lauantai 10. joulukuuta 2016

Symbolivarkaat



Symbolivarkaat ja uudet embleemit

Valtiolliset ja uskonnolliset symbolit omaavat yleensä tiettyä pyhyyttä ja niiden julkinen rienaaminen saattaa olla jopa rangaistavaa. Aina ei edes edellytetä julkisuutta. Islamin mukaan jumalanpilkka on rangaistava (kuolemalla) olipa se julkista tai ei.
Niinpä se, joka alkaa niillä leikitellä, ottaa riskin. Vanhempi väki muistaa, miten Neuvostoliiton suurlähettiläs Kovaljov joskus maljapuheessaan sanoi toivovansa, etteivät Suomen ja Neuvostoliiton suhteet enää olisi sellaiset, kuin Karjala-oluen kyljessä oleva vaakuna esittää. Kyseessä siis oli kaksi keskenään taistelevaa miekkaa.
No, eihän tämä hullumpi maljapuhe ollut. Ei siinä puututtu naapurin maakuntavaakunan oikeuteen olla sellainen kuin se oli, vaan esitettiin retorinen toivomus valtiollisten suhteiden laadusta. Se oli hyvä syy ottaa taas yhdet.
Ennen pitkää kuitenkin joku suomalainen keksi tuon tostin johdosta sanoa, etteivät vaakunat mitään ikuisuusasioita ole. Kerran maailmassa ihmiset ovat ne tehneet ja voivat ne tarvittaessa muuttaa. Muutetaanpa siis Karjalan vaakunaa!
Tavanmukainen sopulinäytelmä eteni siten, että alkoi varsinainen kirjoitusten vyöry. Lukuisissa artikkeleissa annettiin ymmärtää naapurivaltion virallisen edustajan puuttuneen suvereeniin oikeuteemme päättää vaakunoidemme laadusta. Paheksumisen myrsky seurasi eivätkä selittelyt auttaneet. Eihän asiassa ollut edes mitään selitettävää, ei nyt oltu logiikan, vaan tiedonvälityksen alueella.
Karjala-olutta valmistava panimo sai ehdotuksia: oluen nimeksi on muutettava ”Orjalan kalut” ja symboleiksi otettava sirppi ja vasara. Sitä ei tehty, mutta sen sijaan pullon kaulaan tuli kahta tuoppia esittävä kuva ja teksti ”Karjalasta kajahtaa”. ”Kovalenkoksi” nyt ristityn oluen myynti moninkertaistui. Kovaljov läksi ennen pitkää Suomesta ja yleisesti hänen vaakunapuhettaan pidettiin asian syynä.
Finlayson-niminen firma, jonka alullepanija oli muuan Suomeen saapunut skotti 1800-luvun alussa, on kunnostautunut asenteella, jota kai pitäisi nimittää edistykselliseksi, sehän näyttää designeissään pyrkivän pidemmälle kuin terve järki tai hyvä maku sallisivat.
Niinpä nyt myynnissä on homopornolla varustettuja lakanoita, minkä tarkoituksena lienee profiloitua ns. suvaitsevaisuudella. Nyt firma on sitten puuttunut Suomen vaakunaan, jonka uudesta muodosta on julistettu leikkimielinen kilpailu: Suomen leijona on varastettu, tilalle olisi saatava jotakin.
Idean ilmeisenä tarkoituksena on teroittaa tyhmän yleisön mieleen sitä, että leijona-aihe on todennäköisesti tullut meille ulkomailta eikä siis ole oikeastaan edes suomalainen. Nyt kuitenkin maassamme on piirejä, jotka pitävät tuota vaakunaa suomalaisena tunnuksenaan ja kannattavat ulkomailta suuntautuvan muuttovirran rajoittamista.
Koska tällainen mielipide on väärä ja demokratiamme puitteissa sallimaton, on muun kansanosan syytä unohtaa tuo vanha symboli ja keksiä sen sijalle uusi tai vaikkapa kokonainen liuta uusia.
Tämä on se selitys, jonka hyvällä tahdolla olen löytänyt tuolle varsin sekavasti esitetylle mainoskampanjalle. Toki tässä tapauksessa tärkeintä lienee hankkia firmalle rahaa kosiskelemalla niitä piirejä, joiden hovihankkijaksi halutaan leimautua, enkä tiedä, onko kohdeyleisön hengenlahjoja tässä tapauksessa lainkaan aliarvioitu.
Yleensähän viralliset valtiolliset symbolit ovat kelvanneet kaikkien mielipidesuuntien edustajille, sillä ne eivät kuvaa jotakin ryhmää, vaan kokonaisuutta. Esimerkiksi Yhdysvaltain kiljukotkaa tai tähtilippua voidaan kyllä käyttää myös parodioissa, mutta kenen mieleen tulisi sanoa, että joku ryhmä on ne varastanut?
