkseen koko tätä ongelmakenttää, vaan keskittyneet sen sijaan rajan hoistorian yksityiskohtiin, joiden laiminlyönti antaisi liikaa tilaa jälkiviisaudelle ja vääristäisi kuvaamme historiasta.
Arvon kollegoilla on oikeus argumenttiinsa ja kirja on monessa suhteessa hyödyllinen ja kiintoisa katsaus rajan kirjavaan historiaan.
Katson kuitenkin, että keskittyminen suuriin linjoihin olisi paljonkin selkiyttänyt kuvaa. Kirjoittajista Rupasov osaa suomea ja on käyttänyt suomalaista kirjallisuutta ja myös arkistolähteitä. Valitettavasti häneltä on jäänyt käyttämättä monia keskeisiä tutkimuksia, kuten Tannerin ja Paasikiven elämäkerrat, Tuomo Polvisen Venäjän vallankumous ja Suomi ja esimerkiksi Tarton rauhanneuvottelujen pöytäkirjat, jotka on julkaistu myös suomeksi.
Aihepiiristä on paljon muutakin uutta tutkimuskirjallisuutta, koskien esimerkiksi brittieskaaderin toimintaa, Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa, inkeriläisten karkotuksia ja monia muita tärkeitä kysymyksiä. Suomen puolelta löytyisi arkistoainesta myös sellaisista rajatapauksista, joissa suomalaisia sai surmansa naapurin puolelta ammutuista laukauksista vielä varsin myöhään rauhan solmimisen jälkeen.
Nyt kirja keskittyy enemmänkin suomalaisten suorittamiin ja suunnittelemiin tihutöihin, jotka sinänsä ovat kyllä tosiasia. Ennen ja jälkeen Tarton rauhan liikkui rajan tuntumassa väkeä, jonka ei yleisen edun nimissä olisi pitänyt olla vapaalla jalalla tai ainakaan rajan kanssa missään tekemisissä.
Kirjoittajat taitavat kuitenkin joskus nostaa esille turhan fantastisia suunnitelmia, kuten tuomari Osmonsalon ajatuksen siitä, että Venäjän laivasto Kronstadtissa voitaisiin upottaa sadan miehen hiihtojoukon toimesta…
Tällaisia touhuja tosiaan oli menossa vuonna 1919, mutta 1920-luvun puolivälissä, johon kirjoittajat näyttävät suunnitelman sijoittavan, sillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ainakaan virallisen Suomen puolella. Toki tunnettu jälkiaktivistien ryhmä, jota Martti Ahti on tutkinut, oli oikeasti vaarallinen vielä lapuanliikkeen aikana, mutta myös lapuanliikkeen aika oli poikkeusaikaa.
Joka tapauksessa vuosien 1918-1920 kirjavat vaiheet ja itse Tarton rauhan rajalinjan syntykin saavat kirjasta lisää kiintoisaa valaistusta. Meillähän eduskunta hyväksyi rauhan vakuuttavalla enemmistöllä, vaikka nuoriso pian heräsi soittamaan suutaan asiasta, josta ei mitään ymmärtänyt. Oliko Venäjä sitten tulokseen tyytyväinen?
Ei varmastikaan ollut. Julkisesti rauhaa ei arvosteltu, mikä kaiketi johtuu siitä, ettei se ollut sallittua. Neuvostohallitustahan piti kiittää eikä kritisoida. Kirjoittajat kuvaavat sitä tyytymättömyyttä, joka rauhaa tehtäessä ilmeni venäläisten puolella, mutta eivät ole löytäneet todisteita sen puolesta, että kyseessä olisi ollut vain taktinen manööveri.
Tarton rauhanneuvotteluihin (siis nimenomaan rauhan neuvotteluihin) ryhtyminen oli Venäjän puolelta jo myönnytys, sotaahan ei valtioiden välillä aiemmin ollut tunnustettu olleen. Puolan-sodan aikaiset vaihtuvat tilanteet vaikuttivat neuvotteluihin molemmin puolin.
Lopputuloksena oli kompromissi, joka ei pitkän päälle tyydyttänyt kumpaakaan osapuolta. Toki tyytymättömät Suomen puolella edustivat vähemmän vakavasti otettavia piirejä, mutta myös rajan tällä puolella saatiin syntymään tyytymättömyyttä, mikä on yksi historiallinen kummallisuus muiden joukossa.
