maanantai 16. tammikuuta 2017

Esikuvat ja sankarit



Esikuvat ja sankarit

Die Zeit on vuoden ensimmäisessä numerossaan keskittynyt pohtimaan sankarien ja esikuvien (Vorbild) merkitystä nyt ja ennen.
Onko sellaisia vielä? Tarvitaanko niitä? Olivatko ne ennen nykyistä parempia?
Esille nostetut esikuvat ovat kovin erilaisia ja eritasoisia. Mukana ovat joku ”maailman seksikkäin” pariskunta, Jeesus, pakolaisia auttanut (salakuljettanut) henkilö, itsepäinen paikallispoliitikko, joku potkupalloilija ja joku satunnainen henkilö, jonka kohtaamisesta mellakkapoliisien kanssa saatiin merkittävä valokuva.
Valinta on kuulemma toimituksen nuoremman polven tekemä. Kuten voi odottaakin, tämä aiheuttaa jossakin määrin taipumusta keksiä lisää ruutia. Mutta tokihan meidän aikakautemme nyt sentään myös jollakin tavoin eroaa menneistä, jo senkin takia, että meillä on tämä internet ja heillä ei ollut.
Samoja ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, ainakin osittain ja sitäkään ai kannata unohtaa, vaikka olisi syntynyt esimerkiksi 1980-luvulla.
Yhtä kaikki. Muuan keskeinen johtopäätös näyttää olevan se, ettei täydellisyys enää kelpaa esikuvaksi. Tässä ei toki mitään uutta olekaan, kuten Sabine Rückert historiallisessa katsauksessaan aivan oikein toteaa.
Tuskin kukaan antiikin sankareista oli täydellinen ja nuhteeton. Päinvastoin, kaikilla oli paheita, syntejä ja lankeemuksia. Siitä huolimatta he pääsivät korkeaan asemaansa esikuvina ja armoitettuina.
Ajatellaanpa vaikka vanhan testamentin hahmoja sellaisia kuin Kain, Jakob tai Daavid. Vastenmieliset synnit murhasta petokseen olivat heidän kontillaan, mutta Jumalan armoon he silti pääsivät. Niin todellakin myös Kain, jonka otsaan pantiin tuo tunnettu turvamerkki.
Entäpä Jeesus itse? Ihmisenä hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin luuseri ja hänen seuraajansa olivat surkimuksia, kuten Pietari, eli siis ”kallioksi” nimetty henkilö, joka kiiruhti pettämään mestarinsa kovin pian ja helposti.
Asian ydin ei taidakaan olla siinä, kuten kirjoittaja on hyvin oivaltanut, että noita ihmisiä kunnioitettaisiin heidän virheettömyytensä takia. Juuri tuo inhimillisyydessä piilevä kyky ja viehtymys kehnoon ja arvottomaan on merkki vapaudesta, joka tekee toisaalta myös sankaruuden mahdolliseksi.
Sinänsä outoa on, että suuri yleisö on kovin kärkäs syöksemään sankarinsa jalustalta, silloin kun hänen havaitaan poikkeavan täydellisyydestä. Toimitusten jakobiiniarmeijat odottavat aina täydessä valmiudessa voidakseen kaataa jalustaltaan sankareita ja amatöörit lisäävät vielä löylyä internetissä.
Tällaista pidetään jostakin syystä ilmeisen arvostettuna ja hyödyllisenä toimintana ja onhan sillä kai monille viihdearvoa. Muunlaisten arvojen olemassaolo taidetaankin joissakin piireissä kokea kiistanalaisena.
No, joka tapauksessa Rückert tekee sen johtopäätöksen, ettei täydellisyyttä kannattaisi edes odottaa. Mitä sanookaan yhteiskunnasta sen tarve luoda palvontansa kohteeksi jättiläisiä? Onnellisempi taitaa olla se, jolle arjen sankarit kansalaishyveineen ja myös inhimillisine heikkouksineen riittävät.
Saattaapa se noinkin olla. Saattaa kyllä olla myös niin, että esikuvat ja sankarit ovat kaksi eri asiaa, ainakin osittain. Lapset ja lapselliset henkilöt valitsevat esikuvakseen jonkun palloilijan tai muun sirkushahmon, joka näyttää kykenevän lähes yli-inhimillisiin temppuihin. Sellainen hahmo voi olla myös sankari, mikäli hän tekee jotakin merkittävää yhteisönsä hyväksi. Ehkäpä hän vain antaa seuraajilleen mahdollisuuden kuvitella olevansa jollakin tavalla joitakin muita parempia.