Näyttää siltä, että kadonneen leijonan korvaajat haluavat esittää ja määritellä Suomen kokonaan uudella tavalla, ryhmäkuntien maana, jossa edes yhteinen symboli ei kelpaa kaikille. Onhan se ainakin innovaatio, tämä tällainen.
Vaakunamme leijona on tietenkin uros ja suoralla miekalla aseistautunut. Lisäksi se polkee käyräsapelia, joka viittaa itään. Itse asiassa se viittaa Venäjään, mutta eräiden selitysten mukaan sen varsinainen, symbolinen kohde on kyllä islam, tuo Lutherin vanha vainooja.
On selvää, ettei tämä tällainen ole maamme kaikkien fanaattisten marginaaliryhmien mielen mukaista, joten kuvaa onkin syytä muuttaa.
On se ajan mittaan muuttunutkin. Autonomian ajalla leijona astui pois sapelin päältä ja otti sen toiseen käpäläänsä. Niinpä se ei enää herjannut itää, vaan sen voitiin ajatella taistelevan sen riveissä kahdella teräaseella varustautuneena. Olisiko taas palattava samaan? Mutta riittääkö se enää?
Leijonan muuttaminen naaraspuoliseksi on helppo juttu ja kruununkin voisi sen päästä poistaa. Sehän ei tosin viittaa kuninkuuteen, vaan itsenäiseen valtioon, mutta kannattaako meidän enää sellaisella elämöidä? Eipä ole paljon, mistä nyhjästä.
Mutta miksipä oikeastaan pitäisi säilyttää vaakunassa nimenomaan leijona? Tom of Finland olisi kansainvälisesti paljon edustavampi ja ymmärrettävämpi ja antaisi maastamme suvaitsevaisen kuvan. Sitä paitsi se sopisi jo nimensäkin puolesta.
Ongelmaksi voisi kuitenkin tulla feministien ja islamistien piirissä mahdollinen tyytymättömyys, mutta ehkäpä nämä ryhmät voisivat käyttää omaa vaakunaansa. Edellisessä tietenkin olisi vulva ja jälkimmäisessä Muhammed sapeli kädessä, suoraa miekkaa polkemassa.
Mutta leijonaa suurempi epäkohta on lippumme, jonka tunnuksena on risti. On tosiasia, etteivät islamistit hyväksy ristiä missään muodossa. Heillähän ei ole edes Punaista ristiä, vaan Punainen puolikuu ja Iranissa Punainen leijona.
Puolikuista rakennettu risti saattaisi olla jonkinlainen ratkaisu, mutta pelkään, että se tuntuisi puolivillaiselta. Vino Andreaksen risti, joka saattaa olla lippumme esikuva, on jo varattu ja sekin on eräitä piirejä tavattomasti ärsyttävä ja loukkaava risti.
Luulen, että olisi innovatiivista ottaa kansalliseksi symboliksi männynkävyt, joita maassamme muutenkin on erityisen runsaasti. Ne vastaisivat lipun kansallisesta aineksesta ja jokainen ryhmä voisi makunsa mukaan luoda oman käpylippunsa ja käpyvaakunansa: kenellä olisi käpy vulvassa, kenellä turbaanissa, kenellä vaikkapa suussa. Informaatiopuolella kävyt voisi sijoittaa korviin ja silmiin.
Luova mielikuvitus ei tunne eikä saakaan tuntea rajoja! On upeaa, että meillä on Finlaysonin kaltaisia ennakkoluulottomia yrityksiä, joiden luontainen kosmopoliittisuus auttaa koko maatamme brändäytymään!


perjantai 9. joulukuuta 2016

Seksirobottien marssi



Seksirobottien tulo
Olisi turhaa todistella, että seksi on maailman tärkein asia, ainakin se on ihmiskunnan sine qua non. Eihän suku muutoin jatkuisi eikä laji kehittyisi. On myös ymmärrettävää ja jopa välttämätöntä, että nuorten ihmisten elämä pyörii pariutumisen ja parittelun ympärillä.
Hieman vanhempien on sen sijaan helpompi ottaa asiaan viileämpi ja sitä mukaa kai objektiivisempi näkemys, joka tosin saattaa kiinnostaa lähinnä heitä itseään, mutta hyvä niinkin.
Periaatteessa ilmainen, mutta käytännössä valtavia taloudellisia arvoja pyörittävä seksi on myös kulttuuri-ilmiönä hyvin kiinnostava. Vaikka suvun jatkaminen on tämän toiminnan varsinainen merkitys, on se ihmisillä siitä pitkälle irtautunut.
