sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Huuto ja meteli



Kova ääni

Friedrich Nietzsche pohdiskeli aikoinaan, että on melkein mahdotonta, että ihminen, jolla on hyvin kova ääni, voisi ajatella hienoja ajatuksia.
Tämä tuli mieleeni, kun huomasin, että sellainenkin brändi kuin Hard Rock Cafe näyttää saaneen suurta suosiota koko maailmassa.
Kyseessä on sangen selvästi uuden aikakauden ilmiö. 1950-luvulla alkanut rock-musiikki on ilmeisesti jotakin laadullisesti uutta. Sen oleellisiin piirteisiin näyttää kuuluvan niin voimakas meteli, että keskustelu ja jopa ajattelukin käyvät mahdottomiksi ja siis myös tarpeettomiksi.
Niinpä ihmisten välinen kommunikaatio tuollaisen musiikin vaikutuspiirissä rajoittuu siihen, mikä on kaikkein primitiivisintä. Pariutumisikäiset nuoret voivat keskittyä katselemaan toistensa visuaalisia viestejä. Eihän siinä puhuakaan voi. Henkisessä suhteessa typerykset nousevat intellektuellien tasolle ja luultavasti ylikin.
Slummien hierarkiassa keskeinen arvo, katu-uskottavuus korvaa sanallisen kommunikaation ja nyanssien sijasta koko miljöössä on tavoitettavissa vain suuriäänistä mölyä. Paljaimmillaan tämä tilanne ilmenee gangsta-rapissa, musiikin korvikkeessa, jossa ei tarvitse edes yrittää laulamistakaan, pelkkä kähiseminen riittää ja viesti on niin osoitteleva ja selkeän karkea, että vammainenkin sen käsittää.
Tässä tietenkin toteutuu maksimaalisesti tasa-arvo eikä sen toteutuminen kehittyneempien ainesten ehdoilla tietenkään ole mahdollista. Siinä kyse voi olla vain tason laskemisesta primitiivisimpien piirien ulottuville.
Muistan, miten tuo samainen meteli valtasi Venäjän, jossa olin tottunut hierarkian ja korkeakulttuurin kunnioitukseen. Petroskoissa muuan ystäväni halusi tarjota minulle tuopillisen paikkakunnan uuden oluttehtaan niin sanottua elävää eli suodattamatonta kuohujuomaa.
Kahvilan meteli oli kuitenkin niin kauhistuttavaa, että jouduimme suin päin pakenemaan pihalle, jossa nautimme oluemme melko karussa miljöössä. Hyvää se kyllä oli.
Minusta kokemus oli kauhistuttava ja uskoin sen olevan esimakua sille, että pian myös venäläisestä teatterista tulisi brechtiläis-turkkalaista mölinäjuhlaa, jossa sentimentaalinen ylinäytteleminen on se asia.
Luojan kiitos, näin ei sentään ole vieläkään käynyt, ainakaan kaikkialla. Olen kyllä nähnyt niin sanotusti modernisoituja versioita klassisista teatterikappaleista, taisi olla jopa Tšehovista. Mutta klassinen, hieno näyttelijäntyö on siellä joka tapauksessa myös yhä kunniassa.
Joskus minusta tuntuu, ettei meillä yleisesti enää edes ymmärretä mitä sellainen edes tarkoittaa. Ikään kuin hienous voisi olla vain hienostelua, jotakin sellaista, mitä niin sanotusti rasvanahkainen kansan syvien rivien edustaja ei ymmärrä ja jota hänellä sen takia on oikeus ylenkatsoa.
Koska hänen ajatellaan olevan se oikea kohdeyleisö, häntä yritetään ainakin periaatteessa mielistellä, vaikka käytännössä tämäkään ei onnistu, koska kuva tavallisesta kansanihmisestä on aliarvioivan harhainen.
Mutta tämä tästä ns. korkeakulttuurista. Myös populaarimusiikki on parin sukupolven mittaan muuttunut rajusti.
