maanantai 18. maaliskuuta 2024

Kun Itämerellä rosvottiin

 

Kun rosvot mellastivat

 

Kun nyt tuo merirosvoteema jä päälle, niin yleisön iloksi vielä yksi vanha kirjoitelma siitä aiheesta.

torstai 25. elokuuta 2016

Kovaa peliä Itämerellä



Kovaa peliä Itämerellä

 

Lars Ericson Wolke, Kapare och pirater i Nordeuropa under 800 år. Historiska media 2014. 352 s.

 

Itämeren merirosvoista tuntenee jokainen vitaliaaniveljet ja sen, että Sören Norby piti aikoinaan hallussaan Etelä-Suomen alueita. Tuskinpa monelle on tuntematon myöskään Klaus Störtebeker, jonka kallo tänäänkin on hirteen naulattuna ihailtavissa Hampurin museossa.

Ericson Wolken teos joka tapauksessa antaa kiinnostavan yleiskatsauksen Itämeren ja myös Pohjanmeren alueen merenkulkuun kaappaussodan ja myös siihen usein liittyneen merirosvouksen näkökulmasta.

Kaapparithan olivat saaneet valtuutensa valtiolta, joten he itse asiassa olivat sotilaita eivätkä rosvoja ja sen mukaisesti heidän piti myös palvella toimeksiantajaansa. Raja merirosvon ja kaapparin välillä oli kuitenkin vähintään häilyvä ja usein kaapparit alkoivat toimia omaan laskuunsa, vaikka saattoivatkin viitata kuninkaalliseen toimeksiaintajaansa. Tällainenhan oli vitaliaaniveljestenkin historia.

Suomi oli tietyssä vaiheessa oikea merirosvojen pesä ja tämän toiminnan takana oli paikallisia suurmiehiäkin, kuten pohjolan rikkain mies ja Suomen käskynhaltija Bo Joninpoika Grip ja hänen poikansa.

Merirosvoihin on liittynyt romantiikkaa ainakin lordi Byronin ajoista saakka, jolloin näitä lurjuksia alettiin estetisoida. Toki jo Störtebeker julisti olevansa ”Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta”. Viimemainittujen mainitseminen ainakin oli hurskastelua ja Hampurin porvareita ei sillä kauan petetty.

Kaapparien ja merirosvojen alukset olivat aluksi usein aika pieniä, mutta tykkejä ja hakapyssyjä oli sen verran, ettei aseistamattomille kauppalaivoille jäänyt paljon mahdollisuuksia.

Joskus miehistöt joka tapauksessa onnistuivat kukistamaan vihollisensa. Kirjassa kerrotaan tällainen tapaus, joka koskee raumalaista laivaa, jota rosvot olivat kuljettamassa pitkäaikaiseen päätukikohtaansa Gotlantiin. Kun Visborgin torni näkyi ja rosvot pilkkasivat uhrejaan, joiden sanottiin nyt näkevän tulevan asuntonsa, nämä hyökkäsivät vangitsijoitaan vastaan ja onnistuivat pelastautumaan ja viemään laivan turvallisesti kotisatamaan.

Keskiajalle oli ominaista, että rosvot saattoivat pitää hallussaan valtakuntien alueita ja tehdä ryöstöretkiä pitkin rannikoita ilman, että hallitsijat pystyivät heitä siitä estämään. Tällaisestahan Suomikin sai kärsiä useaan otteeseen.

Kansainvälinen kauppa ei keskiajalla ollut suinkaan merkityksetöntä, mutta ei tietenkään yhtä laajaa kuin sittemmin uudella ajalla. Silloin alkoi myös kaapparitoiminnan merkitys kasvaa.

Hollanti ja Iso-Britannia olivat tärkeitä toimijoita myös Itämerellä ja jälkimmäisen päästyä niskan päälle keskinäisessä kilpailussa, tuli sen laivastosta vakituinen vieras, ettei sanoisi riesa myös meidän vesillämme, mutta pääasiassa toiminta tukeutui etelään. Hanön saaren englantilainen hautausmaa muistuttaa yhä tästä ajasta. Göteborgin kannalta Englanti ja Skotlanti olivat niin läheisiä kauppakumppaneita, että kaupunkia nimitettiin joskus pikku-Englanniksi.

Tältäkin kannalta kannattaa tarkastella sitä Kustaa IV Adolfin englantilaisystävällistä politiikkaa, josta häntä on niin ylimielisesti myöhemmin moitittu.

Alistuminen Napoleonin määräämiin pakotteisiin eli mannermaansulkemukseen sisälsi Ruotsille suuria vaaroja, joiden luonteen ymmärrämme, kun muistamme, miten britit polttivat uusilla rakettiaseillaan Kööpenhaminan ja kaappasivat koko Tanskan laivaston.

Sen jälkeen Tanska-Norja joutui käymään Englantia vastaan sotaa rannikoilla, mitä varten rakennettiin suuri määrä linnakkeita tuhatlukuisine tykkeineen ja niiden ohella uusia ihmeaseita eli tykkijollia, joiden järeät tykit olivat uhkana jopa suurille linjalaivoille.

Vuonna 1813 oli Tanskassa 214 skanssia, joissa oli 900 tykkiä ja Norjassa lisäksi tuhat tykkiä. Brittien puolella sotaan osallistui vuonna 1812 96 sotalaivaa, joista 16 suuria linjalaivoja.

Kuten tunnettua, Venäjä pakotti vuonna 1809 Ruotsin mannermaansulkemukseen ja vei siltä Suomen. Ruotsi joutui myös julistamaan sodan Britannialle, mutta sitä käytiin varsin vaisusti ja ennen pitkää brittilaivasto sai taas takaisin vanhan roolinsa Ruotsin tukijana.

Venäjän osa Ranskan politiikan juoksupoikana oli sekä maan arvoa alentava, että kaupan kannalta tuhoisa. Tunnetusti myös ylimystö kantoi kaunaa keisarille siitä, että saarto vaikutti sangen ikävästi sen omaan elintasoon vähentämällä tuontitavaroita ja sulkemalla viennin.

Normaalivuosina oli 3000-5000 ulkomaista laivaa saapunut vuosittain Venäjän satamiin, mutta vuonna 1808 niiden määrä laski 996:een. Vuonna 1812 Aleksanteri sitten päätti irtautua mannermaansulkemuksesta ja Napoleon puolestaan päätti pelastaa Puolan barbaarisen itänaapurinsa kynsistä. Loput muistammekin.

Rosvo Roopen kaltaisia merirosvoja ei kyseisen Suomi-filmin jälkeen Itämerelle ilmaantunut, jos heitä nyt oli ollut aiemminkaan. Noista oikeista merirosvoista, usein hyvin ikävistä tyypeistä tehtiin kyllä Robin Hood-tyyppisiä legendoja, vaikka eväitä tälle ei liene paljoakaan ollut. Joka tapauksessa ne hahmot, jotka uskalsivat huseerata omaan laskuunsa, mahtivaltioista riippumatta, kiehtoivat ymmärrettävästi myös rahvaan mielikuvitusta.

Kaappaussota kuitenkin jatkui myös 1900-luvulla, vaikka kansainvälinen sopimus kielsi sen jo heti Krimin sodan jälkeen. Saksalaisten apuristeilijöiden seikkailut tunnetaan ja itsekin muistan joskus 1960-luvun alussa katsoneeni elokuvan Kymmenen lipun alla, joka kertoi saksalaisesta Atlantis-apuristeilijästä.

Vaikka noita uudenajan merirosvoromantiikkaan sopivia aluksia oli valtamerillä useitakin, ei niiden rooli kasvanut kovin merkittäväksi. Ensimmäisessä maailmansodassa apuristeilijät kaappasivat ja upottivat 121 laivaa, yhteensä 103 000 tonnia ja toisessa maailmansopdassa 138 laivaa ja 857000 tonnia.

Armottomat sukellusveneet sen sijaan vastasivat toisessa maailmansodassa peräti 2828 laivan ja 14 687 000 tonnin upotuksesta.

Tämä muistutti merirosvousta pahimmillaan ja siitä myös saksalaisia sodan jälkeen oikeudessa syytettiin. Jotta saksalaisten niskoille ei vieritettäisi koko vastuuta totaalisen sodan kauhuista, voi tässäkin Ericson Wolken tavoin muistaa, että saksalaisia vuonna 1919 rangaistiin saarrolla vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, mikä vaati ainakin satatuhatta ja ehkä jopa puoli miljoonaa siviiliuhria.

Ericson Wolken kirja on kiintoisa katsaus yhteen tärkeään historian ilmiöön, jonka merkitys meillä on usein unohdettu, kun alan toimijat ovat tavallisesti sijoittuneet 60 leveysasteen eteläpuolelle. Asian vaikutus on kuitenkin myös meillä ollut hyvin konkreettinen.