 Se biologisesti hyvin erikoinen asianhaara, että ihmisnaaras on koko ajan kiimassa ja myös koiras paritteluvalmiudessa, on antanut uskonnoille ja perinnäistavoille loputtomasti aihetta sääntöihin ja huolenpitoon.
Sukujen lisääntymissäännökset ja polveutumisen laskenta ovat ammoisista ajoista määränneet ihmisryhmien suhteita ja keskinäistä käytöstä sukupolvesta toiseen. Juuri seksuaalisuuden ja lisääntymisen alueella ollaan selkeästi tekemisissä elämää -yksilön elämää- suurempien arvojen kanssa.
Siinä vaiheessa, kun nämä elämää suuremmat arvot hylätään ja yksilöstä tulee kaiken keskus, menettää myös seksi sen pyhyyden hohteen, joka juontaa juurensa sen funktiosta suvun ja lajin palveluksessa. Seksistä tulee yksilön henkilökohtainen nautinto ja siis myös tarve ja hyödyke.
Siinä vaiheessa on luontevaa unohtaa suku ja heimo ja alkaa puhua oikeudesta seksiin ja sen markkina-arvosta. Sattuneesta syystä nimenomaan naiset hallitsevat markkinoita ja heidän seksuaalinen viehätysvoimansa on jo sukupolvien ajan usein merkinnyt valtavaa rahallistakin arvoa avioliittomarkkinoilla.
Mutta seksin irtautuminen suvun jatkamisesta on tehnyt siitä myös aivan tavallisen, banaalin kaupankäynnin kohteen, vähittäin ja tukuttain.
Ensin mainitussa muodossa seksin myyjä, yleensä nainen, toimii niin sanoakseni peruspalvelujen sisällöntuottajana ja rahastaa aina yhtä tai korkeintaan muutamaa asiakasta kerralla. Jälkimmäisessä tapauksessa myydään seksuaalisesti kiihottavaa materiaalia.
 Alastomien naisten ja vähäisessä määrin myös miesten kuvat ovat käyneet hyvin kaupaksi jo puolitoista vuosisataa, mutta nyt markkinat näyttävät heikkenevän ylitarjonnan takia.
Syynä on internet. Jokaisessa maassa näyttää olevan yleensä ilmaisia sivustoja, joilla amatöörit esittelevät sulojaan ja usein myös tarjoavat kontaktia, virtuaalisena tai jopa luonnossa. Toki kysyntä yhä ylittää tarjonnan ja maksullista virtuaaliseuraakin tarjotaan, samoin kuin videoita. On ymmärrettävää, etteivät edes laadukkaat värikuvat enää kestä kilpailussa. Senhän Playboyn tapaus osoitti.
Uutuus näyttää nyt olevan seksirobotti. Lontoossa, Paddingtonin aseman lähellä lienee jo avattu kahvila, jossa muutamalla kympillä saa kupin kahvia ja robotin suorittaman fellaation.
Roboteille kuulemma annetaan erilaisten julkkisten piirteitä ja ne oppivat vastaamaan asiakkaiden haluihin ja taipumuksiin. Varsinaiset vuokrat kotiin kannettuna näyttävät kuitenkin nousevan tuhansiin puntiin, joten ns. alemmat kansanluokat lienee tuomittu käyttämään luonnollisempia variantteja, ehkäpä katkeruudekseen.
Joka tapauksessa ainakin robottikahvilan kahvilanpitäjä viittaa joihinkin tutkimuksiin, joiden mukaan työpäivä kannattaa aina aloittaa seksillä. Kun siihen vielä lisää kupin kahvia, lienee hyvä alku päivälle turvattu, joskin monet jäänevät kaipaamaan kunnon voileipää tai muuta vastaavaa.
Asiakastyytyväisyys tällaisten palveluiden kohdalla on varmasti hyvin yksilöllinen asia. Kiinnostavaa onkin asian periaatteellinen puoli.
Internetin perusteella robotit näyttävät työskentelevän puolipukeisina (ei sentään alastomina!) ja ilmeisesti asiakkaatkin pitävät housut jalassa. Kyseessä on siis niin sanoakseni puolisäädyllinen toimitus, jossa kaiketi joudutaan vielä varomaan virkavaltaa, mikäli tietyt rajat ylittyvät.
Itse asiassa ei kuitenkaan ole mitään kieroutunutta, vakuuttaa yrittäjä. Robotin ihmisarvoahan ei ole riistetty eikä se varmastikaan saa traumoja työstään. Ainoa eettinen kysymys saattaisi kai olla oikeiden prostituoitujen työttömyys ja syrjäytyminen. Ja kyllä: myös miespuolisia seksirobotteja on kehitteillä, vaikka ei kai vielä markkinoilla.