Ennen sotia ja aina 1960-luvulle saakka olivat muodissa melodiset ja usein hieman sentimentaaliset tai sitten hauskat kappaleet. Teemat olivat kansainvälisiä, venäläisyys oli vahvasti mukana, samoin italialaisuus. Myös espanjasta ja latinalaisesta Amerikasta saatiin eksoottisia teemoja.
Anglosaksinen musiikki, joka sivumennen sanoen on perinteisesti tai ainakin saksalaisten ja ranskalaisten perusteltujen ennakkoluulojen mukaan ollut varsin kalseaa ja tylsää, ei sen sijaan juuri suomalaisiakaan elähdyttänyt. Poikkeuksena olivat jotkut banjorämpytykset, joita liika herkkyys ei vaivannut.
Soittaessani veneessä vierailleni noita vanhoja suomalaisia iskelmiä, olen havainnut niiden yleensä herättävän melkoista ihastusta.
Herääkin kysymys, miksei mitään vastaavaa tehdä nykyään, jolloin yhtyeet ja laulajat kerskailevat ammattitaidollaan ja jolloin musiikkibisneksen rahallinen arvo on moninkertainen gramofonikauteen verrattuna. Ainakin se oli sitä vielä hiljattain.
Kyseessä näyttää olevan kansainvälisten monopolien ylivalta. Ne ovat ainakin osaksi ottaneet asemansa yksinkertaisesti ostamalla. Tietenkään myös muotia ja sen mahtia nuorisoon ja muuhun yksinkertaisempaan kansanosaan nähden ei voi aliarvioida.
Eipä esimerkiksi kuvataiteessakaan näytä olevan mahdollista palata vanhoihin esikuviin. Muistan, miten muuan suomalainen järjesti Pietarissa, peräti kai Venäläisen taiteen museossa näyttelyn, jonka työt olivat aivan klassikkojen tasoa ja muistuttivat Šiškinin töitä.
Hän kertoi, ettei ollut koskaan hakenut apurahaa, koska tiesi, ettei sellaista saisi. Yleisö sen sijaan oli ihastuksissaan. Tämä maalari osasi tekniikan viimeistä piirtoa myöten ja myös pystyi näkemään luonnossa sen vaikuttavuuden.
Stipendimafia tässä nyt on asia erikseen. Mutta se niin sanottu populaarimusiikki, jota nykyään tuotetaan, on uskottavien asiantuntijoiden mukaan ennen muuta koneellinen luomus. Sen sijaan, että kaiken keskellä olisi laulusolisti, jota säestys täydentää, onkin lavalla valtava arsenaali kaikenkarvaista ämyriä. Ilman tuota tekniikkaa koko esityksestä ei jäisi jäljelle muuta kuin se mitättömyys, johon kyseinen ”tähti” yltää.
Liiallinen meteli on tietenkin myös vaarallista. Konserttien desibelimäärät ovat sellaisia, että pysyvä kuulovaurio voi syntyä jo yhdellä kerralla.
Olin kerran sellaista kuuntelemassa koulussa (!) jossa toimin opettajana, enkä unohda tuota taide-elämystä koskaan. Se tuntui ytimissä ja munaskuissa eli munuaisissa, jotka tuntuivat irtoavan ja keuhkot läpsyivät rintakehää vasten kuin rukkaset viemäriputkessa, käyttääkseni tällaista tuoretta ilmaisua.
Ja lapset aplodeerasivat asianmukaisen tunnollisesti ja kovaakin, vaikka oli aivan ilmeistä, ettei kukaan heistä todella nauttinut tuosta metelistä.
Mutta sitten kun sama yhtye esitti hempeän ja melodisen kappaleen, seurasi todellinen, spontaani aplodien myrsky…
Mutta sitä tavaraa heille tarjoiltiin vain harvinaisena herkkuna. He olivat sosiaalistumassa kakofonian ja jumputtavien bassojen kulttuuriin ja oppivat ylenkatsomaan sellaista musiikkia, joka olisi todella saattanut heitä koskettaa.