Tällainen lienee tyypillistä aikakautemme sankaruutta. Esikuvia ilman sankaruutta sen sijaan lienevät ”maailman seksikkäimmän” pariskunnan osapuolet, jotka tuskin tekevät mitään erityistä kenenkään muun kuin itsensä hyväksi. Lapsellisten ihailijoiden mielessä he kuitenkin luultavasti muuttuvat täydellisyyden perikuviksi. Silloin jokainen pikku uutispätkä heidän intiimistä elämästään tulee ”fanittajille” tärkeäksi informaatioksi tai ainakin sellaiseksi kuvitellaan.
”Jeesus ihmisenä” on myös yksi tämän gallerian sankareista ja hän jos kuka suoritti mahdottoman sankariteon sovittamalla koko ihmiskunnan synnit.
Tämä on mysteerio, jota en enempää yritä ruotia, mutta selvää on, että se nousee aivan toiselle tasolle kuin muut käsitellyt ”esikuvat”.
Tuomas Kempiläisen ja monen, monen muun kehittelemä ajatus Kristuksen seuraamisesta (imitatio Christi) tuntuu kovin vaikealta ajatukselta. Onko sellainen nykyään edes mahdollista?
Näyttää siltä, että tällä idealla voisi periaatteessa olla paljonkin annettavaa aikana, jolloin Muhammedin seuraamista pidetään yhä laajemmissa piireissä kiitettävänä ja kannatettavana ja jopa ainoana oikeana ideana.
Koska sekä Jeesus että Muhammed olivat molemmat ihmisiä, on varmaankin aiheellista tarkastella heitä myös sellaisina. Edellisen kohdalla voimme todeta vallitsevaksi yleisen pyrkimyksen vapauttaa kanssaihmiset lain tyranniasta. Jälkimmäinen taas keskittyi nimenomaan sen vahvistamiseen ja ehdottomaan noudattamiseen, kuten vaikkapa Profeetan elämäkerrasta voimme todeta.
Mikäli ajatellaan valtiota ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sisältää Kristuksen oppi vaarallisia, anarkistisia aineksia. Tämänhän Tolstoi yhtenä monista selkeästi aikanaan osoitti.
Muhammedin oppi rigoristisessa legalismissaan taas lähestyy totalitaarisen yhteiskunnan ihannetta. Sen perustaja oli kuitenkin inhimillisten vikojen ja puutteiden alainen, kuten muutkin ihmiset. Hänhän oli sekä julma, mustasukkainen että erehtyväinen, kuten kertoo Ibn Hisham ja kukapa tohtisi hänen todistustaan epäillä?.
Miksi sadat miljoonat ihmiset kuitenkin kieltäytyvät suhtautumasta kriittisesti henkilöhahmoihin, joiden väitettyä täydellisyyttä meillä on jopa käytettävissä olevien tietojen mukaan kaikki syyt epäillä?
Miksi hahmot, jotka selvästi ovat mielenterveysongelmaisia ja synnin ja paheiden alaisia, korotetaan tahrattomiksi esikuviksi ja sankareiksi ja tehdään niiden kaikesta kritisoinnista tabu?
Siinäpä kysymys, jota Die Zeit ei jäänyt pohdiskelemaan. ”Esikuvat”, jotka se on nostanut katsottaviksi, ovat keskenään kovin eri maailmasta. Satunnainen mielenosoittaja tai pakolaislasta sylissään pitelevä nainen tuskin kelpaavat todellisuudessa kenellekään esikuviksi. He nyt vain ovat sattuneet osaksi onnistunutta valokuvaa.
Liittokansleri Schmidt sen sijaan kyllä on vaikuttava tyyppi ja hyvä kirjoittaja, mutta miksi hän nousisi sankarien asteikossa erityisen korkealle? Merkeliin verrattuna hän toki on mielestäni nero, mutta asiasta voi olla muutakin mieltä.
Kaiken kaikkiaan nuo ”arjen sankarit” ja viihdeteollisuuden komeljanttarit kuuluvat aivan toiseen kategoriaan kuin historian taannoiset palvonnan kohteet, Bismarckista ja Hitleristä Staliniin ja vaikkapa Kekkoseen.
Hitlerin ja Stalinin oletettiin olevan virheettömiä jättiläisiä, kun taas Bismarck ja Kekkonen olivat vain mahdollisen taitureita, toki paljon suuremmissa rooleissa kuin palloilijat ja jonglöörit. Heissä joka tapauksessa oli nähtävissä myös inhimillisen raadollisuuden leima, jota ei yritettykään kieltää tai edes kätkeä.
Muinaisuuden sankarit taas, ja luen tähän myös jumalolennot, olivat ja ovat yhä elämää suurempia hahmoja. Onnellinen on se aikakausi, joka ei tarvitse sankareita, sanotaan.
Näin kai se on. Tämä ei kyllä taida olla sellainen aikakausi aivan riippumatta siitä, mitä journalistit tekevät tai ovat tekemättä. Valitettavasti.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Bon vivant