Mikäli robotit todella osoittautuisivat kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi ns. elävälle voimalle tälläkin alalla, voisi myös syntyä todellisia vaikutuksia aidon tavaran kysyntään, mikä voisi muuttaa nykyistä markkinoiden tasapainoa eli hintaa, olipa se arvioitu rahassa tai muuten.
Moni lienee valmis kuittaamaan olankohautuksella koko robottivouhotuksen juuri tällä alalla, vaikka sen ignoroiminen kaikilla muilla aloilla olisi ilmeistä tyhmyyttä.
Toki robotti ei kykene lisääntymään eikä sitä voida ottaa suvun jäseneksi. Ei se myöskään kykene inhimilliseen suhteeseen, mutta eikö seksiä voi olla myös ilman sitä?
Tiedän, että moni haluaa kiivaastikin väittää, ettei se ole mahdollista. Oikea vastaus kuitenkin lienee: kenelle on, kenelle ei.
Kiinnostavaa tässä tulee olemaan eri intressiryhmien ja ideologien suhtautuminen seksirobotteihin. Kyse taitaa olla nyt ennen muuta suvaitsevaisuudesta, ei enemmästä eikä vähemmästä. Ja sehän on ainakin meidän maassamme nostettu arvoista korkeimmaksi, kaikkia muita ylhäältä katselemaan.

torstai 8. joulukuuta 2016

Lontoon horisontti



 Lontoon horisontti
Olavi Paavolainen löysi aikoinaan kirjalleen osuvan nimen, joka kiinnostavasti kertoi, mistä hänen työssään oli kyse. Nykyaikaa etsimässä kertoi olennaisen. Itse asia on tavallaan kaikkialla aina läsnä, mutta siitä huolimatta sen löytäminen ei suinkaan ole yksinkertainen asia.
Epäilemättä Paavolainen olisi löytänyt nykyajan myös Helsingistä tai vaikka Kivennavalta, mutta vasta siirtyminen sinne, missä uusimmat ajan ilmiöt jo nyt parhaillaan muuttivat elämää, oli mahdollista saada tuntuma siihen, mitä myös Suomessa oli ainakin ennen pitkää tapahtumassa.
Miksi Paavolainen meni juuri Pariisiin? Ehkä asialle kannattaa uhrata pari ajatusta. Oli selvää, ettei hänen kannattanut juuri tuossa vaiheessa mennä Berliiniin saati Wieniin, mikäli hän oli kiinnostunut nimenomaan siitä, mistä nykyaika oli raskaana. Moskovakin oli tuohon aikaan lähinnä painajaisestaan heräilevä kaukainen provinssikaupunki ja Pietarin kurjuus vain korostui entisen loiston rinnalla.
Oikeastaan Paavolaisen olisi kannattanut mennä New Yorkiin, joka oli rakettimaisesti nousseen uuden maailmanvallan keskus, mutta kulttuurisestihan sitä pidettiin mitättömyytenä. Paavolaisella ei yksinkertaisesti ollut varaa matkustaa valtamerihöyryllä Atlantin taa. Siellä hän olisi voinut löytää myös tulevaisuuden, mutta Euroopassa oli tyydyttävä nykyaikaan. Näin hän asiaa itse selitti.
Lontoo oli suomalaisille myös kielimuurin takana, ellei oteta huomioon rahvasta, merimiehiä, kauppiaita ja niitä lokareita, jotka olivat joukoittain lähteneet merten taa. Lontoossa suomalaisia oli hyvin vähän, kuten G.A. Gripenbergin muistelmista hyvin ilmenee.
Pariisi oli sopiva matkakohde myös sikäli, että sinne olivat pyhiinvaeltaneet myös suomalaiset taiteilijat ja kirjailijatkin jo kymmeniä vuosia, Juhani Ahosta Ville Vallgreniin. Sinnepä siis suuntasivat niin Paavolainen kuin Waltari ja moni muu. Jokainenhan ranskaa osasi, ainakin jonkin verran.
Pariisi oli omalla tavallaan tuohon aikaan varsin sopiva paikka aikakauden pulssin mittaamiselle. Ranska oli maailmansodan voittajavalta, vaikka pahoin kärsineenä. Sillä oli yhä imperiuminsa ja se osasi ylpeillä kulttuuristaan ehkä enemmän kuin mikään muu maa. Se on vanha gallialainen taito.
Tosiasiassa Ranska oli vakaasti matkalla alaspäin, kuten oli ollut jo edellisellä vuosisadalla. Sen syntyvyys oli pudonnut vähäiseksi samaan aikaan kuin uudet suurvallat, Venäjä ja Yhdysvallat jatkoivat hurjaa kasvuaan. Saksakin oli jättänyt Euroopan entisen väestökeskuksen jälkeensä ja vanha perivihollinen Englanti läheni myös samoja lukemia.