Suomenkin historiasta kirjoittaneen tutkijan tekstissä huomaan pari kummallista seikkaa. Sivuilla 94 ja 95 hän luettelee vitaliaanien Suomessa ainakin ajoittain hallitsemia paikkoja, joiden joukossa ovat Raasepori, Kastelholma, Korsholma, Wartholm (luultavasti Porvoon lähellä, vaikka sen joskus on selitetty olevan Junkarsborg Karjaalla), Åborg Kuhmon ulkopuolella sen sijaan kuulostaa oudolta ja Kuhmolla tarkoitetaan tässä varmasti jotakin muuta kuin tuota Kainuun kelpo kaupunkia.

Toinen omituisuus on tieto, jonka mukaan Turun piispa Björn vuonna 1404 varoitti Räävelin porvareita siitä, että merirosvot olivat kokoontuneet tunkeutuakseen Nevalle ja Nyenin kaupunkiin vahingoittamaan venäläisiä. Sen jälkeen tiedotettiinkin heidän tehneen siellä suurta vahinkoa.

Koska itse olen aina kuvitellut, että Nyen perustettiin vasta sen jälkeen, kun alue Stolbovan rauhassa vuonna 1617 liitettiin Ruotsin valtakunnan alaisuuteen, olen tiedosta kovin hämmästynyt. Lähdeviitettä ei ole, mutta ilmeisesti tuossa kohdassa siteerataan alkuperäisdokumenttia, joten lienee pääteltävä, että jonkinlainen kaupungintapainen oli kyseessä ja ehkä sijaitsi siellä Nevan ja Ohtan yhtymäkohdassa, jonne ruotsalaiset jo vuonna 1300 olivat yrittäneet perustaa Landskronan.

Joka tapauksessa asia vaatii selitystä. Olen muussakin yhteydessä huomannut, että venäläisellä puolella on arveltu tuolla ”suomalaisella suolla” itse asiassa, vanhojen karttojen mukaan, olleen myös venäläistä asutusta. Mutta että sen nimikin jo olisi ollut Nyen (Neovia)???

Ja tässä vielä musiikkia samasta aiheesta:

https://youtu.be/eMkE_F0G2Rk

 

 

Kuvitellut sankarit

 

Hurskaiden rosvojen maa

 

Nuorempana ihastuin Charles Kingsleyn runoon Viimeinen merirosvo, The Last Buccaneer, jonka Yrjö Jylhä oli taidokkaasti kääntänyt ennen sotia ilmestyneessä käännösvalikoimassa Hallitse Britannia.

Maanmainio internet on tehnyt mahdolliseksi klassikoiden pitämisen aina mukana ja sieltähän tämäkin runo löytyy. Uskon sen olevan julkista tietoa, kun se kerran on siellä luettavissa ilman mitään muureja, kuten hyvä kirjallisuus yleensäkin.

Roskan alkaakin tunnistaa jo siitä, että sen kopioimista vahditaan mustasukkaisesti ja yritetään rahastaa siitä edes tällä tavalla. Klassikot ovat kaikille avoinna.

Kingsleyn runo tuli itse asiassa mieleeni siksi, että viime kerralla oli tässä bogissa puhetta Espanjan siirtomaahistoriasta ja siihen protestanttisella puolella rakennetusta mustasta legendasta, kuten patrioottinen espanjalainen asian ilmaisee.

Merirosvot olivat aikoinaan kaikkea muuta kuin pittoreski kokoelma jaloja Robinhoodeja. Yleensä he olivat tunnottomia ryöstömurhaajia, jotka tiesivät kiinni joutumisen merkitsevän armotonta kuolemaa ja käyttäytyivät sen mukaisesti eli täysin moraalittomasti. He olivat desperadoja eli epätoivoisia.

Itse asiassa Englanti valtionakin tuki kauan merirosvousta kaapparisodan muodossa ja harjoitti sitä parhaansa mukaan. Englantilainen ja merirosvo olivat monen silmissä vähitellen yhä enemmän sama asia ja vielä Oswald Spengler kertoi, että kun englantilaista vähän raaputtaa, löytää merirosvon.

Tietenkin rosvot saivat myös romanttista hohdetta. Köyhien ystävän, Robin Hoodin jälkeen suurimpia symbolisia jaloja rosvoja oli Schillerin Karl Moor, joka kuvataan armottomaksi ryöstömurhaajaksi, mutta samalla myös suureksi vapauden sankariksi.

Lordi Byronin Viimeinen merirosvo (corsair) kunnostautui niin ikään kapinallisella uhmallaan. Merirosvoista tai ainakin joistakin tuon joukon kuvitelluista edustajista tehtiin kunnioitettuja sankareita. Aarresaaren John Silverin tuntee tai ainakin tunsi jokainen koulupoika vielä muutama vuosikymmen sitten.

Charles Kingsleyn runossa bukanieri edustaa englannin köyhää ja sorrettua rahvasta, joka löytää vapautensa vasta kukistettuaan valtion komennon niskoiltaan ja asettauduttuaan paratiisimaiselle saarelle, jolla vallitsevat vapaat ja reilut lait, Jylhä suomennosta lainatakseni.

Näin runoelma alkaa:

The Last Buccaneer

Charles Kingsley

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

 

Rosvousta pidetään yleensä kunniattomana tapana elannon hankkimiseksi, mutta bukaniereilla oli oma puolustuksensa: kunniattomasti oli espanjalainenkin tavaransa hankkinut. Ne oli nimenomaan kiristetty julmasti intiaaneilta. Mitä tulee ryöstettyihin kauppalaivoihin, niiden kapteenit olivat raakoja lurjuksia, jotka hallitsivat raa’alla väkivallalla. Nyt heille maksettiin omalla valuutallaan:

 


Thence we sail’d against the Spaniard with his hoards of plate and gold, 
Which he wrung by cruel tortures from the Indian folk of old;
Likewise the merchant captains, with hearts as hard as stone, 
Which flog men and keelhaul them and starve them to the bone. 

 

Ja neekeriorjatkin, etenkin tytöt, karkasivat merirosvojen uljaaseen ja vapaaseen seuraan:
 
Oh, the palms grew high in Avès and fruits that shone like gold, 
And the colibris and parrots they were gorgeous to behold; 
And the negro maids to Avès from bondage fast did flee,
To welcome gallant sailors a sweeping in from sea. 

Maanpäällinen paratiisi oli toteutunut:
 
Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Mutta sitten rosvot saivat vieraaksi kuninkaan, kuten Jylhän suomennos Asian ilmaisee. Sankarin oli haavoittuneena paettava soutaen neekerityttönsä kanssa:
 
But Scripture saith, an ending to all fine things must be, 
So the King’s ships sail’d on Avès and quite put down were we. 
All day we fought like bulldogs, but they burst the booms at night; 
And I fled in a piragua sore wounded from the fight. 
 
Nine days I floated starving, and a negro lass beside,
Till for all I tried to cheer her, the poor young thing she died; 
But as I lay a gasping a Bristol sail came by, 
And brought me home to England here to beg until I die. 

Viimeinen bukanieri pääsi Englantiin elämään almuilla ja säästyi siis hirttämiseltä, koska ilmeisesti oli onnistunut kätkemään todellisen identiteettinsä. Ymmärrettävästi mennet ilon päivät siinä usein palasivat mieleen:
 
And now I ’m old and going I ’m sure I can’t tell where; 
One comfort is, this world’s so hard I can’t be worse off there: 
If I might but be a sea-dove I ’d fly across the main, 
To the pleasant Isle of Avès, to look at it once again.

 

Tästä kenties opimme sen, ettei oikeutta maassa saa, ken ei itse sitä hanki, kuten Kaarlo Kramsu omassa, kapinalisia ihailevassa runossaan kertoi.

Samalla opimme myös sen, että onnen maa on jossakin merten tuolla puolen ja että vastarinta kuningasta ja hänen lakejaan vastaan voi olla myös sankarillista, mutta ainakin pitemmän päälle toivotonta.

Joka tapauksessa merirosvoilla oli tietty oikeutus toiminnalleen ainakin silloin, kun he hyökkäsivät espanjalaisten julmaa komentoa vastaan. Tosin omatkaan kapteenit eivät olleet juuri kehumisen arvoisia moraaliltaan, ainakaan miehistön näkökulmasta.

Charles Kingsley (1819-1875) ei muuten ollut itse kapinallinen, vaan anglikaaninen pappi. Kristlilistä sosialismia hän kyllä edusti.

 

 

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Se ei ole narri, joka narraa

 

Musta legenda ja muut narratiivit

 

Àngel Luis Cervera Fantoni, Historia naval de España. Batallas. Vida en bordo. Navegación. Personajes. Naufragios. Inventos. Sekotia 2023, 346 s.

 

Torremolinosin Eurooppa-aukiolla on aika hyvä pieni kirjakauppa nimeltä Pergamon. Sieltä tarttui mukaani tämä hieman omituinen kirja, joka on, kuten alaotsikostakin näkee, eräänlaista tik-tok -historiaa tai ehkä pikemmin Quora-historiaa.