Tunnen tietenkin tätä alaa huonosti ja haluan vain kertoa omia kokemuksiani siitä, miten asiat ovat muuttuneet. Suunta on selvä. Kaiken on nyt tultava Amerikasta tai ainakin anglosaksisesta maailmasta. Itse musiikilla ei ole sen enempää väliä, kunhan se riittää mykistämään puheen ja saman tein kai ajattelunkin.
Miljardibisnes on ulottanut lonkeronsa tällekin alueelle ja napannut mukaansa nuoret, joita oman arvostelukyvyn sijasta ohjaa pakonomainen tarve fanittaa ja liittyä yhteisöihin, jotka fanittavat tiettyä tyyliä.  Se on helppo saalis.
Idolina voi olla ulkonäöllään ratsastava henkilö, joka on vaikkapa tuhonnut sen erilaisilla lävistyksillä ja tatuoinneilla tai sitten muiden yläpuolelle nostetaan jokin muu friikki, jonka habitus ilmeisesti tarjoaa aralle kasvuikäiselle tilaisuuden tuntea itsensä sentään aika kelvolliseksi pariutumismarkkinoilla.
Kaikki tämä on ainoastaan ja vain rahan palveluksessa. Tämä ala myy tyhjää kalliilla ja siksi voittomarginaalit ovat valtavat. Nyt sitä tosin taitaa uhata piraattiharrastus, jota se kaikin voimin koettaa vastustaa.
Työmies on palkkansa ansainnut, mutta mikäli nuo firmat menettävät otteensa nuorisosta ja tekevät konkurssin, on maailma tuskin paljoa menettänyt.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Huuto ja vihellys



Huuto ja hurraa

Veikko Antero Koskenniemi, jota en aikoinaan ymmärtänyt sopimattomaksi henkilöksi arvostaa, kirjoitteli suuren määrän herkullisia aforismeja ja epigrammeja, vähän Goethen tyyliin, jota hän myös suomensi.
Muuan letkautus on jäänyt pysyvästi mieleeni:
”Mikä huuto ja hurraa kadulla kajaa?
Siellä tyhmyys aasin valjaissa ajaa”.
Keskenkasvuinen kun olin, tämä vain nauratti minua, vaikka en ihan tiennyt miksi. Hieman vanhempana ymmärsin, että kohteena oli ilmeisesti 1940-luvun torikokousdemokratia, jossa ”aktiivinen etujoukko” vähäisestä suhteellisesta määrästään huolimatta, pyrki sieppaamaan aloitteen käsiinsä ja esiintymään kansan yleistahdon (volonté générale) ilmaisijana.
Tämä tietenkin oli sitä taktiikkaa, jonka jo Lenin oli kehitellyt tärkeässä pikku artikkelissaan ”Mitä on tehtävä”. Aatelismies Uljanov ymmärsi erinomaisesti, ettei kansa voi eikä sen sovi määrätä yhtään mistään. Vain eliitti voi.
Eliitti oli tässä tapauksessa kansan syvien rivien kaikkein aktiivisin osa, sen ”kermojen kerma”, kuten Nikolai Tšernyševski oli kirjoittanut Leninin ihailemassa kirjassa, jonka nimi sattumoisin myös oli ”Mitä on tehtävä?”
Nämä torkikokoukset olvat sitä ”uusdemokratiaa”, jota Suomeenkin yritettiin sotien jälkeen tarmokkaasti vyöryttää. Sosialidemokraattinen puolue, joka oli suoraselkäisesti kantanut vastuutaan isänmaan kohtaloista sotavuosina, näki suoraan tämän sumutuksen läpi ja lanseerasi aikoinaan tunnetun ”Jo riittää”-kampanjansa.
Sosialidemokraattien, erityisesti sen aseveliisiiven vankkana ideologisena perustana oli ymmärrys siitä, että ”kansandemokratia” eli kansankansanvalta todella lisäsi jotakin uutta siihen kansanvaltaan, jonka idea oli tuttu jo Ranskan vallankumouksen ajoilta.