Pelkästään väestökehitys määräsi sen, ettei Napoleonin aikoihin ollut palaamista enää koskaan. Ranska saattoi yrittää pysytellä kulttuurisena suurvaltana, mitä se jossakin määrin olikin, mutta Englanti, joka siirtomaakilpailussa oli aikanaan onnistunut syrjäyttämään sen, oli tehnyt englannin kielestä myös Yhdysvaltain, Kanadan, Australian, Etelä-Afrikan ja Uuden Seelannin ja lisäksi vielä Intian ja monien vähäisempien maiden virallisen kielen. Ranska oli jo hävinnyt tämänkin kilpailun.
Toki ranskalaisuus oli joillakin aloilla muodikasta ja maa oli monessa suhteessa ajan hermolla. Kulttuurin uutuudet syntyivät yhä Ranskassa ja nimenomaan Pariisissa, joka oli tuon maan ehdoton keskus vailla vertaa.
Se oli myös vieläkin aika pitkälti maailman muotien keskus, ainakin suuremmalla oikeudella kuin Berliini, Moskova, Lontoo tai edes New York. Aasialaisia tai edes eteläamerikkalaisia kaupunkeja ei tässä asiassa tarvinnut ottaa lukuun, afrikkalaisista puhumatta.
Niinpä nykyajan saattoi kuvitella löytävänsä parhaiten juuri Pariisista, ellei sitten uskonut Berliinin tai Moskovan lupauksiin, mutta niitäkin alettiin antaa vasta 1930-luvulla, kun niillä oli jotakin esitettävää.
Pariisi oli joka tapauksessa yhä ihmeidensä puolesta näyttävimpiä. Maailmannäyttelyn jäljiltä jäänyt Eiffel-torni kuului yhä maailman vaikuttavimpiin rakennelmiin. Gare du Nordin kaltaiset valtavat asemat symbolisoivat uudenlaista elämäntapaa kirkkaine kaarivaloineen ja loputtomine ihmisvirtoineen. Maanalaisen junat, tuhannet automobiilit ja lentokoneet kuljettivat uuden sukupolven ihmisiä hurjaa vauhtia paikasta toiseen.
Kaikki tässä maailmassa oli muuttunut tavattoman nopeasti ja tuntui muuttuvan yhä. Musiikkikaan ei ollut enää samaa kuin ennen, vaan tuntui ilmentävän suurkaupunki-ihmisen uutta hermostuneisuutta, joka paradoksaalisesti ilmeni neekerirumpujen rytmeinä.
Paavolainen ilmeisesti ajatteli löytäneensä nykyajan, mutta millainen se oikeastaan oli? Mitä se kantoi kohdussaan? Oliko kaikessa tuossa uudessa elämänmuodossa itse asiassa havaittavissa muuta kuin lisääntynyttä nautinnonhalua, hetkessä elämistä ja kiihkeää elämänrytmiä? Mitä ylenmääräinen nopeus merkitsi? Minne oikeastaan oltiin matkalla?
Nykyajan perspektiivistä katsoen tiedämme, että oltiin matkalla alaspäin sikäli kuin kyse oli Ranskan ja Pariisin ja jopa Euroopan merkityksestä maailmassa. Uusi maailma oli nopeasti tekemässä tuloaan ja se tuli olemaan Moskovan ja New Yorkin maailma. Euroopan asema maailman mahtina oli jo tuomittu menetetyksi, vaikka se kulttuurisesti olikin yhä johdossa.
Nykyinen Pariisi mustankirjavine väestöineen ja röyhkeine kerjäläisineen saattaa hyvinkin olla osuva kuva tulevaisuuden olennaisista piirteistä. Entisen kodikkuuden ja intiimin turvallisuuden sijasta siellä vallitsee jopa tietty pelon ilmapiiri, joka on johtanut turistien joukkopakoon. Paavolaisen aikojen futurismia ei kannata sieltä etsiä.

Mikäli tänä päivänä haluaa mennä etsimään nykyaikaa, sitä, joka huomennakin on tässä maailmassa tärkeää ja keskeistä, lienee syytä mennä Eurooppaa kauemmas.
Paavolainen arveli vuonna 1929, että Detroit olisi tulevaisuuden symboli. Hänen kirjassaan on katukuva sieltä: ilmalaiva leijuu autojen täyttämän bulevardin yllä ja kuvatekstin mukaan kyseessä on Majakovskin ylistämä ”elektro-dynamo-maagillinen kaupunki”.