Kirja ei nimittäin oikeastaan ole perinteinen historia, vaan järjestetty kysymysten ja vastausten muotoon, tyyppiä FAQ, siis usein kysyttyä. Vastaukset saattavat olla aika pitkiäkin, mutta koko homman ideana on näkevinään jonkinlaisen postpostmodernin tavan käsitellä asioita mahdollisimman nopeasti ja tiivistetysti. Ei kirjoja ennen näin kirjoitettu, katekismuksia lukuun ottamatta.

Selvää on, ettei tämä edesauta asioiden syvällistä perustelemista tai ymmärtämistä, mutta kaiketi sen toivotaan tuovan lukijoita myös niistä piireistä, joiden lukutaito tai kärsivällisyys ovat heikot. Ainakin teksti on helppolukuista.

Oikeastaan olin kiinnostunut lähinnä Trafalgarin taistelusta ja sen espanjalaisesta narratiivista. Kaupassa minua itse asiassa houkutteli jo toinen kirja: Derrota gloriosa eli kunniakas tappio, jossa tuota tapahtumaa oli selostettu perusteellisesti, mutta tyvestä puuhun noustaan. Narratiivinsa se on tälläkin teoksella.

Fantonin teoksesta selviää, että Englanti vastoin Amiensin rauhansopimusta hyökkäsi espanjalaisen eskaaderin kimppuun Santa Marian niemen luona vuonna 1804 upottaen yhden fregatin ja siepaten kolme muuta.

Espanjalaisilla oli mukanaan miljoonia kulta- ja hopearahoja, jotka he menettivät tuossa merirosvohyökkäyksessä. Osa saaliista, fregatti Mercedesissä olleet rahat löytyivät hiljattain ja amerikkalaiset palauttivat ne käräjöinnin jälkeen Espanjalle. 14 tonnia rahoja kuljetettiin Espanjaan kahdella Hercules-lentokoneella.

Englantilaisten epäreilussa hyökkäyksessä räjähti tuo mainittu fregatti Mercedes, jolloin 275 henkeä kuoli ja 323 haavoittui. Tämä välikohtaus oli Espanjalle Casus belli ja johti seuraavana vuonna Trafalgarin taisteluun, jossa kärsittiin tappio. Tappio oli kunniakas, mitä muden maiden historiakirjat eivät useinkaan muista mainita.

Englannin rooli Espanjan historiassa on ollut aika ikävä ja tässä kirjassa kerrotaan muutamasta konfliktista. Kuten tunnettua, Englanti sai aina välillä selkäänsä, kuten Santa Cruz de Tenerifellä 1797, jolloin 900 miehen voimalla hyökännyt amiraali Nelson menetti kätensä ja joutui antautumaan.

Santa Cruzin mainiossa sotamuseossa asiasta muistuttaa maalaus, jossa osapuolet vaihtavat lahjoja: englantilaiset saavat kaksi sammiota viiniä ja antavat espanjalaisille tynnyrin olutta. Nelsonin käden katkaisseen ammuksen ampunut tykki on rannassa esillä.

Englanti esittää mielellään keksineensä sellaisetkin asiat kuin reilu peli ja vapaakauppa, mutta kieltämättä se sovelsi niitä yleensä silloin, kun itse niistä hyötyi. Muulloin saatettiin sen sijaan olla täytin häikäilemättömiä, kuten Nelson hyökätessään puolueettoman Tanskan kimppuun ja hävittäessään sen laivaston ja päälle päätteeksi polttaessaan raketeilla Kööpenhaminan rauhallisen kaupungin.

Englanti, joka on jo kauan ollut suurin sherryn markkina-alue ja lähettää nykyään Espanjaan valtavia määriä siellä hyvin siedettyjä kaljaturisteja oli kauan Espanjan perivihollinen, mikä johtui sekä ideologisista (protestantismi), että taloudellisista ja niin sanotusti geopoliittisista syistä. Espanjan Alankomaat muodostivat pysyvän uhan Englannin ja Hollannin merenherruudelle ja siis kaupalle ja siirtomaille.

 Mikäli Espanja olisi vielä saanut tukevan jalansijan Englannista, olisi kanaalin merenkulku ollut sen valvottavissa. Tähän pyrki kuuluisa Suuri armada vuonna 1588. Tuon mahtavan laivaston virallinen nimi oli Felicísima Armada y Exército de S.M. eli hänen majesteettinsa kaikkein onnellisin laivasto ja armeija. Nimitys voittamaton armada perustuu tuntemattomaan lähteeseen, eikä esiinny ajan dokumenteissa.

Fantoni kirjoittaa, että tähänkin asiaan liittyy niin sanottu musta legenda (Leyenda negra), joka sisältää keksittyjä valheita, yhteyksistään irrotettuja asioita, liioittelua ja todisteiden hävittämistä, Sen perusidea on, että espanjalaiset olivat/ovat historian todistuksen mukaan tavattoman julmia, suvaitsemattomia, tyrannimaisia, harhaisia, fanaattisia, ahneita ja petollisia.

Armadan lähettämisellä Filip II halusi lopettaa protestanttisen Englannin ja sen kaappareiden jatkuvat ja puoliviralliset hyökkäilyt omistuksiaan ja kauppaansa vastaan Länsi-Intiassa.

Armadaan piti kuulua myös maavoimia 55000 miestä ja 1200 hevosta. Koko miesmäärän piti suunnitelman mukaan olla peräti 94000. Tosiasiassa se jäi siitä kolmannekseen, mutta olihan laivastolla sentään silti noin 150 alusta ja 2340 tykkiä.

Suureksi ja ehkä ratkaisevaksi onnettomuudeksi tulivat tietenkin sairaudet, jotka tuon ajan laivastoissa saattoivat nopeasti ja tuhoisasti levitä.

Suuren armadan 30000 miehestä kuoli noin 20000. Vain 1500 meni taisteluissa, 8500 haaksirikoissa ja 2000 murhattiin (asesinados) Irlannissa. Loput 8000 vei tauti.

Espanjalaisilla oli huonoa tuuria, mutta myös taitamattomuus ja koordinaation puute vaivasivat. Joka tapauksessa lopputulos oli katastrofi, mutta englantilaisten ansiot sen aikaan saamisessa näyttävät kirjan perusteella olleen varsin mitättömät.

Espanjan onnettomuudesta innostuneina englantilaiset lähettivät jo seuraavana vuonna matkaan vasta-armadan (Contra armada). Siihen kuului 180 laivaa ja 27000 miestä, joten suuruusluokka oli sama kuin Espanjan epäonnisella armadalla. Heidän tarkoituksensa oli hävittää jäljellä olevat Espanjan laivat, valloittaa Lissabon ja nostaa oma suosikki Portugalin valtaistuimelle sekä päästä hallitsemaan Azoreita ja niiden avulla Amerikan-liikennettä.

Englannin vasta-armada oli täysi katastrofi. Galiciassa he kärsivät tappion ja siirryttyään sen jälkeen Azoreille, oli tulos samanlainen. Sen jälkeen laivasto-operaatiota johtanut Sir Francis Drake joutui epäsuosioon ja Elisabeth I määräsi koko operaatiota koskevat asiakirjat salaisiksi.

Salaisuuksilla on taipumus aina tulla joskus päivänvaloon ja kyllähän nämäkin asiat kaikkialla tiedetään. Toinen asia on sitten, kenen narratiivi jää elämään ja perii voiton historiografisessa maailmansodassa, joka jatkuu ajasta aikaan.

Fantonin mukaan sitä hallitsee ulkomailla niin sanottu musta legenda, joka alussa jo mainittiin. Legenda kertoo, että Espanjan ja protestanttien välisessä taistelussa oli kyse vapauden ja valistuksen taistelusta tyranniaa ja obskurantismia vastaan ja selittää, että espanjalaiset olivat Amerikassakin käsittämättömän julmia ja hävittivät kokonaisia intiaanisivilisaatioita. Inkvisition esitetään muka kiduttaneen ja polttaneen roviolla intiaaneja ja ajan lentokirjasissa esitettiin tästä muka kertovia kuviakin.

Itse asiassa, kertoo kirjoittaja, nimenomaan espanjalaiset veivät uuteen maailmaan sivistystä ja perustivat sinne satoja kaupunkeja ja kymmeniä yliopistoja, joita protestantit eivät perustaneet alkuasukkaille lainkaan. Espanjan siirtomaissa ei ollut orjuutta eikä inkvisitio koskaan vainonnut alkuasukkaita. Intiaanikansat kyllä kärsivät demografisen katastrofin, mutta se johtui taudeista eikä suinkaan julmuuksista.

Itse asiassa juuri protestantit olivat siirtomaaorjuuden perustajia, espanjalaiset sen sijaan pitivät uusia alueita osana omaa maataan. Orjuutta siellä ei tunnettu.

Tämä tarina on kyllä ihan tuttu myös anglosaksisista lähteistä, mutta aina se espanjalainen narratiivi on alakynnessä ja taitaa siellä pysyäkin.