Mutta se ymmärsi jo pelkästään Itä-Karjalassa näkemänsä perusteella, että se, mitä demokratiaan lisättiin, tarkoitti sen vesittämistä ja tyrannian mahdollistamista. Demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla, veisteltiin myöhemmin.
Neuvostoliiton pahaenteinen hahmo tämän uudenlaisen ”demokratian” takana riitti vakuuttamaan useimmat siitä, mistä nyt oli kysymys. Niinpä vuoden 1949 ”Jo riittää”-kampanja upotti ”kansandemokraattien” haaveet vallan ottamisesta täällä Suomessa.
Sitten myöhemmin, joskus 1960-luvulla syntyi myös SDP:n sisällä uusi herätysliike ja ”porvarilliseen” demokratiaan kyllästyneet nuoret alkoivat hävetä ”asevelisosialistien” nuivuutta sitä korkeampaa demokratiaa kohtaan, joka Neuvostoliitossa oli tarjona ja josta olimme jääneet paitsi.
Ja taas kerran saatiin kalliissa kotimaassamme nähdä torikokousspektaakkeleita. ”Kansa” nyt vain ei ollut etujoukon mielestä sama asia kuin ne typerät äänestäjät, jotka eivät vaaleissa suostuneet suomaan kommunisteille ja heidän läheisille liittolaisilleen enemmistöä eduskunnassa. Kaiken oikeuden mukaanhan se joka tapauksessa kuului heille ja tuli myös kerran heille siirtymään historian lakien mukaan.
Myöskään sosialismiin siirtymistä pohdiskelevat teoreetikot eivät yleensä suinkaan edellyttäneet, että sellaista historian jo määräämää asiaa varten pitäisi olla takana vaaleissa saavutettu enemmistö. Toki aktiivisen etujoukon mielipide voitiin muutenkin saada selville, esimerkiksi juuri torikokouksilla.
Niinpä niitä harrastettiin innokkaasti ja Leninin ”Mitä on tehtävä”-kirjasen opetusten mukaisesti haalittiin mukaan maksimaalinen määrä ”yleisdemokraatteja”, jotka eivät oikeastaan kannattaneet vallankumousta, mutta olivat joka tapauksessa johonkin asiaan tyytymättömiä. Ne tulivat mielellään mukaan yhteiseen suureen tapahtumaan.
Niinpä alkoivat Suomen kadut 1960-luvun puolivälistä lähtien taas kerran olla täynnä huutoa ja hurraata ja se jatkui siihen saakka, kunnes Moskovassakin todettiin, että koko juttu sosialismista oli ollut pelkkä farssi.  Se satu oli parasta unohtaa. Silloin oli meilläkin pakko hiljennellä, ja hurmahenkien hehku hiipui, kun ei muutakaan voitu.
Torikokousriekunnalle on tietenkin ominaista ennen muuta emotionaalisuus. Se vastaa epä-älylliseen tarpeeseen olla yhtä eläintä (P. Saarikoski) suuren joukon kanssa. ”Yksinäinen massa” kaipaa näitä tunteita. Pidän todennäköisenä, että kyse monien kohdalla saattaa olla varsin perustavanlaatuisesta tarpeesta, joka vapauttaa ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja älyllisestä ja moraalisesta vastuusta.
Joukossa tiivistyy tyhmyys, siellä voi vapautua omasta vastuustaan ja lakata ajattelemasta, mutta se ei ole koko tarina.
Tosiasia on, että aasinvaljaisiin ei asetu pelkästään kansan tyhmin osa, vaan myös huomattava määrä sen älyllistä eliittiä. Mitä se sieltä hakee, taitaa vielä olla tutkimatta, mutta mutu-tuntuman perusteella nämä kansaan menemiset lienevät nimenomaan emotionaalisesti palkitsevia ja samalla oikeutus antautumisesta tyhmyydelle, mikä tunnetusti tuottaa suorastaan euforisen tilan.