¨

Bon vivant

Schönbrunnin linnanorkesterin konsertissa esitettiin jälleen vanha klassikko Iloisesta leskestä. Siinä Pontevedron lähetystön attasea kertoilee olemattomista kiireistään ja diplomaatin lähinnä potentiaalisista kiireistä ja vaivoista.
O Vaterland du machst bei Tag
Mir schon genügend Müh und Plag!
Die Nacht braucht jeder Diplomat
Doch meistenteils für sich private!
Um Eins bin ich schon im Büro,
Doch bin ich gleich drauf anderswo,
Weil man den ganzen lieben Tag
Nicht immer im Büro sein mag!
Niinpä sankari iltaisin siirtyy Maximiin, missä hän on erinomaisen läheinen tuttava (sehr intim) revyytyttöjen kanssa. Niitä tarvitaakin peräti puoli tusinaa nuutuneen diplomaatin virkistämiseksi. Toki se sentään onnistuu:
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Sie lassen mich vergessen
Das teu're Vaterland!
Dann wird champagnisiert,
Und häufig pamponiert, (cancaniert)
Und geht's an's Kosen, Küssen
Mit allen diesen Süssen;
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Dann kann ich leicht vergessen
das teure Vaterland!

Herrojen huvit olivat tuohon aikaan erittäin kalliita ja kuilu heidän ja rahvaan välillä ammotti syvänä. Joka tapauksessa diplomaatti edusti aina kotimaataan ja hänen täytyi esiintyä sen arvon mukaisesti, vaikka nyt sitten revyyteatterin takahuoneessa.
Mikä eroitus, mikä eroitus, verrattuna vaikkapa nykyiseen Suomen hallitukseen, joka peräti jätti itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestämättä viime vuonna vai oliko se edellisenä. Moinenhan välittää viestin konkurssikypsästä valtiosta, joka sitä paitsi ei edes arvostaa omaa olemassaoloaan sen vertaa että kutsuisi ystäviään sitä juhlimaan.
Pontevedron ja vastaavien apokryfisten valtioiden diplomaattien elämä lienee oikeastikin sisältänyt enemmän tai vähemmän itsetehostusta juuri juhlinnan avulla. Ellei valtio muuten pysty mitään erityistä esittämään, voi se ainakin häikäistä poroporvarit osoittamalla, miten rahaa osataan kylvää.
Suurvalloilla ei ollut samanlaisia paineita, mutta toki aateluus velvoitti. Kuuluisista hummaajista tulee mieleen hänen brittiläisen majesteettinsa edustaja Sir Robert Hamilton Bruce Lockhart.
Sankari toimi Englannin pääkonsulina Moskovassa ennen vallankumousta ja sen jälkeen hän joutui huimien vakoilutarinoiden päähenkilöksi. Todellinen aikansa James Bond siis. Sankari jäi kiinni ja teloitus oli uhkaamassa, mutta sitten hänet vaihdettiin Maksim Litvinoviin, josta myöhemmin tuli ulkoasian kansankomissaari, kuten muistamme.
Oliko Bruce Lockhartin tarkoituksen Leninin murhaaminen, ei ainakaan minulle oli selvinnyt, mutta ainakin hän toimi aktiivisesti agenttiverkoston aikaansaamiseksi bolsevistisella Venäjällä. Toki tuosta punaisen hämärän maasta haluttiin saada oikeata tietoakin.
Muistelmissaan Memoirs of a British Agent (suom. Britanniaa edustamassa) sankari kertoo huimia tarinoita, joissa riittää niin rakkautta kuin jännitystä. Omaa hurjapäisyyttään hän selittää verenperinnöllä, joka juontui Skotlannin ylämaiden puolivillien soturien joukosta. Sieltähän koko Eurooppa sai paljon palkkasotureita, aina Suomea myöten. Hänen omien sanojensa mukaan ”suonissani ei virtaa pisaraakaan englantilaista verta”.
Mutta varsinainen hummaus, juosta piti puhua, alkoi maailmansotien välisenä aikana. Sitä selostetaan kirjassa Retreat from Glory (suom. Mennyt loisto).
Kirjassa kerrotaan uskomattomista suorituksista yökerhoissa ja muissa ravintoloissa, joiden laskut lienevät olleet brittiläisen imperiumin arvon mukaisia. Muistaakseni urotyöt sijoittuivat lähinnä Tšekkoslovakian uuteen valtioon, nyt en saa kirjaa käsiini.
Ancien régimen kokeneet muistelijat kertoivat joskus, ettei nykypolvi enää voi edes kuvitella, miten ihanaa elämä saattoi joskus olla.
Kaikki on toki suhteellista ja halvalla tai kohtuuhintaan pystyy varmaankin löytämään aivan samanlaisia ja parempiakin nautintoja kuin suurella rahalla.
Joka tapauksessa Bruce Lockhartin kirjat ovat muistutus sellaisesta maailmasta, jota ei enää ole. Tämä saattaa olla pelkästään hyvä asia, sillä toki veronmaksajien rahojen käyttöä on aina syytäkin pitää kriittisesti silmällä, sitähän edellyttää jo kunkin maan arvovalta.
Bruce Lockhartin kaltaiset sankarihummaajat voisivat nykyään olla mahdollisia jonkun Trumpin yksityisen firman piikkiin rellestettäessä. Myös investointipankit kuuluvat järjestäneen väelleen näyttäviä rahantuhlaustilaisuuksia.
Mutta tyyppinä on tainnut jo hävitä tuo menneiden aikojen bon vivant, Pontevedron attašean  tai Britannian konsulin kaltainen hummaaja. Levätköön rauhassa.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Venäläinen ajatus