 Protestanttisen pohjolan ja katolisen etelän välinen taistelu ei toki ollut niin selkeästi hyvän ja pahan tai taantumuksen ja edistyksen välinen, eikä edes uskontojen välinen kuin se meillä oin tullut tavaksi esittää. Reaalipolitiikka ja jopa röyhkeä häikäilemättömyys ovat aina näytelleet suurempaa roolia, kuin voittajat kehtaavat tunnustaa.

Siitä huolimatta julma, petollinen ja ahne pohjoinen, kuten asia Espanjasta käsin nähdään, edusti myös omalla tavallaan tärkeää ja historiassa lopulta voittoisaa prinsiippiä: yksilön ja ajattelun vapaus kasvoi rehevästi juuri siinä lannassa.

 

 

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Rauhoittukaapas jo.

 

Rauha teille!

 

Tässä viimeisten parin vuoden mittaan on tullut useastikin ajateltua rauhaa ja sitä tavatonta aiheellista, henkistä ja moraalista tuhoa, jota sota on merkinnyt.

Kun stalinistinen utopia oli vallassa, sai sieltä tuleva puhe rauhasta aivan erityisen sävyn. Se kuulosti yleensä hurskastelevalta hölynpölyltä, joka oli vain tarkoitettu enemmän tai vähemmän edesauttamaan sotavarusteluja.

Rauha on venäjäksi mir (мир). Sana merkitsee myös maailmaa ja kyläyhteisöä. Vitsiniekat tietenkin käsittelivät neuvostoliittolaisia iskulauseita tätä seikkaa hyödyntäen. Kun siellä sanottiin ”Me tarvitsemme rauhaa” (Nam nužen mir), lisättiin siihen jatko: ves mir! Siis tarkemmin sanoen olikin tarkoitus sanoa: tarvitsemme maailman ja vieläpä koko maailman!

Sana mir on mukana myös jokaisen tuntemassa komentosanassa smirno! (asento!). Silloin ei siis tarkoiteta, että sotamies jätetään omaan rauhaansa, vaan päinvastoin hänet rauhoitetaan, hieman samoin kuin ala-asteella sanotaan lapsille ” rauhoittukaa”!

Rauhassa tuntuisi siis venäläisittäin olevan jotakin pakotettua ja siinä suhteessa siellä lienee jo ammoin ymmärretty sellainenkin moderni asia, kuin ns. rauhaan pakottamisen idea.

Kun mielisairas riehuu holtittomasti, pannaan hänet pakkopaitaan, joka venäjäksi on smiritelnaja rubaška eli rauhoituspaita. Sen jälkeen henkilön siis ajatellaan jättävän ympäristönsä rauhaan.  Sen sijaan se ei merkitse, että jätettäisiin riehuja herran huomaan eli omaan rauhaansa.

On rauha venäjäksi myös pokoi. Se viittaa lepoon ja hermoilijalle voidaan sanoa, spokojno, ota nyt rauhallisesti (ole rauhassa) ja sen päälle vielä ne pereživaj, älä hermoile eli älä vatvo mielessäsi asioita. Ikuisesti lepäävää vainajaakin kutsutaan nimellä pokojnik: lepääjä tai rauhanhenkilö.

Mitä tulee tuohon kuuluisaan käsitteeseen rauhanomainen rinnakkaiselo, se oli venäjäksi mirnoje sosuštšestvovanije eli rauhallinen yhdessäolemassaoleminen.

Mikäli sen sijaan sanottiin mirnoje sožitelstvo, viitattiin jo yhteiseloon, sen kaltaiseen kuin vaikkapa avioliitossa. Kaikesta viattomuudestaan huolimatta asia koettiin moniaalla vaaralliseksi ja vastenmieliseksi.

Mutta ajatelkaamme vielä komentoa smirno! (asento), jossa siis käsketään rauhoittumaan. Sen vaihtoehtona on volno! (lepo), jonka kantana on volja, vapaus, joka merkitsee myös tahtoa. Sotamies saa sen kuultuaan vapaasti toteuttaa tahtoaan, sikäli kuin asia koskee käsien ja jalkojen pientä asettamista mukavampaan tilaan.

Kuuluisaa venäläistä rajoittamatonta riehuntaa, johon 1990-luvulla viitattiin sanalla bespredel eli rajattomuus, on aikojaan saatossa kuvattu juuri tuolla sanalla volja. Esimerkiksi kapinapäällikkö Pugatšov julisti olevansa tuomassa kansalle vapautta (volja). Myös 1800-luvun narodnikit perustivat järjestön Zemlja i volja -maa ja vapaus, jonka radikaali siipi otti sitten nimen Narodnaja volja eli kansan tahto tai kansan vapaus (tehdä mielensä mukaan).

Svobodalla sen sijaan alun perin viitattiin järjestyneeseen, vastuulliseen vapauteen, mutta vuonna 1917 nuo asiat sekoittuivat täydellisesti ja svobodasta tuli kurittoman riekunnan synonyymi, kuten eräässä Alfred Tannerin kupletissa esitetään.

Silloin, kun ollaan rauhoittuneita eli seisotaan smirnaassa, on sen sijaan oltava kuin seipään niellyt ja pakkopaitaan puettu. Silloin tahto on komentaja taskussa.

Samaahan se on joka maassa, en suinkaan tarkoita, että venäläisillä olisi tässä jotakin erityisen hirmuista kulttuurissaan tai että he ajattelisivat ihan toisin kuin me ja että kukaties emme voisi toisiamme edes ymmärtää.

Ei tässä siitä ole kysymys. Rauhaa voidaan myös haluta ja siihen pyrkiä tuntematta lainkaan sanan etymologiaa.

Tästä tulikin mieleen, että mihinkäs se oikeastaan suomen kielessä liittyykään, mistä juontuu moinen sana?

 

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Parin sukupolven takaa

 

Buddhalainen utopia

 

Aldous Huxley, Saari. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Basam Books 2013 (Alkuteos Island 1962), 527 s.

 

Tämä kirja on kiinnostava lähinnä kolmesta syystä, jotka ovat sen kirjoittaja, sen ilmestymisvuosi ja sen ideologia. On se muutenkin hyvä.

Kirjoittaja (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) tuli tunnetuksi dystopiastaan Uljas uusi maailma (Brave New World 1932) ja sodan jälkeen hänet tunnettiin erityisesti mystiikan ja tajuntaa laajentavien aineiden tutkijana.

Huxley tutki sekä perinteistä läntistä mystiikkaa, Mestari Eckartista (Eckhart) ja Hildegard Bingeniläisestä lähtien, että itämaista mystistä kokemusta sellaisena kuin se kuvattiin etenkin buddhalaisuudessa. Hänen teoriansa mystisen kokemuksen ja tajuntaa laajentavien aineiden (LSD, psilosybiini) keskinäisestä yhteydestä lienee vaikuttanut paljon 1960-luvun hippiliikkeen nousuun.

Ajatus siitä, että todellisuuden aidon merkityksen oivaltaminen voisi tapahtua avaamalla ”tajunnan ovet” selkoselälleen, jolloin olemassaolon mystinen ydin avautuu pyyteettömälle katsojalle sai hänen mielestään vahvistusta myös muilta uskonnollisen kokemuksen tutkijoilta, kuten William James.

Olennaista ja uutta Huxleyn tarkastelutavassa oli se, että hän asetti askeettien ja mystikkojen mietiskelyn samalle viivalle erilaisia, hallusinogeeneiksikin nimettyjä aineita nauttiville avautuvan kokemuksen kanssa.

Ymmärrettävästi Huxleyn seuraajista monet vulgarisoivat pahoin hänen ajatteluaan keskittyivät erilaisten nautintojen ja kiksien hankkimiseen kemiallisten aineiden välityksellä. Huxleylle ne eivät kuitenkaan merkinneet ennen muuta mielihyvän hankkimista, vaan mietiskelyn kautta löydettävän totuuden välinettä.

Hallusinogeenit olivat 1960-luvun alussa vielä sallittuja ja muistan, että myös Suomen Kuvalehdessä ilmestyi silloin artikkeli uudesta ihmerohdosta. LSD, joka oli löydetty torajyvästä. Vastaavia aineita olivat myös eräät luonnonkansat käyttäneet, ja tämä antoi paljon lisää pontta hippien ajatukselle siitä, että länsimainen sivistys oli itse asiassa alemmalla tasolla kuin erilaisten primitiivisten kulttuurien.

Tämä ajatus löytyy myös tämän Huxleyn romaanin taustalta. Kirjassa päähenkilö joutuu saarelle, joka elää lähes omavaraisena ja muusta maailmasta eristäytyneenä. Sen kulttuuria määrää Mahajana-buddhalaisuuden muoto, jonka periaatteita kunnioittaen myös lasten kasvatus, perheet ja valtio on järjestetty.

Näin on päästy eroon länsimaisen kulttuurin vastemielisimmistä piirteistä, jotka liittyvät lasten ruumiilliseen kurittamiseen, seksuaalisiin tabuihin, ydinperheeseen, tapauskovaisuuteen ja militarismiin.