Niinpä se osa ns. hyvin koulutettua väkeä, joka on erkaantunut kansan enemmistön normaalista arkipäivästä, sekä järjestää noita massatapahtumia että ymmärtää ne sitten todistuksiksi siitä, että kansan yleistahto (tai yhteistahto, volonté générale) on juuri sama kuin heidän omat pyrkimyksensä. Eräänlaista masturbaatiota siis (sen hyödyistä lienemme nykyään kaikki yksimielisiä).
Samaan aikaan he tietävät erinomaisesti, että mielipidetutkimusten mukaan kansan suuri enemmistö kannattaakin muita mielipiteitä. Torille saattaa tulla parituhatta ihmistä, mutta äänivaltaisia kansalaisia on sentään miljoonia…
Leniniltä periytyvän etujoukkoajattelun mukaan tämä ei merkitse mitään. Neuvostoliitossa oli Marxin tarkoittamien kapitalistisessa tuotannossa työskentelevien työläisten eli teollisuusproletariaatin määrä 1920-luvun alussa vain prosentti-pari koko työvoimasta, mutta silti heidän diktatuuriaan pidettiin oikeutettuna.
Eihän korkeampi demokratia perustunut primitiiviselle äänten laskemiselle. Tiedostava etujoukko saattoi olla pieni, mutta se oli voittamaton ja aina oikeassa, koska se oli tiedostava. Leninin mukaan se oli voittamaton, koska se kannatti marxismia, joka taas oli oikea.
Niinpä älymystön etummainen osa saattoikin kaikin mokomin pukeutua aasinvaljaisiin ja mennä torille kiljumaan sydämensä halusta idioottimaisia iskulauseita. Se kaikki oli syvimmältä olemukseltaan korkeinta totuutta.
Niiden typeryys oli suorastaan käsin kosketeltavaa, mutta niiden riemukas anti-intellektualismi omalla autenttisella tavallaan tuki ja vahvisti sen ideologian oikeutusta, joka eliitille oli valjennut tutkijankammioiden hiljaisuudessa.
Härligt var det,
att i denna gryning leva
men att vara ung
var själva himlen!

Siltähän se näytti, sivusta katsoen, tuo 1970-luvun Brežneviä ylistävien mielenosoitusten euforia. Siitä en koskaan saanut omakohtaista kokemusta, mutta olen nähnyt sen.
Tuntui vain paluulta normaalisuuteen, että tämä ilmeinen idiotismi sitten aikanaan maineettomasti lopahti. Ehkäpä siis historia sittenkin, monen mutkan kautta, oli kehittymässä kohti korkeampia tasoja?
Sanotaan, että historia on viekas -List der Geschichte. Tämä Hegelin näsäviisas nokkeluus tuntui minusta  joskus rienaavalta. Laskematon se historia nyt ainakin on.
Juuri kun ennätimme tottua ajatukseen, että voimme luottaa normaaliin, Ranskan vallankumouksen viitoittamaan demokratiaan ja unohtaa aasinvaljaissa ajavan ideologian riemumarssit, meidät herätetään kalseaan aamuun, jossa tuhannet pölhökustaat eliitin edustajien seurassa puhaltavat pilleihinsä kannattaakseen primitiivisiä ja demokratian kannalta vaarallisia iskulauseita ilman mitään selkeää sisältöä.
Kuuleeko historian hengetär tämän sille kaiketi osoitetun auditiivisen vihellysuhrin? Onko pilleihin puhaltamisella muuta merkitystä kuin osoittaa, että taas yksi henkilö (tuhansien joukossa) on autuaasti vapautunut taakastaan kansalaisena ja ihmisenä ja ryhtynyt epämääräisten, koreiden iskulauseiden kritiikittömäksi kannattajaksi?