Venäläinen ajatus

Venäläinen ajatus, Русская мысль  on lehti, jolla on vaikuttava historia. Sen nimisessä lehdessä toimivat aikoinaan monet Venäjän johtavat ajattelijat ja kirjailijat, joista minua kiinnostaa erityisesti Pjotr Struve.
Struven intellektuaalinen kehitys oli imponoiva: narodnikistä legaaliseksi marxilaiseksi ja sitten konservatiiviseksi liberaaliksi, joka oli tunnetun Vehi-ryhmän kantavia voimia.
Vehi-ryhmä taas innoitti aivan keskeisesti Aleksandr Solženitsyniä, joka kuuluu Euroopan ja maailman hengenhistorian jättiläisiin.
Sen jälkeen kun ns. neuvostovalta romahti, ovat kaiken maailman kääpiöt tietenkin leimanneet Solženitsynin mitättömyydeksi, jolla oli aivan väärä viesti Venäjälle tarjottavanaan. Totta olikin, ettei hänen ajattelunsa ottanut tulta uudella Venäjällä, mutta niinhän aikoinaan myös Vehi-ryhmä jäi vain pienen piirin henkiseksi omaisuudeksi. Sitä pahempi Venäjälle ja maailmalle.
Yhtä kaikki, vanha Russkaja mysl joutui vallankumouksen jälkeen ymmärrettävästi muuttamaan ulkomaille ja päätyi Pariisiin, jossa sitten kuopattiin vuonna 1927.
Vuonna 1947 lehti joka tapauksessa nousi kuolleista ja alkoi ilmestyä taas Pariisissa, alaotsikkona La Pensee Russe, vaikka se olikin kokonaan venäjäksi. Pariisihan oli tuon ajan suurin venäläisen emigraation keskittymä.
Lehden uusi tuleminen oli myös vaikuttava. Sen päätoimittajana toimivat muun muassa Zinaida Šahovskaja ja sittemmin Irina Ilovaiskaja. Etenkin jälkimmäinen kohotti lehden uusiin korkeuksiin. Sen kirjoittajiin liittyi muun muassa Solženitsyn, mikä erinomaisesti sopi siihen ihailuun, jota kirjailija osoitti Vehi-ryhmän henkiselle perinnölle. Siihenhän viittaa jo sen artikkelikokoelman nimin (Iz-pod glyb), johon hän näkyvästi osalllistui.
Muistan, miten erikoislaatuiselta Russkaja mysl tuntui 1970-luvulla, jolloin Historian tutkimus-ja dokumentaatiolaitoksen venäjän kurssilla vanha emigranttirouva sitä meillä käännätti. Se oli jotakin aivan muuta kuin Pravda ja Izvestija. Sen sulattaminen vaati kyllä enemmän kapasiteettia kuin useimmilla oli.
Sitten tulivat perestroika ja glasnost ja emigranttilehdistön koko asema muuttui. Se ei enää ollut ainoa totuuden torvi. Itse asiassa monet lehdet pääsivät suureen suosioon ja niiden vanhoja artikkeleita julkaistiin uudella Venäjällä suurella menestyksellä. Kontinent jopa muutti ilmestymispaikkansa Moskovaan.
Jossakin vaiheessa myös Russkaja mysl/Pensee Russe muuti Pariisista Lontooseen.
Asialle oli toki perusteensa, nykyäänhän Lontoo on ylivoimainen venäläiskeskittymä emämaan ulkopuolella, ellei ns. lähiulkomaita oteta lukuun.
Lehti on joka tapauksessa muuttunut oudoksi. Kun nyt katson uusinta numeroa, on siinä paljon sellaista, jota ei ennen ollut.
Ensinnäkin lehti on miltei puoliksi englanninkielinen (vaikka sen otsikossa yhä on ranskankielinen nimike). Päätoimittaja on Victor Loupan, joka näyttää olevan emigrantti ja nyt ranskalainen kansalaisuudeltaan. Toimitusneuvostoon on löytynyt peräti kolme ruhtinassuvun edustajaa (Šahovskoi, Šeremetjev ja Trubetskoi).