Palan pikkuvaltiossa on hankittu kaikille tarpeellinen elintaso ja sivistystaso. Rikkautta ei ole, eikä sitä tavoitella ja ulkopuolisen kulutusyhteiskunnan tarpeettomuudet, kuten skootterit ja televisiot, kiinnostavat vain joitakin henkisesti jälkeenjääneitä. Sama koskee sellaisia ilmiöitä kuin jazzmusiikki.

Länsimaisen kulttuurin muodollinen koulutus päähän pänttäämisineen ei ole käytössä Palan kouluissa, joissa asioista opitaan tai pyritään oppimaan ennen muuta niiden olemus eikä muotoa. Lapset saavat tutustua kaikkeen, mitä maailmasta löytyy ja oppia pyrkimään sitä koskevaan kokonaisvaltaiseen tietoon.

Seksuaalisuus ja sen järjestäminen on jokaisen utopian keskeisiä asioita. Palalla lapset eivät kuulu yhteen perheeseen, vaan noin kahteenkymmeneen. Myös aikuiset pyrkivät useisiin henkistä kasvua mahdollisimman paljon tukeviin seksuaalisuhteisiin. Kyseessä ei suinkaan ole promiskuiteetti, saati helppohintaisen nautinnon hakeminen.

Maailman suurimpia ongelmia ovat tämän kirjan mukaan köyhyys ja nälänhädät, joita on etenkin Kiinassa. Ne johtuvat liikakansoituksesta, onhan maailmassa pian kolme miljardia ihmistä. Myös eugeniikka, kaiken tulevaisuuden perusta, on maailmassa retuperällä (vrt Vihavainen: Haun wolstenholme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Palalla asiat on hoidettu järkevästi, jos niin voi sanoa, sillä järkeily yleiskäsitteillä suoritetun kalkyloinnin mielessä ei tosiaankaan ole arvossaan. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu optimaaliseksi ja ihmisille on voitu turvata sellainen elintaso, jota he todella tarvitsevat.

Siihen ollaan yleensä tyytyväisiä, kuten asiaan kuuluukin ja etsitään rikkautta todellisuuden yhä syvemmästä tajuamisesta ja yhteydestä kanssaihmisiin.

Ihmissuhteet ovat keskimäärin ideaalisella tolalla, mutta kaikkea pahaa ei sentään ole maailmasta hävitetty. Se asuu jokaisessa ihmisessä yhtenä mahdollisuutena, eikä edes rikollisuus ole kokonaan hävinnyt, kuten Neuvostoliitossa ajateltiin kommunismin kaudella tapahtuvan.

Ihmiset ovat vajavaisia, sillä se kuuluu heidän luontoonsa, eikä yhteiskunta voi asiaa muuttaa, vaikka sen avulla onkin kyetty ratkaisemaan noin kaksi kolmannesta ihmisten ongelmista, mukaan lukien heidän eksistentiaalinen ongelmansa ja suhteensa kuolemaan. Se otetaan hyvin rauhallisesti ilman sen kummempia emootioita ja lapsetkin otetaan mielellään mukaan kastomaan vanhusten lähtöä.

Mitä tulee tajuntaa laajentaviin aineisiin, niitä otetaan noin kaksi kertaa kuussa. Se riittää pitämään yllä ymmärrystä immanentin todellisuuden oikeasta, pyhästä luonteesta. Viisauden ytimessä on buddhalaisen totuuden oiveltaminen: sinä olet Se (ja sen mukana tietenkin siihen liittyvät asiat: sinä olet minä, minä olen sinä jne.)

Kirjoittaja kuvaa sangen hurmioituneena Bachin Brandenburgilaisen konserton kuuntelemista tai pikemmin elämistä tajunnan laajenemisen aikana: kyseessä ei ole suinkaan pelkkä ääni, kaikki aistit kokevat musiikin omalla tavallaan. Pidän kuvausta onnistuneena.

Huxleyn utopia on kirjoitettu 1960-luvun alussa, jolloin kerskakulutus oli vielä lapsenkengissään, kuten myös maapallon väestönkasvu.

 Jälkeenjääneiden yksilöiden Palalla unelmoimien kymmenhevosvoimaisten skootterien sijasta meillä on nyt todelliset turhuuden markkinat: on monisatahevosvoimaiset sähköautot. hehtaarien laajuiset hypermarketit, räjähtävä väestönkasvu siellä, missä ei pitäisi, täysin ala-arvolista henkistä saastaa tuottavat viihdekanaalit internetissä ja siis jokaisen taskussa ja joka hetki ”nautittavina”.

Sen sijaan, että meillä olisi syvempään ihmisyyteen pyrkivät seksisuhteet, meillä on puolivirallinen kuvallinen ja sanallinen prostituutio, jonka kritisoinnistakin rangaistaan. Syvempien inhimillisten tarpeiden sijasta yritetään ylitarjonnalla ”tyydyttää” kaikkein primitiivisimpiä persoonallisuuksia ja heidän pätemistään.

Mutta tämänhän jokainen tietää, tai tietäisi, jos kehtaisi tai uskaltaisi edes ajatella.

Huxley osasi kyllä maalata utopian, mutta miten oikein olisi sen toteuttamisen kanssa? Utopiaa ei jo lähtökohtaisesti ole missään, mutta kannattaisiko sinne päin edes pyrki? Miksi kannattaisi tai miksi ei?

Monet asiat, joita kirjoittaja kaipaa, kuten se, että lakattaisiin pieksämästä lapsia, ovat toteutuneet. Myös perinteinen kirkkouskovaisuus ja itse kirkot ovat olemassa enää lähes merkityksettöminä haamuina menneisyydestä. Se englantilaisen sisäoppilaitoksen maailma, jota vastaan Huxley polemisoi, on enää pelkkä kuriositeetti.

Mutta miten ovat asiat ihan oikeissa buddhalaisissa valtioissa? Onko missään niistä edes pyritty sellaiseen tilaan, jossa Huxleyn kuvaama Saari elää?

Tietääkseni ei, ja mikäli olisi pyritty, ei menesty taida olla merkittävä. Se, mitä yhä uudellen saa kuulla vaikkapa tuollaisten maiden sotilaallisista selkkauksista tai Intian seksuaalirikollisuudesta ja vastaavasta, ei rohkaise ottamaan oppia.

Toki on muistettava, että Huxleyn utopiassa huolehdittiin ennen muuta siitä, että itse kukin pääsi syventymään olemassaolon mysteereihin, kuka paremmin, kuka huonommin siinä onnistuen.  Jotkut jäivät kirkkouskovaisuuden tasolle.

Kirkkouskovaisia on tietenkin myös buddhalaisissa maissa, kuten niitä oli jopa Huxleyn kuvaamalla Palalla. Kaikissa itsenäisissä maissa tärkeällä sijalla on myös valtio ja sen mukana enemmän tai vähemmän militarismia.

 

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Menneen ajan utopia

 

Utopioita

 

Utopia sanana tarkoittaa paikkaa, jota ei ole ja sellaiseen paikkaanhan on mahdollista sijoittaa millaisia asioita hyvänsä saamatta valehtelijan mainetta. Sehän kuuluu tulleen myös Jonathan Swiftin osaksi, kun jotkut kieltäytyivät uskomasta, että hänen lilliputtinsa ja jättiläisensä olivat oikeasti olemassa.

Thomas Moresta lähtien sanalla utopia nimitetyt paikat ovat yleensä olleet paikkoja, jossa kaikki on järjestetty hyvin ja järjellisesti. Tällainenhan oli jo Platonin Valtio ja sitä ovat sekä edeltäneet että seuranneet monet muut kuvitelmat.

Suomeksi löytyy lyhyitä kuvauksia erilaisista utopioista teoksesta Matkoja utopiaan. Tommaso Campanella, Francis Bacon&David Hume. Toimittanut Mikko Lahtinen, Vastapaino 2002, 265 s.

Jo Platon ymmärsi, ettei utopia todellakaan ole mahdollinen todellisuudessa ja kirjoitti sille rinnakkaisteoksen Lait, joissa hän esitti lähinnä parhaan valtion mallin, joka oli vieläpä mahdollinen (Vihavainen: Haun platon lait tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös Neuvostoliitto oli nimenomaan utopia eikä asiaa muuttanut se, että se virallisesti kirosi sosialistiset utopiat ja julisti sen sijaan toteuttavansa tieteellistä sosialismia, jonka mahdollisuus ja jopa välttämättömyys perustui leniniläiseen marxilaisuuteen, jolla ainoana maailmassa oli kyky oikein tulkita maailman ja historian lainomaisuuksia.

Moni ei taida enää muistaa sitä, että vuonna 1961 NKP:n XXII puoluekokous lupasi koko suunnattomalla arvovallallaan juhlallisesti, että tuo silloin elävä neuvostokansalaisten sukupolvi tulisi elämään kommunismissa, kuten jo Lenin oli sanonut. Koko tuolloin hyväksytty NKP:n III ohjelma lähti tästä periaatteesta.

Nykyään yleensä muistetaan vain sellaisia toisarvoisia seikkoja kuin että Neuvostoliitto tulisi ohittamaan USA:n kansantulossa henkeä kohti vuonna 1970 ja sen jälkeen jättämään sen kauas taakseen kaikilla aloilla, muun muassa maanviljelyksessä.