En pysty vastaamaan. Selvää on vain se, että ilmiö, jonka luultiin jo tulleen peruuttamattomasti kuolleeksi ja kuopatuksi, onkin taas täällä tänään ja jopa hyvissä voimissa. Uutta on, että edes hallituksen jäsenet eivät häpeä osallistumistaan tähän sirkukseen…
Me eletään uutta aikaa, sanoi Saarikoski, joka ei tainnut olla kovin hyvin selvillä historian terminologiasta.

Isänmaa ja kansalainen



Isänmaa ja itsekkyys

Presidentti Niinistö kävi hiljattain Yhdistyneissä kansakunnissa tuomitsemassa nationalismin, eli siis juuri nuo kansakunnat, kuten joku sarkastisesti huomautti.
On kiinnostavaa nähdä, tullaanko tuon organisaation nimi jossakin vaiheessa muuttamaan Yhdistyneiksi kansoiksi. Näyttää siltä, että monella olisi siihen hyvää halua. Veikkaan kuitenkin, etteivät ns. takapajuiset maat tule tähän hevin suostumaan. Tuskin niitä nykyään edes voidaan siihen pakottaa.
Eräissä kehittyneissä maissa sen sijaan on yhä hallitsevampaan asemaan päässyt sellainen internationalismin laji, joka pyrkii mitätöimään kansakunnan merkityksen ja koko kansallisuus (peri)aatteen.
Nationalismi oli, kuten tiedetään, suunnilleen Ranskan vallankumouksesta lähtien yksi ihmiskunnan ja nimenomaan sen edistyneimmän osan tärkeimpiä aatteita.
Kyseessä oli ennen muuta suuri vapausprojekti, jossa ne kansat, joiden intressejä aiemmin oli rankaisematta sorrettu, nostivat päänsä ja pyrkivät hankkimaan itsemääräämisoikeuden, itsenäisyyden.
Tässä matoisessa maailmassa harva asia voidaan toteuttaa puhtaana niin, ettei siihen liity väistämättömiä sivuvaikutuksia, jotka ovat vähemmän toivottavia.
Ylpeä vapaudelta kalskahtava sana kansalainen, citoyen, ei merkinnyt sellaista vapautta, joka oikeutti mielin määrin tekemään mitä huvittaa, auktoriteeteista välittämättä. Sellainen ”vapaus” tunnetaan Venäjällä nimellä volja ja se oli tunnusomaista vaikkapa Pugatšovin kapinalle ja sittemmin vuoden 1917 riehunnalle. Meilläkin on jälleen ilmaantunut primitiivisiä aineksia, jotka ovat tämän ihanteen omaksuneet.
Kansalaisella oletettiin olevan myös velvollisuuksia, vieläpä erittäin ankaria. Niinpä joka miehestä tehtiin tarpeen tullen sotilas, vaikka hän olisi kaikin mokomin halunnut olla vaikkapa suutari, viljelijä tai opettaja. Naisia tämä toki ei koskenut, joten tasa-arvo, égalité jäi korkeintaan puolinaiseksi. Mutta eihän tämä maailma voi täydellinen olla.
Eipä nationalismi, kuten eivät muutkaan suuret tuon aikakauden vapausaatteet mitään paratiisia tuoneet mukanaan. Kansakunnat tosin vapautuivat muiden välittömästä ja mielivaltaisesta sorrosta, mutta tasa-arvo ja veljeys, mitä tarkoittaneekaan, edellyttävät vielä paljon muuta toteutuakseen.
Sitä paitsi sodat, jotka jonkin aikaa jo olivat olleet sivistyneesti rajoitettuja, yhteiskunnan hylkiöiden hoitaessa likaisen työn, tuppasivat nyt paisumaan totaalisiksi.
Samuel Johnson muistaakseni sanoi, että ihmisille olisi parempi olla vankilassa kuin palvella Englannin kuninkaallisessa laivastossa. Vankilassa hänellä oli miellyttävämpi ympäristö, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraa.
Jopa Englanti joutui myös aikanaan mobilisoimaan suuria armeijoita yleisellä väenotolla, mutta yleisesti ottaenhan se saariasemastaan johtuen säästyi militarisoinnilta. George Orwell vakuutti, että sitä englantilaiset inhosivat spontaanisti. Heillä oli siihen varaa.