Ehkä asia todella on niin, että Detroit todella kuvaa yhden aikakauden pyrkimyksiä, niiden nousua, kulminaatiota ja loppua? Se ei kuitenkaan ole ainakaan vielä koko lännen kuva. Itse asiassa monet Euroopan vanhoista, keskiaikaisista tai jo roomalaisten perustamista keskuksista kukoistavat yhä. Brugge tai Gent eivät enää ole Euroopan keskuksia, mutta Bryssel on.
Brysselillä on kuitenkin rajoituksensa. Se on tärkeä paikka symbolisesti, mutta ristiriita sen pyrkimysten ja kyvyn välillä on huutava. Brysselin pikku ravintolat simpukoineen liittyvät pikemminkin eilisen nostalgiaan kuin siihen tulevaisuuteen, joka on täällä jo tänään. Koko EU on jotenkin Brysselin sivussa ja elää siitä riippumatta.
Voidaan kysyä, onko edes New York tämän päivän maailman todellinen keskus. Itse asiassa tuntuu siltä, että siitä on yhä suuremmassa määrin tullut erään menneen aikakauden symboli, yksi Amerikan maakunta muiden joukossa, joka ei enää edusta sen terävintä kärkeä. Se asema on nyt länsirannikolla, San Franciscon lahden seutuvilla Piilaaksoineen tai sitten Los Angelesissa ja muissa vastaavissa uudemmissa keskuksissa.
Kiinan metropolit edustavat epäilemättä nyt jossakin mielessä kehityksen kärkeä. Peking edustaa myös valtaa ja Shanghai uutta, mieletöntä dynaamisuutta, joka tuntuu suoltavan pilvenpiirtäjiä toisensa perään haudaten alleen eilispäivän maailman. Ne ovat vaikuttavia, mutta onko niissä myös eurooppalaisen ihmisen nykypäivä tai tulevaisuus? Ehkä sitä on sentään etsittävä Euroopasta.
Lontoo voisi olla hyvä kandidaatti. Kaupunkina se on historiansa puolesta hyvin merkittävä ja tänäkin päivänä se on yhä paljon enemmän kuin vain maansa pääkaupunki.
Vielä jokunen vuosikymmen sitten Lontoo oli maailmanvallan pääkaupunki ja Whitehallilta ja Downing Streetiltä käsin hallittiin imperiumia, jossa aurinko ei koskaan laskenut. Samaan aikaan Englannin pankki oli punta-alueen keskus ja maailman toinen suuri finanssikeskittymä.
Kaupunkina Lontoo oli jonkin aikaa maailman suurin kahdeksalla miljoonalla asukkaallaan. Sen jälkeen New York jätti sen varjoonsa ja nykyään se kuuluu jo väkilukunsa puolesta suurkaupunkien keskiluokkaan. Megalopolisten aika on nyt tullut ja niistä suurin osa on Euroopan ulkopuolella.
Toki Lontoo on koko ajan kehittynyt. Kuuluisat savusumut ja Thamesin kauhistuttavat saastekertymät ovat hävinneet ja julkinen liikennekin sujuu kohtalaisesti, vaikka kaupunki ei olekaan kokenut samanlaisia asemakaavan mullistuksia kuin vaikkapa Pariisi ja Moskova, joissa raivattiin tilaa nykyaikaiselle liikenteelle.
Lontoon suuruus perustuu nykyään pitkälti sen kulttuuriseen arvovaltaan. Englannin kieli on kansainvälisissä yhteyksissä tullut yhä yksinomaisemmaksi kommunikaation välineeksi ja tämä on osaltaan houkutellut kaupunkiin myös superrikkaita kaikkialta maailmasta, esimerkiksi Venäjältä.
Lontoo on hieman yllättäen ollut myös nuorisomuotien mekka jo 1960-luvulta saakka. Beatlesit symbolisoivat nuorisokulttuurin ensimmäistä sukupolvea ja pitääkseen mainetta yllä on turismiteollisuus lanseerannut tunnuksen Cool Britain!
Tämä viittaa siihen, että nuorisokulttuurin piirissä arvostusta nauttii asenne tai pikemmin poseeraus, jolle on ominaista tietty viileys ja innostumattomuus, josta tuntee kaiken jo kokeneen henkilön. Aiemmin käytettiin ranskalaista ilmausta blasé.
Kyseessä on tietenkin ikivanha lapselliseen psyykeen vetoava asenne, kun nuoren henkilön demonstroima kokeneisuus ja halu toimia makutuomarina herättää ihailua niissä epävarmoissa ikätovereissa, joiden oma kokemusmaailma on vielä rajoittunut.
Etenkin 1970-luvulta lähtien vanha ja hyvin konservatiivisena pidetty Britannia alkoi muuttua. Muutoksella oli nuorekas leima, suorastaan lapsellinen.