Päämääränä oli kuitenkin anarkismi, valtion häviäminen tarpeettomana, kun kaikki työtätekevät osallisuisivat yhteisöllisiin tehtäviin vuorollaan. Enempää virkamiehistöä kuin väkivaltakoneistoa eli sotilaista ja poliiseja ei enää tarvittaisi.

Tämähän oli koko kommunismin idea, josta myös Lenin oli lähtenyt ennen vuoden 1917 vallankaappausta. Teoksessaan Valtio ja vallankumous hän oli ilmoittanut, että kommunisteilla ja anarkisteilla oli aivan sama päämäärä, vain keinot olivat erilaiset.

Kun NKP:n III ohjelmaa, jossa kommunistinen yhteiskunta selostettiin, oltiin kirjoittamassa, lähetti Otto Ville Kuusinen Nikita Hruštšoville oman kommenttinsa, jossa hän rohkeni epäillä, voitaisiinko vuoteen 1980 mennessä oikeasti hävittää erot maaseudun ja kaupungin sekä ruumiillisen ja henkisen työn väliltä.

Kuusinen päätoimitti samaan aikaan uutta leniniläisen marxilaisuuden perusteosta Marxismin-leninismin perusteet, joka ilmestyi paitsi venäjäksi, myös suomeksi (1960) ja saksaksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ainoaa oikeaa marxilais-leniniläisen supertieteen perusteosta, toisin kuin meillä monet kuvittelivat.

 Kirjan paatoksellinen oikeaoppisuus oli kuitenkin aivan samaa tasoa, kuin F.V.Konstantinovin kilpailevissa teoksissa: marxismi-leninismi on kaikkivoipa, koska se on oikea sanottiin Stalinin tavoin.

Moinen komeasti julistettu ”tieteellisyys” meni yksikertaisimpiin täydestä ja sitä kannattivat, kuka pakosta, kuka opportunismista ja kuka mistäkin syystä myös monet sangen älykkäät henkilöt ja ehkäpä he aivan erityisesti.

Tervejärkisiä ei sentään voinut tästä maailmasta hävittää. Aleksandr Nekritš ja Mihail Heller (Geller) julkaisivat jo neuvostoaikana Lontoossa kaksiosaisen kirjan Utopia vallassa (Утопия у власти - Михаил Геллер, скачать книгу бесплатно (litresp.ru)), jossa sangen ansiokkaasti tutkittiin Neuvostoliiton luonnetta utopiana, jolla motivoitiin käytännön politiikan massiiviset rikokset.

Ajatus kommunistisen utopian rakentamisesta pääosin (v osnovnom) 20 vuodessa eli vuoteen1980 mennessä oli huikea ja puolueen ja siis koko valtion sitoutuminen siihen koko arvovallallaan oli jotakin uskomatonta. Mutta supervalta Neuvostoliiton ollessa menestyksensä huipulla sputnikeineen ja pommeineen, asia ei voinut olla pelkästään huvittava.

Kuten tunnettua, suuri kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma otti pohjakosketusta jo parin vuoden kuluttua, kun maataloustuotanto, jonka tulevaisuutta oli erityisesti hehkutettu, floppasi pahasti. Pian sen jälkeen, kun Hruštšov oli vuonna 1964 syrjäytetty, oli ennusteita ja sitoumuksia pakko rukata.

Nyt selitettiin, että kommunistinen yhteiskunta kyllä oli tavoitteena ja juuri sitä Neuvostoliitto oli rakentamassa. Oli kuitenkin ilmennyt, että ennen varsinaista kommunismia siirrytään sn. kehittyneen eli kypsän sosialismin vaiheeseen, johon nyt olikin päästy.

Sille oli ominaista, että yhteiskunnan ylärakenne (kulttuuri sanan laajassa mielessä) ja alarakenne (tuotantosuhteet) vastasivat täysin toisiaan, että oli syntynyt uusi elämäntapa, joka yhdisti kaikkia Neuvostoliiton kansoja (Sovetski obraz žizni) ja myös uudenlainen ihminen, joka ei enää ollut ensi sijassa tietyn kansallisuuden, vaan uudenlaisen ihmisyhteisön, yhteisen ja yhtenäisen neuvostokansallisuuden edustaja.

Utopian väitettiin siis ainakin jollakin tavalla toteutuneen ja asian kiistäminenhän ei olisi ollut vain rikollista, vaan myös epätieteellistä.

Jo siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan, joka tapahtui vuoden 1936 lopussa ja siis varsinaisesti tuona hirmuisena vuonna 1937, oli väitetysti muuttanut merkittävästi ihmisten psykologiaa. Jälkikäteen on helppo uskoa, että se muuttui nimenomaan vuosina 1937-1938.

Tie kommunismiin oli siis avoinna Neuvostoliiton kansoille, jotka elivät kehittyneessä sosialismissa. Itä-Euroopan kansandemokratiat sen sijaan vasta rakensivat omaa sosialismiaan päästäkseen sen kehittyneeseen muotoon, jonka tieteellinen esikuva löytyi Neuvostoliitosta ja vain sieltä.

Moni saattaa unohtaa, ettei koko tuon utopian rakentamisen tarkoituksena ollut ihmisten vapauden riistäminen, erilaisten ryhmien tuhoaminen, fyysisesti tai sosiaalisesti ja kulttuurisesti tai muukaan vastaava väkivalta.

Väkivalta, pakotus ja sensuuri olivat vain välineitä. Päämääränä oli nimenomaan ennenkuulumaton vapaus, anarkistinen utopia, jossa kaikki oli hyvin ja kauniisti. Oli hävitettävä peto ihmisestä, kuten Stalin kauniisti sanoi, kun suomalainen kulttuurivaltuuskunta heti sodan jälkeen kysyi, mikä olisi Neuvostoliiton tärkein päämäärä.

Kuten tiedämme, käytäntö on käytäntöä ja teoria teoriaa. Siihen miten tieteellinen teoria asian näki, voi tutustua oheisesta tekstistä, joka kuuluu Kuusisen vuonna 1961 toimittamaan kirjaan. Suosittelen! 07-viides-osa.pdf (marxists.org) .

Huomiota herättää näin puolen vuosisadan päästä, että sellaaiset asiat, jotka ovat nyt arkipäivää, kuten maaseudun ja kaupungin ja henkisen ja ruumiillisen työn nivelloituminen tai naisen tasa-arvo ja naistyön korvaaminen koneilla ja yhteisön toimin (ruokalat, tarhat, pesulat) esitetään suurina päämäärinä.

Myös aineellinen yltäkylläisyys oli kuvitelmissakin vielä hyvin rajoitettua. Nykyaikaista hypermarkettia sen kaikkine yltäkylläisine tarpeettomuuksineen ei edes kuviteltu ja tuskin olisi voitukaan, mikäli mieli säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus. Riittävä ja maukas ravinto ja lämpimät ja asialliset vaatteet olivat se aineellisen hyvinvoinnin taso, johon pyrittiin…

Toki yli kaiken olivat ihmisten henkiset tarpeet, kulttuuri. Kommunismissa olisivat kaikki parhaansa mukaan toteuttaneet henkisiä kykyjään ja kohottaneet sivistystasoaan klassikkojen parissa sen sijaan että kuluttaisivat korvaamatonta elinaikaansa juopotteluun ja irstailuun ja niitä esittävien roskakulttuurin tuotteiden kuluttamiseen.

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Muuttuva maailma

 

Uusi maailmanjärjestys on syntymässä

 

Neuvostoliiton romahdettua puhuttiin paljon yksinapaisesta maailmasta ja siihen myös uskottiin.

Yhdysvallat oli ainoa supervalta. Kiina oli paikallinen mahti ja Venäjä tuskin sitäkään. Sen bruttokansantuotekin oli Ruotsin luokkaa kansainvälisellä vaihtosuhteella mitaten, vaikka se toki ostovoimakorjattuna olisi ollut moninkertainen.

Eurooppa taas oli sekava kokoelma erilaisia valtioita, jotka eivät yhdessä muodostaneet mitään vakavasti otettavaa mahtia. Ei ollut puhelinnumeroa, josta Euroopan olisi voinut tavoittaa, kuten asia joskus kiteytettiin. Toki Eurooppa sentään kelpasi julistamaan koko maailmalle niiden liberaalien arvojen erinomaisuutta, joita se edusti.

Tämä vain noin 25-35 vuoden takainen asetelma on nyt taakse jäänyttä elämää. Kiinan talous on monella mittarilla maailmassa ylivertainen ja se on myös vankasti reaalista, toisin kuin länsimaiden talous, jossa tuotanto näyttelee yhä vähäisempää osaa.

Ukrainan sota on paljastanut, paitsi Venäjän sotilaallista kyvyttömyyttä, myös lännen sotilaallisen kyvyttömyyden ja taloudellisen heikkouden.