Kaikki viittaa siis vanhan emigranttiperinnön vaalimiseen. Sisältöön tutustuessa huomaa kyllä pian, ettei kaikki ole kuten ennen.
Muuan vanha toisinajattelija arvioi, että lehden siirtyminen Pariisista Lontooseen merkitsi FSB:n suorittamaa kaappausta. Näin saattaa toki olla.
Koska en pidä itseäni niin typeränä, että pelkäisin tulevani vietellyksi minulle vieraisiin ajattelutapoihin, mikäli tutustun väärinajattelevien teksteihin, ostin pitkästä aikaa lehden ja luin keskeiset artikkelit.
Valitettavasti en voi antaa korkeaa arvosanaa. Osittain sisältö viittaa englantilaiselle yleisölle tarkoitettuun venäläisyyden esittelyyn ja osittain siinä ennusteltiin suurta maailmapolitiikan muutosta, kun ”uusi maailmajärjestys” hajoaa silmissämme.
Lyhyt pääkirjoitus on omistettu Suurelle Venäjän vallankumoukselle vuonna 1917. Se oli otsikon mukaan ”vaikea juhla” (Un (sic!) Uneasy Anniversary/Непростой юбилей).
Sitähän se toki on. Ymmärrän kyllä, miksi Putin on samoilla linjoilla. Sen sijaan on pienoinen yllätys, että sillä linjalla on myös Russkaja mysl.
Voin vain kuvitella, mitä tähän sanoisi Pjotr Struve, josta muuten Richard Pipes on ansaitusti kirjoittanut kaksiosaisen elämäkerran. Nyt pääkirjoituksessa Loupan kirjoittaa siitä, miten hänenkin sukunsa on vallankumouksen johdosta kärsinyt ja kehottaa voittamaan sen leppymättömyyden, jota sekä punaisten että valkoisten jälkeläiset ovat viljelleet.
No, epäilemättä, olisihan tuo jo aikakin. Hyviä toivotuksia. Mikäli kuitenkin lehden vanha avustaja Solženitsyn olisi saanut tuon pääkirjoituksen kirjoittaa, olisi se ollut varmasti toisenlainen. Luultavasti ei enää samanlainen kuin 70-luvulla, mutta silti.
Ei nyt tietenkään kannata syyttää tavallisia publisisteja siitä, etteivät he ole Solženitsynin tai Struven kaliperia. Sellaisia ei synny monta vuosisadassa.
Silti olisin kaivannut paljon syvempää luotausta kaikkeen siihen, mitä vallankumous ja sen perintö ovat venäläiselle sielulle merkinneet.
 Lehden artikkeleille on tyypillistä tietty pinnallisuus ja latteus. Mielestäni on ihan paikallaan, että esimerkiksi Putinin viimesyksyistä ukaasia ulkopolitiikasta analysoidaan myönteisessä hengessä ja osoitetaan, miten vääristellen länsilehdistö on siihen suhtautunut. Onhan sitä tarjolla toisenlaisiakin näkemyksiä.
Analyysit jäävät kuitenkin pinnallisiksi jos niitä vertaa vaikkapa moniin Venäjällä ilmestyviin lehtiin, joista monet ovat varsin kiivaastikin antiputinilaisia.
Putinin-vastaisuutta en toki pidäkään a priori arvona sinänsä. Vain hölmöille riittää intellektuaaliseksi evääksi se, että joku on politiikassa samalla puolella.
Kysymys on muusta. Kun lukee nykyistä Russkaja mysliä ja ajattelee sen edeltäjiä, joutuu kyllä nostalgian valtaan. Mikä loisto olikaan vanhan emigraation kirkkaimmilla tähdillä!
Mutta missäpä ne ovat, nuo mennen talven lumet?