Käsillä oleva kirja on uusi ja laajennettu laitos niistä esityksistä, joita kirjoittajat ovat jo aiemmin julkaisseet.
Kirja ei ole vailla mielenkiintoa ja ansioita. Se on kuitenkin tietyssä määrin yksipuolinen ja tarpeettoman hajanaisesti laadittu. Kun nyt Kansallisarkistossakin on käytettävissä huomattava määrä SKP:n materiaalia, joka kuvaa suomalaisten punaisten toimintaa rajan itäpuolen vartijoina ja myös Venäjän valtioelinten arkistot alkavat olla viimeistä myöten käytettävissä, voisi olla aika perustaa suomalais-venäläinen projekti, joka perusteellisesti selvittäisi erityisesti vuosien 1917-1920-historian maidemme välisen rajan osalta.
Tämä problematiikka ei ole lainkaan menettänyt kiinnostavuuttaan siitä huolimatta, että raja sittemmin muuttui vuoden 1940 ilmeisen improvisoiduissa oloissa.
Paljon turhempiin asioihin tässä maassa on rahaa pistetty.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Risteilyeloa



Risteilyeloa

Herroiksi elely siinä merkityksessä, kuin se ennen käsitettiin, eli siirtyminen valtakunnan, saati maanosan äveriäimmistön elämäntapaan ei ole koskaan minua houkutellut, päinvastoin. Sitä paitsi sen hedelmät saattaisivat olla happamia, kuten olen ajatellut.
Kun nyt joka tapauksessa tarjottiin pilkkahintaan risteilyä Välimeren suurimmalla matkustajalaivalla, niin tulipa kokeiltua sekin. Tuli mieleen, että se oli eräänlaista simulaatiota, mutta siitä huolimatta kertoo jotakin oleellista siitä, miten ajat ovat muuttuneet.
Vielä sata vuotta sitten ammottava kuilu erotti toisistaan ne, jotka puursivat pitkää päivää penniä venyttäen ja ne, jotka kuuluivat siihen luokkaan, joka eli sekä vauraasti että usein joutilaasti. Ne, jotka rakensivat Helsingin Jugend-talot ja ne, jotka niissä asuivat, olivat hyvin monessa suhteessa kaukana toisistaan. Asia ei suinkaan koskenut vain rahaa.
Palvelija-instituutio ilmensi tuohon aikaan luokkaeroja ja sitä tarvittiin ja käytettiin hyvin laajasti myös muun kuin ns. yläluokan piirissä, koska säädylliseksi katsottava elämäntapa yksinkertaisesti vaati niin paljon työtä, ettei sen ylläpitäminen oman perheen voimin useinkaan ollut mahdollista.
Mutta tarkoitus ei ollut puuttua tähän, sinänsä kiinnostavaan historian vaiheeseen. Se vain tuli mieleeni, kun osallistuin erääseen suureen massatapahtumaan, läntisen Välimeren risteilyyn valtavalla ”Välimeren kuningattarella”.
Suomalaiset, jotka ovat jo 1960-luvulta lähtien tottuneet Ruotsin laivojen ylellisyyteen, eivät ole helpolla ällikällä lyötävissä. Enpä ollut minäkään. En siis yritä kertoa mitään super/hyper/ ihmeistä, laivan valtavasta koosta tai sen kaikinpuolisista palveluista. Kaikki tämä on meillä ollut arkipäivää (sic!) jo puoli vuosisataa. Muualla se on harvinaisempaa.
Myös näiden ihmeiden käsittämättömän alhainen hintataso on epäilemättä ihme, mutta me elämme aikakautta, joka on tottunut ihmeisiin. Kuka ihmettelee Itämeren laivojen risteilyhintoja? Kuka ihmettelee halpoja lentoja? Kuka ihmettelee edes internetiä?
Amerikassa käyneet eurooppalaiset saivat aikoinaan kummastella yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Kun herra matkallaan majoittui, kysyttiin hänen palvelijaltaan, miten tämä toinen herra halusi majoittua. Ei Euroopassa sellaisia kyselty, palvelija meni rahvaan joukkoon ja sillä selvä.