Yhtä kaikki, kansallisvaltiot olivat Euroopan suuren nousun moottoreita ja niihin kohdistettiin ihmisten jaloimmat tunteet, usein antiikin kansalaishyveisiin viitaten dulce et decorum est, pro patria mori
Tämä uudenlainen altruismi meni yllättävän hyvin kaupaksi, vaikka älymystö kaikissa maissa yritti toppuutella menemistä tolkuttomuuksiin. Mutta niitä ei voinut välttää, kun massat olivat liikkeellä. Maailmansodan lopettaminen ilman kostoa, vääryyttä ja väkivaltaa oli mahdotonta ja niinpä saman kertaaminen kävi välttämättömäksi. Siinähän sitä tulosta sitten syntyikin.
Joka tapauksessa kansallisvaltiot katsoivat itselleen kuuluvan vallan täyteyden, plenitudo potestatis.
Kuten sanottiin, Englannin parlamentti saattoi vaikka määrätä kaikki punatukkaiset tai joka toisen heistä hirtettäväksi. Ainoa mitä se ei voinut tehdä oli määrätä mies muuttumaan naiseksi.
Tämä ei enää ole enää missään mielessä meidän aikaamme, kuten voidaan havaita. Kansainvälinen oikeus rajoittaa kansakuntien ja niitä edustavien valtioiden suvereniteettia ja sitäkin enemmän sitä rajoittaa Euroopassa ylikansallinen yhteisö, EU.
Ei ole mikään salaisuus, että EU kahlitsee jäsentensä toimintavapautta ja estää niitä toteuttamasta kansallisia intressejään. Sen sijaan se vannoo ylikansallisen globalisaation nimiin.
Tilanne on uusi ja erikoislaatuinen. EU:n jäseniksi liittyneissä maissa kansalaisilla ei käytännössä ole paljoakaan mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa. Ne päätetään niin ylhäällä, että kansalaisen nimen voisi yhtä hyvin korvata alamaisella.
Toki EU pyrkii ajamaan omaa etuaan kokonaisuutena, ymmärtäen sen taloudelliseksi. Niinpä jäsenmaista voidaan ja pitääkin huoleti tappaa sellaiset talouden alat, jotka menestyvät paremmin muualla. Saman logiikan mukaan yhteisöön on otettava miljoonittain yhä uusia kansalaisia, jotka pitävät talouden huimapyörän liikkeessä. Työttömyyttä voidaan ja pitääkin samaan aikaan sietää verrattain paljon.
Unionin yhden osan kannalta tämä saattaa merkitä aivan samanlaista orjuutta kuin oli aikanaan kuuluminen imperiumeihin, jotka vähät välittivät vähemmistökansallisuuksien oikeuksista.
Asiasta on meillä pohjolassakin laajaa kokemusta aina hamalta Kalmarin unionin ajoilta saakka. Silloinhan Tanskasta tuli keskusvaltio, jonka eduille muiden intressit oli alistettava. Niinpä unionin purkamiseksi jouduttiin käymään ns. unionisotia.
Ruotsi kuitenkin vapautui, mutta Suomen vapautumiseen meni vielä hyvän aikaa. Eipä ollut vielä kansallisuusaatekaan kehittynyt, mutta sen herääminen sitten aikanaan, ainakin jossain mielessä, oli varmastikin väistämätöntä.
Suomi luotiin aikanaan itsekkäistä syistä, vaikka ei vailla Venäjän imperiumin suosiollista apua. Kansakunnan omana tarkoituksena ei kuitenkaan ollut imperiumin palveleminen, vaikka sen välttämättömyys voitiin ja kannatti jossakin mielessä tunnustaa. Vielä vähemmän kansakunnan tarkoituksena oli keskittyä auttamaan ihmiskuntaa yleensä muutoin kuin kehittämällä omaa kulttuuria ja elämänmuotoa, joka saattoi tarjota esikuvan muillekin.