Lyhyessä ajassa vanha iloinen Englanti menetti vanhat ylpeydenaiheensa. Hiili ja teräs muuttuivat menneisyyden painolastiksi ja menettivät kilpailukykynsä. Laajamittainen autoteollisuus kuihtui eikä lentokoneistakaan löytynyt pelastusta hiipuvalle taloudelle.
Thatcherin hevoskuuri puri omalla tavallaan ja Britannia pääsi jälleen kasvu-uralle, vaikka sen vanha uraauurtava kansallinen saavutus, hyvinvointivaltio sai väistyä uuden karkean kapitalismin tieltä. Vanhat säätyvallan jätteet säilyivät Britanniassa paremmin kuin esimerkiksi Ranskassa, joka lukuisiin vallankumouksiinsa sai merkitä vielä vuoden 1968.
Toki kehitys on merkinnyt myös Englannin kulttuurista alaluokkaistumista. Vanha joutilasluokka, jota sosiaalisesti heränneet kriitikot olivat parjanneet jo 1800-luvulta lähtien, osoittautui sitkeähenkiseksi ja eristäytyi omaan elämäänsä hovin suojeluksessa.
Tasavaltalaiset ja muut vanhan establishmentin kriitikot tekivät aristokratiasta karkeaa pilaa ja roskalehdistö suorastaan eli seuraamalla herpaantumatta hovin inhimillisiä tragedioita.
Siitä huolimatta rojalismi oli ylitsevuotavaa, mikä näkyi prinsessa Dianan kuoleman jälkeen niissä kukkavuorissa, joita kertyi Kensingtonin palatsin aidan taa.
Vallankumouksilta säästynyt Englanti on kuin onkin säilyttänyt jotakin Euroopassa ainutlaatuista vanhasta itsestään.
Jos etsii nykyaikaa Lontoosta, saa todeta, että myös historiaa pidetään siellä näkyvästi esillä. Mutta sitähän tehdään Pariisissakin. Kukapa tulisi näihin kaupunkeihin ennen muuta ihastelemaan Defensen tai Canary Wharfin kalseita pilvenpiirtäjiä?
Tower, British Museum, Westminster Abbey ja Saint Paul’s ovat Lontoon kohokohdat siinä kuin Eiffel-torni, Louvre ja Sacre-Coeur Pariisin.
On itse asiassa hämmentävää huomata, miten vähän suuria arvorakennuksia näihin kaupunkeihin nousi imperiaalisen loiston päivinä. Pariisissa ovat toki Invalidihotelli ja Riemukaari ja Lontoon Towerin sillan ja Westminsterin palatsin eli parlamenttitalon lisäksi ehkä pari museota ja rautatieasemaa voi lukea samaan sarjaan. Kaiken kaikkiaan siirtomaamenneisyys näyttää kuitenkin arkkitehtuurin alalla tuottaneen lähinnä muutaman suurikokoisen viraston ja siinä kaikki.
Eipä sikäli, että kadun mies kaipaisi mahtirakennuksia. Moskovan toteutumatta jäänyt Neuvostojen palatsi ja Berliiniin suunniteltu maailman napa jäivät molemmat paperille, mutta se tuskin turistia häiritsee.
Euroopan suurkaupungit vetoavat hengellään. Niillä on yhä genius loci, jota on turha etsiä vaikkapa Shanghaista. Nykyään näissä megalopoliksissa, jotka vielä hiljattain kauhistuttivat ilma- ja vesiongelmillaan ja kaoottisella liikenteellään, alkaa olla myös miellyttävää, inhimillistä mukavuutta. Se on uusi ilmiö ja esimerkiksi Moskovassa ja Pietarissa se on vasta aivan hiljattain saanut jalansijaa. Aiemmin suurkaupunki oli useinkin ihmiselle vihamielinen asfalttiviidakko.
Lontoo on nykyään, etenkin kesäiseen aikaan, melkoinen keidas. Katukahvilat, jollaisia aikoinaan oli miltei vain Pariisissa, täyttävät nykyään useimmat vilkkaat kadunvarret. Pubit, vanha englantilainen instituutio, pitävät yhä pintansa ja ovat levinneet koko maailmaan.
Samuel Johnson, tuo historian hahmoista englantilaisin, sanoi, että se, joka on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään.
Lontoon puistot ovat yhä hämmästyttävän hoidettuja ja viihtyisiä ja Thamesin rannat ovat kävelijän keidas. Se, joka viihtyy kirjakaupoissa, on Lontoossa ehdottomasti oikeassa paikassa ja maailman kaikista mahdollisista etnisistä ravintoloista useimmat löytyvät Lontoosta.
Se, joka osaa etsiä museoista muutakin kuin joidenkin esineiden harvinaisuutta tai kummallisuutta, löytää Lontoosta loputtoman rikkauden, jonka tyhjäksi ammentamiseen ihmiselämä ei riitä.