Vaikka Venäjä ei ole kyennyt Ukrainassa voittamaan, ei siihen ole kyennyt länsikään ja Venäjän kuristaminen pakotteilla on jo pakko tunnustaa harhakuvitelmaksi.

 Samaa voi tosin sanoa myös venäläisistä kuvitelmista, jotka koskivat lännen riippuvuutta sen raaka-aineista. Pahin virhelaskelma koski keskinäisen kaupankäynnin roolia rauhanomaisten suhteiden takeena.

Länsimaiden kyvyttömyys taloudellisena ja poliittisena surkimuksena jo pidetyn Venäjän edessä osoittaa räikeästi sen heikkouden muullekin maailmalle ja sitä mukaa on myös kärsinyt niiden tärkeänä vientituotteena pitämän ihmisoikeuksiin ja demokratiaan perustuvan järjestelmän arvostus.

Edes henkisesti keskiaikaa elävät afgaanit tai huthit eivät ole olleet supervallan kukistettavissa eivätkä ole osoittaneet kiinnostusta demokratian tai liberalismin omaksumiseen. Prestiisi seuraa sotaista menestystä ja hupenee sen loppuessa.

Elämme muutosten aikaa ja aina tämän kuullessani muistan venäläisen aforismin, joka oli Neuvostoliiton romahdettua kaikkien huulilla: säästäköön luoja ihmistä elämästä muutosten aikaa: Дай Бог не жить в эпоху перемен. Itse asiassa sen kuuluu sanoneen jo Konfutse/Kungfutse (Kǒngfūzǐ (孔夫子, Suuri mestari Kong).

Meidän sukupolvemme osaa yleensä kiinaa vielä huonosti, mutta lapsemme ja lastenlapsemme joutuvat kyllä sitä opettelemaan ja sehän kyllä onkin hyvin kaunis ja kiinnostava kieli, kuten kyllä venäjäkin.

Mutta se on toki sivuseikka. Tiedän kyllä, että on paljon argumentteja sitä vastaan, että Kiinan talous ja sen myötä sen mahti tulisivat vain kasvamaan. Erinomaisia argumentteja on ollut ja on senkin puolesta, että Venäjä romahtaa omaan mahdottomuuteensa.

Vuosien varrella tähän on laskettu aikaa kuluvan milloin kaksi vuotta, milloin kaksi kuukautta. Kuten Akilleen ja kilpikonnan kilpajuoksussa, totuuden hetki näyttää kuitenkin tulevan vasta äärettömän ajanjakson kuluttua.

Aivan viime aikoina on esiintynyt sellaisiakin skenaarioita, että nyt alkanut uusi aikakausi kuuluisi ennen muuta Venäjälle, jolla on hallussaan loputtomat raaka-ainevarat ja jonka maataloustuotanto tulee vain hyötymään ilmastonmuutoksesta samaan aikaan, kun entiset suuret tuottaja- ja kuluttajamaat nääntyvät kuivuuteen ja väestönkasvuunsa.

Todettakoon tässä ainakin se, ettei ennuste Venäjän ylivertaisesta maataloustuotannosta koko maailman ruokkijana oli uusi. Nikita Hruštšovin kaudella se esitettiin jo ennusteena koko puolueen äärettömällä arvovallalla vuonna 1961: Neuvostoliitto mullistaisi elintarvikkeiden maailmanmarkkinat.

Jo parin vuoden kuluttua siitä tulikin noiden markkinoiden suurin ostaja eikä kollektiivinen maatalous koskaan kyennyt ruokkimaan tyydyttävästi edes maan omaa väestöä.

Nyt tilanne on toki paljon parempi, vaikka Venäjältä puuttuu myös suurtuottaja, Ukraina. Tulevaisuuden ennustaminen on kuitenkin myös tässä tapauksessa vaikeaa ja siihen liittyy muuan aivan arvaamaton tekijä: sateiden kehittyminen ja ajoitus.

Stalinin aikana yritettiin ilmavirtauksiakin säädellä muun muassa suuntaamalla metsävyöhykkeiden istutuksia (Stalinin suunnitelma luonnon muuttamiseksi), mutta niin vain loppui diktaattorin valta vahvempansa edessä.

Sekä Venäjältä että Kiinalta puuttuu nykykäsityksen mukaan ihmisiä , mutta kuka tietää, miten paljon heitä oikeastaan tulevaisuuden tekoälyn ja robottien maailmassa tarvitaan?

Moni tuntee vielä termin kolmas maailma, jota itse asiassa yhäkin käytetään. Sillä tarkoitettiin sitä osaa maailmasta, joka ei kuulunut enempää idän kuin lännen kehittyneisiin pohjoisiin pallonpuoliskoihin. Se koostui ns. takapajuisista maista eli alikehittyneistä maista eli kehitysmaista, kuten sittemmin ruvettiin sanomaan.

Niiden väestönkasvu ja ruoan tuotanto ovat tulevaisuuden kohtalonkysymyksiä. Niin sanottua elintilaa niiltä ei puutu ja vaikka maapallon lämpeneminen luultavasti autioittaa toisia seutuja, se myös tekee toisia hedelmällisiksi. Kiistat alueista ja etenkin vedestä saattavat silti tulevaisuudessa olla monelle valtiolle elinkysymyksiä ja sodan syitä.

Kiina on panostanut voimakkaasti kehitysmaihin ja Venäjäkin yrittelee siellä parhaansa mukaan. Ne maat eivät ole viemässä sinne liberalismia tai ihmisoikeusideologiaa eivätkä edes feminismiä, joka saattaisi olla siellä hyvinkin paikallaan kuristaessaan syntyvyyttä.

Länsimaiset arvot ovat siellä jo kauan nauttineet suurta suosiota silloin kun esiinnytään kansainvälisillä forumeilla. Käytäntö on sitten ollut usein ihan muuta.

Kun Kiina nyt on yhdessä Venäjän ja Intian kanssa liittoutunut kehitysmaiden kanssa, on se lännelle vakava haaste, jonka merkitys saattaa olla historiallinen, kuten Putin ja hänen hengenheimolaisensa ovatkin julistaneet.

Elämme muutosten aikaa ja olemme sitä eläneet jo ainakin pari vuosikymmentä. Muutokset maailman voimatasapainossa ja sitä mukaa myös kansojen ja valtioiden noudattamassa ideologioissa saattavat olla perusteellisia.

Pari vuotta sitten, ennen Ukrainan sotaa, kirjoitin tähän tapaan:

 

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Pitkän nenän syndrooma

 

What do you want to do ?

New mailCopy

Nenän edessä

 

Jukka Valtasaari, Lännen jälkeen. Docendo 2019,  263 s.

 

Jukka Valtasaari on kokenut diplomaatti ja sellaisten ajatuksenjuoksuja kannattaa silloin tällöin kuunnella. Ovathan he työkseen seuranneet sitä muurahaispesää, jota politiikaksi nimitetään ja omalta osaltaan jopa siinä puuhanneetkin, jopa kukkulan laen tuntumassa.

Valtasaaren kirja alkaa ja loppuu Atlantin julistukseen (Atlantic Charter), jonka 14.8.1941 allekirjoittivat Franklin Roosevelt ja Winston Churchill.

Se on ylevä paperi, jonka periaatteille läntinen, ns. vapaa maailma on kumartanut jo muutaman sukupolven ajan. Sen näkemykset oikeudenmukaisesta rauhasta, puuttumattomuudesta toisten kansakuntien asioihin, kansainvälisestä yhteistyöstä ja valloitusten ja väkivallan hylkäämisestä ovat innoittaneet niin Eurooppaa kuin Amerikkaa ja joitakin muidenkin maanosien kansoja.

Atlantin julistus, sellaisena kuin se kirjassa esitetään, on kuitenkin hieman puutteellinen. Syyskuussa sen allekirjoitti erinäisten muiden valtioiden ohella myös Neuvostoliitto.

Itse asiassa tietenkin nuo Atlantin julistuksen taakse ryhmittyneet tahot pyrkivät ennen muuta lyömään Saksan ja propagandatasolla sen Uusi Eurooppa-suunnitelman. Julistus oli lähinnä eräänlainen etiketti paketin päällä.

Sen sijaan, etteivät allekirjoittajavallat olisi tehneet mitään alueellisia valloituksia, ne muokkasivat perusteellisesti Euroopan rajat ja panivat samalla toimeen historian suurimman etnisen puhdistuksen, jossa miljoonia saksalaisia ajettiin kodeistaan ja kotiseuduiltaan, jotka luovutettiin valloittajille.

Saatetaan tietenkin sanoa, että saksalaiset tai ainakin Saksa valtiona ansaitsivat erinomaisesti tämän käsittelyn ja että se oli tulevalle rauhalle välttämätön ehto. Ei se kuitenkaan miksikään muuta sitä asiaa, että sodan voittajat rikkoivat aivan törkeästi allekirjoittamaansa ideologista julistusta sen kaikissa pääkohdissa.