Piispan titteliä kantava henkilö, joka tosin välttää koskettelemasta uskonnollisia kysymyksiä, kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa siitä, miten isänmaanrakkaus Suomessa uhkaa kaventua itsekkyydeksi.
Tämä tarkoittaa näköjään sitä, että suuri osa suomalaisia katsoo Suomen, kansakunnan ja valtion olevan tarkoitettu palvelemaan nimenomaan suomalaisia, jollaisia ovat myös vähemmistökieltä puhuvat kansalaiset.
Mikäli joudutaan tilanteeseen, jossa valtio lakkaa syystä tai toisesta ensisijaisesti keskittymästä omien kansalaistensa asian edistämiseen ja alkaa tasa-arvoisesti jakaa heidän tuottamaansa varallisuutta kaikille niille, jotka kehtaavat sitä tulla vaatimaan, ei se enää täytä tehtäväänsä kansallisvaltiona.
Tämähän todella tarkoittaa käytännössä tilannetta, jossa muukalaisia suositaan ja suomalaisia siis vastaavasti sorretaan suomalaisten omassa maassa. Tämä on vastoin kansallisvaltion perusideaa.
Mikäli osoittautuu, ettei asiaan edes lainkaan voida vaikuttaa oman maan Euroopan unionissa omaavien prerogatiivien puitteissa, on kysymys vapauden menettämisestä.
Tilanne on koko kansallisvaltion periaatteen kannalta hyvin vakava. Valtio odottaa kansalaisiltaan solidaarisuutta, verojen maksamista ja miehiltä jopa tarvittaessa henkensä uhraamista sen puolustamiseksi.
Mikäli yhä suuremmat joukot kokevat, että tämä tilanne on epäoikeudenmukainen, voivat seuraukset olla vakavia. Tätä asiaa ei voi muuksi muuttaa millään mielenosoitusmarssilla. Niillä kyllä voi sen sijaan kärjistää vastakkainasettelua, minkä ymmärtämisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.
Piispa Vikström ei ymmärrä tai ole ymmärtävinään sen symbolisen käyttäytymisen merkitystä, joka näkyy isänmaallisten symbolien käytössä hallitsematonta siirtolaisuutta vastustettaessa. Jopa hallituksen piirissä otaksutaan näköjään, että noudatettu politiikka on sinänsä moitteetonta ja että ongelmana ovat vain asenteet ja ”vihapuhe”. Eipä siinä sitten muuta kuin kyhäämään nippu kieltoja ja marssimaan yhtenä suuresta joukosta, omaa voimattomuutta  alleviivaten.
Tuokoon nyt taas kerran sanotuksi, että en ymmärrä enkä hyväksy siirtolaisongelman vähättelyä ja tulkintoja, joiden mukaan ongelmana on vain empatian puute ja itsekkyys.
Ilman tiettyä kansallista itsekkyyttä ei ole Suomen kansakuntaa ja ilman kansakuntaa olemme pian tilanteessa, jossa röyhkeimmät määräävät ja jossa kantakansallisuuden edustajille jää vain maksumiehen osa ja jossa vieraat -jälleen- määräävät siitä, mitä maassa tehdään.
Hallituksen edustajilta voisi edellyttää sen verran älyä ja selkärankaa, etteivät he menisi kaikenkarvaisiin radical chic-aineksen masinoimiin mielenosoituksiin mukaan. Sellainen antaa viestin, että ne, jotka vastustavat kansakuntia ja puuhaavat kansojen yleistä sulattamista, hallitsevat myös politiikkaa.
Ehkä he hallitsevatkin.
Mutta näen erittäin vakavana vaarana sen, että nykyinen tilanne kehittyy paljon pahemmaksi, mikäli kansalta puuttuu uskottava vaihtoehto. Sellaisesta puhumisenkin kriminalisointi olisi ehkä se kaikkein tuhoisin teko, minkä vallanpitäjät voivat heidät valtaan äänestämälleen kansalle tehdä.