Lontoo on myös klubien luvattu maa, mikä ei aina välttämättä hyödytä niitä, jotka eivät ole jäseniä, mutta usein niiden ravintolat ovat avoimia muillekin. Sunnuntain Sunday roast tarjoaa yllätyksen niille, jotka ovat uskoneet, ettei maassa muka osata tehdä hyvää ruokaa.
Itse kävin Pariisissa ensimmäistä kertaa vuonna 1967, jolloin sen asukkaiden ylivoimainen enemmistö oli ranskalaista. Toki oli mahdollista löytää myös jokunen vietnamilainen ravintola ja mahgrebilaisia kasvoja, mutta kaupungin ranskalaisuus oli aivan jotakin muuta kuin sittemmin 1990-luvulla ja myöhemmin.
Lontoossa kävin ensi kertaa vasta 1980-luvulla ja kaupungin etninen kirjavuus oli jo tuolloin silmiinpistävä. Ensimmäiset rotumellakatkin oli jo pidetty Brixtonissa. Se oli laadullisesti uusi ilmiö, joka säikähdytti kaikki. Enoch Powellin voimallisia ennustuksia monikulttuurisuuden vaaroista alettiin ottaa vakavasti ja muuttoliikettä rajoitettiin.
jo 1980-luvulla näytti lähes koko vähittäiskauppa, tarkoittaen pieniä ruokakauppoja, olevan intialaisten käsissä. Öljysheikit puolestaan rynnistivät ostamaan kaupungin helmiä sellaisia kuin Harrodsin tavaratalo ja yhä useammassa ravintolassa kerrottiin ruoan olevan halalia ja henkilökunta käytti asuja, jotka olivat peräisin kaukomailta.
Tämä oli periaatteellinen uutuus. Siirtomaiden eliittihän oli jo parisataa vuotta pyrkinyt käyttämään nimenomaan eurooppalaista pukua osoittaakseen päässeensä pois takapajuisuudestaan. Nyt kannettiin vanhan emämaan pääkaupungissa ylpeinä oman uskonnon lippua ja kieltäydyttiin kopean vihamielisesti myymästä alkoholia, jos joku sitä erehtyi kysymään. Lontoon nykyisen pormestarin nimi on muuten Sadiq Khan.
Nykyään Lontoon koululaisista jo kolmannes on sellaisia, joiden äidinkieli on muu kuin englanti. Mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa voi vain kuvitella. Sen merkitystä on kuitenkin vaikea ennalta arvioida. Selvää joka tapauksessa on, että englantilaiset ovat halunneet kieltäytyä olemasta vapaata riistaa maahanmuuttajille. Tämä näyttää olleen keskeinen tekijä myös siinä kansanäänestyksessä, jossa voittivat ne. jotka haluavat erota EU:sta.
Muuan tuttavani, joka asemansa takia silloin tällöin joutui tapaamaan kuningatarta, kertoi tämän päivitelleen niitä ongelmia, joita öljysheikkien löysä raha toi tullessaan: parhaat hevosetkin ostettiin pois Englannista.
Ylellisyystavaroiden markkinoiden keskus oli nyt jo muualla kuin vanhassa Euroopassa. Lähi-itä, joka ei öljyn ohella itse kyennyt tuottamaan mitään, pystyi sen sijaan käyttämään valtavia summia erilaiseen turhamaisuuteen ja itsekorostukseen.
Sitten tulivat venäläiset ja ruvettiin puhumaan jopa Londongradista. Pariisi oli Neuvostoliiton aikoina kangastellut venäläisten mielessä tarunhohtoisena luvattuna maana, jonne myös kansalaissodan häviäjät ja vainotut aristokraatit olivat paenneet: prijut emigranta svodobnyj Parizh, laulettiin kielletyssä iskelmässä.  Ranska ja Pariisi olivat olleet vapaamielisyyden keskuksia aina Kolmannen tasavallan militantin liberalismin päivistä saakka. Nyt sen paikan on ottanut Lontoo.
Venäläisiä Lontoossa sanottiin jo muutama vuosi sitten asuvan jo peräti neljäsataa tuhatta ja määrä lienee vain kasvanut. Kannattaa panna merkille, että nuo superrikkaat ja etenkin heidän jälkeläisensä ovat yleensä muuttaneet juuri sinne eikä Atlantin taa.
Englannin ja Venäjän viralliset suhteet ovat huonot johtuen muun muassa tunnetusta polonium-murhasta, jonka selvittämisen Venäjän hallitus on estänyt. Siitä huolimatta juuri Lontoo on vetänyt puoleensa enemmän venäläisiä uusrikkaita kuin mikään muu paikka.