Tällaistahan se reaalipolitiikka tuppaa olemaan ja sen etuna yleensä on, että sen avulla saavutetaan tuloksia. Toki länsivallat sitten heti sodan jälkeen oli kyllä ajettu varsin ahtaalle Euroopan läntiseen kolkkaan, mutta siellä he kyllä sitten pysyivät ja saattoivat rajatulla alueellaan toteuttaa jopa noita poliittisia julistuksiaan. Aika aikaa kutakin.

Valtasaari tarkastelee kirjassaan niin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kuin Venäjää ja Kiinaa. Viimeksi mainittu on tärkein. Muut ovat itse asiassa taantuvia, mutta ei niihin silti sovi yliolkaisesti suhtautua. EU:llakin on oma mielekkyytensä ja paikkansa tässä maailmanjärjestyksessä, vaikka siitä ei tullutkaan sitä, mitä kerran toivottiin.

Uutta tässä maailmanajassa on kehitysvahdin tavaton nopeus. Ennen kuin ehditään tajutakaan, on nenän edessä aivan tuntematon tilanne. Maailma taitaa tuottaa yhä enemmän niin sanottuja mustia joutsenia, jotka sekoittavat pasmat poliitikoilta.

Mutta eihän tämä sinänsä uutta ole. En oikein keksi, missä vaiheessa läntiset poliitikot olisivat yleisemmin edes kyenneet ymmärtämään, mitä heidän kaikkein tärkeimmistä toimistaan seuraa eli millaista tulevaisuutta he tosiasiassa ovat valmistamassa -tarkoittaen siis toiminnan tosiasiallisia seurauksia eikä sitä, olivatko tarkoitukset hyviä tai huonoja. Asian voisi lyhyesti kiteyttää sanomalla, etteivät he ole tienneet, mitä tekevät.

Muuan tunnettu auktoriteetti on kehottanut antamaan anteeksi niille, jotka eivät tiedä mitä tekevät, mutta enemmän kyllä kiinnostaisi välttyminen niiltä seurauksilta, joita hyvät aikomukset ovat yhä uudelleen  tuottaneet.

Molemmat maailmasodat ovat malliesimerkkejä siitä, että on saatu aikaan jotakin aivan muuta, kuin mihin on kuviteltu päästävän. Ei kenenkään tarkoituksena ole ollut niitäkään katastrofeja aikaan saada.

Voimme olla melko varmoja siitä, että aivan nenämme edessä kypsyvät taas aivan uusien suurten muutosten ainekset, jotka saattavat mullistaa maailman perusteellisesti.

Veikkaan, että ne löytyvät ennen muuta talouden piiristä. Tekoäly ja vastaavat tekniset innovaatiot vain lisäävät tapahtumisen nopeutta ja laajuutta.

Myös Valtasaari näyttää erityisesti imponoituneen Kiinasta. Hänen, kuten minunkin nuoruudessani kyseessä oli takapajuinen valtio, joka tunnettiin hirvittävistä nälänhädistään. Kiinan kansantalous oli vain vähän Suomea suurempi, vaikka siellä oli asukkaita kuusisataa miljoonaa.

Nyt Kiina on taloudeltaan USA:ta suurempi, mikäli asiaa mitataan ostovoimapariteetilla. Se, joka ensi kertaa menee Kiinaan, saa valmistautua suureen kulttuurishokkiin.

Muistan hyvin, kun pääsin pitkälle kiertomatkalle Mannerheimin jäljille Sinkiangiin (Xinjiang). En osannut odottaa matkalta mitään merkillisempää, mutta se, mitä näin, teki niin tyrmäävän vaikutuksen, etten ole siitä vieläkään toipunut.

Takla-Makanin autiomaan reunat kukoistivat sellaisina yrttitarhoina, joita olisi voinut kuvitella näkevänsä vain jossakin Pohjois-Italiassa. Jokaisella keitaalla oli uutuuttaan hohtava ja kauniisti rakennettu kaupunki, jossa luksushotellit olivat täynnä hyvinvoivia kotimaisia turisteja. Kulinarismin saavutuksia en pysty edes kuvailemaan enkä paljon muutakaan.

Toki tuolla Silkkitien pohjoisen haaran varrella oli myös joitakin alkeellisia ja savuisia uiguurikyliä, joiden suhteellista hyvinvointia kuitenkin osoittivat juuri nuo loputtomat grillien savut. Asunnot olivat usein nuhjuisia ja muistuttivat vastaavia amerikkalaisia joissakin tienvarsikaupungeissa kuten myös rajan takana Kirgisiassa, mutta sielläkin tunnelma vaikutti vireältä ja valistuneelta. Moskeijat olivat museoina.

Xinjiag teki kyllä paljon suuremman vaikutuksen kuin Peking tai Shanghai, vaikka toki nekin olivat omiaan panemaan pienen ihmisen paikalleen. Han-kansa on kauneinta, viisainta ja kunnianarvoisinta maailmassa kuuluvat vanhat ajattelijat todenneen.

Tätä alkoi ruveta jo uskomaan omien havaintojensa perusteella. Tilastot, jotka muun muassa kertovat kiinalaisten olevan myös Pisa-testeissä eurooppalaisia parempia huolimatta kirjoitustavastaan, lisäävät asian uskottavuutta.

Kiina on julistanut tulevansa suurvallaksi vuonna 2049, jolloin on kulunut sata vuotta kommunistien vallanotosta. Itse asiassa se on kehittynyt paljon arvioitua nopeammin ja on nyt jo suurvalta ja jopa ylivoimainen supervalta lähes kaikilla mittareilla. Vain merien hallintaan tarvittavaa laivastoa ollaan vasta luomassa.

Mutta kiinalaiset eivät ole hätäilijöitä. Keskuksen valtakunta on nyt pari sataa vuotta ollut alamaissa, mutta sen paluu maailman keskukseksi näyttää taas väistämättömältä. Odotellaan nyt vaikkapa vain sata vuotta.

Mitä tämä merkitsee muulle maailmalle, on vielä epäselvää.

Kiinan ideana on harmonia. Se tuskin on sellaisenaan vientitavaraa, mutta tietenkin tarkoittaa myös sitä, ettei kenenkään sovi tulla keromaan Kiinalle, mitä sen olisi tehtävä. Tämä on Kiinan taholta selvästi julistettu ja aisan yli potkijat on pantu nopeasti ruotuun. Näin tehtiin jopa Norjalle katkaisemalla kertaheitolla sen lohentuonti sen jälkeen, kun Nobelin rauhanpalkinto oli annettu eräälle kiinalaiselle oppositiohahmolle.

Kiinakaan ei ole -ainakaan vielä- autarkkinen. Itse asiassa se on hyvinkin riippuvainen ulkomaankaupastaan, mutta riippuvuus ei suinkaan ole yksipuolista. Amerikkalaisten yritykset iskeä Kiinan heikkoihin kohtiin tuskin kantavat hedelmää pitkällä tähtäimellä.

Hymyilystään huolimatta kiinalaisilla on taipumusta tiettyyn chauvinismiin. Ulkomaalaispaholaiset -yangguizi eli pitkänenät gaobizi eivät ole tervetulleita esittämään vaatimuksiaan siitä, miten kiinalaisten olisi elettävä. Ei siinä auta edes vetoaminen Atlantin julistukseen. Ymmärretäänkö tämä lännessä?

Valtasaari näyttääkin kammoksuvan sitä ajatusta, että amerikkalaiset ryhtyisivät kumoamaan kiinalaista harmonian ideaa tyrkyttämällä sinne demokratiaansa.

Kiinallakin taitaa olla oma akilleenkantapäänsä -väestön ikärakenne on todennäköisesti sellainen. Kiina suoritti myös perhepolitiikassaan hämmästyttävän teon rajoittamalla hallitsematonta väestönkasvua, mikä todennäköisesti myös siivitti sen talousihmettä.

Väestöpyramidin kuoppa on kuitenkin myös myrkkyä taloudelle -ainakin nykyarvioiden mukaan. Katkaiseeko se Kiinan valtavan nousun, jää nähtäväksi.

Valtasaari kirjoittaa paljon monenmoisista poliittisista teemoista. Venäjän nousu ärhenteleväksi sapelinkalistelijaksi on merkittävä vaaratekijä maailmassa, jossa liennytyksen aikaiset sopimukset ovat umpeutumassa.

Sekin antaa syytä huoleen. Itse asiassa ydinaseiden heristely luo kuvan viidakossa kasvaneesta Tarzanista, joka ei osaa kommunikoida muuten kuin mölähtelemällä ja rummuttamalla rintakehäänsä. Tämä ei ole ihan se Valtasaaren käyttämä kuva, mutta kyllä hänen inspiroimansa.

Elämme epävakaassa maailmassa, jossa on syytä varautua nopeihin muutoksiin. Sen sijaan, että lyötäisiin hallitusohjelmissa lukkoon tiukkoja periaatteita, joista sitten vuosien ja vuosikymmenien mittaan saivarrellaan, olisi katsottava nenäänsä pitemmälle. Se uusi, joka maaliman mullistaa, saattaa olla ihan nenän edessä ja se, joka menettää tarkkaavaisuutensa on vaarassa saada ns. pitkän nenän.