Kun sitten Venäjän vallankumous tasoitti oloja, kuten ajateltiin, kävikin niin, että esimerkiksi junissa luokkia oli useita, eikä ylempään noin vain päässyt. Lännestä tulleet suomalaiset lokarit kiroilivat tasa-arvon puutetta: Valloissa oli matkustettu pullman-vaunuissa, kun rahaa oli ja palvelijat pokkailivat jokaiselle samaan tapaan syntyperään katsomatta.
Samanlainen tasa-arvo se näissä nykyakan huvitehtaissakin vallitsee. Vielä 1960-luvulla Itämeren kuningattaressa Finlandiassa oli kaksi luokkaa ja turistiluokkaisten oli paras pysytellä poissa yläkerran väen tiloista. Junissa luokkia oli 1950-luvulla vielä kolme.
Neuvostoliitossa oli sentään muutettu nimikkeitä: siellä ei ihmisiä jaettu enää sodan jälkeen numeroituihin luokkiin. Luokkia oli kaksi: pehmeä ja kova. Olosuhteet määräytyivät maksetun hinnan mukaan.
Joka tapauksessa täyden palvelun Välimeren risteily oli erilainen kuin saattoi odottaa. Halvoilla hinnoilla kukaan ei kai odotellut, että laiva olisi täynnä muita kuin lähinnä Euroopan ja jossakin määrin myös muiden maanosien keskituloista kansaa.
Köyhälistöä ei tietenkään ollut ainakaan paljon, eikä liioin äveriäitä. Ehkäpä porukka oli lähinnä useimpien maiden tulojakautuman ylädesiiliä. Englantilaisia jalkapallohuligaaneja ei voinut havaita eikä toisaalta tietysti myöskään Monacon joutoväkeä.
Siitä huolimatta pyrkimys ylellisyyden illuusioon oli havaittavissa. Aluksen henkilökunta näyttää valtavalta, mutta kaikki on suhteellista. Se käsittää vain vahvennetun pataljoonan verran lähinnä Filippiinien ja ehkä Malesian nuorisoa. Se on paljon vähemmän kuin aikoinaan suurilla Atlantin ylittäjillä ja sinisen nauhan voittajilla, nyt henkilökuntaa on vain noin yksi viittä matkustajaa kohti. Tästähän sadan vuoden takainen kirjallisuus kertoo. Sellaisissa laivoissa palveluskuntaa saattoi olla enemmän kuin matkustajia.
Uivassa kaupungissa kaikki on suurta paitsi pysähdykset. Päivän mittaan voi aina osallistua yhteisille ekskursioille rahaa vastaan tai ottaa vaikkapa paikallisjunan tai yksikertaisesti kävellä satamakaupungissa. Enemmistö porukasta taisi muuten olla Välimeren piiristä tänä talvisena aikana. Ehkäpä monet heistä sesongin aikaan hyysäävät turisteja?
No, mitä sellaisella matkalla tehdään muuta kuin käydään ekskursiolla? Syöminen ja juominen, kuntosali, showt ja muu himphamppu täyttävät tarvittaessa päivän. Lukeakin voi.
Kaiken kaikkiaan meno on juuri niin tylsää kuin voi kuvitella, ellei satu tykkäämään nuorekkaasta musiikista, tanssin jytkeestä ja vastaavasta.
Mutta ei kai se ollut sata vuotta sitten sen kummempaa. Muuan ero saattaa olla siinä, että jopa parinkymmenen metrin tuulessa valtava paatti keinui vain hyvin kohtuullisesti. Oksennuspusseja oli tarjolla, mutta harva niitä taisi käyttää.
Näitä paatteja on tässä maailmassa jo aivan valtavasti ja lisää tulee, meidänkin telakoiltamme. Odottelen mielenkiinnolla, milloin markkinat täyttyvät ja milloin tapahtuu ensimmäinen suurkatastrofi. Costa Concordian tapausta ei ehkä ihan sellaiseksi pidä laskea, koska uhrien määrä jäi hämmästyttävän pieneksi.
Nämä massaristeilyt ovat tämän maailmanajan ilmiö. Miten kauan se kestää ja miten niitä arvioidaan sadan vuoden kuluttua, on kiinnostava kysymys.