keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Häirintä



Häiriintymisen oikeus ja kohtuus

Parodiahorisontti pakenee taas yhä kauemmas. Kyseessä on kyllä ikituoreen ongelman uudelleen lämmittäminen, mutta hätkähdyttävää on, ettei edellisistä kerroista ole mitään opittu.
Toisaalta koko asia on tavallaan koko ihmiskunnallekin verrattain uusi. Ainakin muuan amerikkalainen edistyksellinen taho esitti pari vuosikymmentä sitten todisteena ihmiskunnan edistymisestä, että aivan uusi rikollisuuden laji on opittu tunnistamaan. Kyseessä oli seksuaalinen ahdistelu, sexual harassment.
No, tuollaisen asian sopimattomuus lienee ihmiskunnalle ollut periaatteessa selvää jo satoja vuosia tai ehkä kauemminkin. Vaimojen kunnia oli ja on etenkin primitiivisissä kulttuureissa aivan erityisessä suojeluksessa ja jopa ahdistelijan henki saattaa pian käydä halvaksi, jos suojelija sattuu asian havaitsemaan.
Pariutumisikäisten kanssa asia on toisin. Heillähän on ymmärrettävästi pakonomainen tarve hankkiutua vastakkaisen sukupuolen huomioon ja vaihtaa erilaisia viestejä, joiden perimmäistä tarkoitusta ei tarvitse selostaa.
Ikävä kyllä, tällöin väistämättä altistutaan ns. oheisvahingoille. Myös sellaiset, joille viesti ei ole tarkoitettu, ottavat sen onkeensa, ymmärtämättömyyttään tai muuten.
Niinpä syntyy häiritseviä tilanteita. Täysin tasapainoinen ja itsensä kanssa sovussa elävä tyttönen tuskin periaatteessa kauhistuu kuullessaan olevansa ns. hyvän näköinen. Mikäli asian toteaa ihailtu alfauros, siitä saattaa jäädä muisto, jota luonnehditaan ihanaksi.
 Muussa tapauksessa kommentin esittäjä saatetaan leimata mahdollisimman rumilla sanoilla, tässähän otetaan naisen arvosta mittaa: että tuollainenkin kehtasi jotain kuvitella…!
Yhtä kaikki, häiriintyminen eli mielenrauhan menettäminen on näillä markkinoilla luonnollinen ja väistämätön ilmiö. Kutsuvasti pynttäytyneet ja käyttäytyvät tai muuten vain vaikuttavan näköiset naiset häiritsevät aivan varmasti perusterveen uroksen mielenrauhaa.
 Ei muuten voi ollakaan, eikä tätä luonnollista asiaa kannata enempää hävetä kuin kauhistella. Luulen, ettei edes burkapakko muuta asiaa, Vain kynnys häiriintymiseen alenee.
Mutta mitä tekemistä tällä on yhteiskunnallisten ongelmien kanssa? Mikäli eletään vapaassa yhteiskunnassa, ei sillä olekaan. Mikäli sen sijaan eletään orwellilaisen totalitarismin maailmassa, asiasta saatetaan tehdä maailman napa.  Mikään ei olekaan yhtä tärkeää kuin häiritseminen, häiriintyminen ja siitä vastuussa olevien syyllistäminen ja rankaisu. Tässä tapauksessa rangaistuksen kovuus on hyvä asia.
Totalitarismin tunnistaa siitä, että se pyrkii hallitsemaan inhimillisen elämän kaikkia tasoja. Kaikki on politiikkaa ja tulee saattaa julkisen vallan tarkkailun ja rankaisemisen piiriin.
Aikoinaan Neuvostoliitossa oli muuan rikos ylitse muiden, neuvostovastainen agitaatio. Siitä saattoi saada hyvin erilaisia rangaistuksia riippuen siitä, miten törkeäksi asia tulkittiin. Joka tapauksessa asian ydin oli vallitsevan systeemin tai vain olojen arvosteleminen. Sellaista vastaan oli nollatoleranssi.
Tuo käsite nollatoleranssi eli täydellinen suvaitsemattomuus on sinänsä täysin totalitaarinen. Kun se yhdistetään asiaan, jonka määrittely on täysin mielivaltaista ja jopa asianomistajasta riippuvaista, ollaan normaalin länsimaisen perinteisen oikeuskäytännön ulkopuolella.
Vaatia nollatoleranssia häirinnälle, jonka määrittelee kokonaan asianomistaja, tarkoittaa yksinkertaisesti avointa valtakirjaa mielivallalle. Sitä paitsi kyseessä on yritys julistaa normaali inhimillinen psykologia a priori rikolliseksi siltä osin kuin se koskee miessukupuolen normaalia sukupuolista suuntautumista.
Muistanpa vielä, miten takavuosina kauhisteltiin sitä, että joku mies oli saattanut ehdottaa naiselle seksuaalista kanssakäymistä.  Tämä leimattiin rikolliseksi, mutta ei esitetty asialle vaihtoehtoa: onko siis seksuaalinen kanssakäyminen aloitettava lupaa pyytämättä vai onko sekin rikollista? Entä miten ihmiskunnan käy tämän nollatoleranssin kassa eläessä?
Toki seksuaalinen ahdistelu vastoin kohteen suostumusta tai halua saattaa olla epämiellyttävää ja täyttääkin tietyssä vaiheessa rikoksen tunnusmerkit. Se on ainakin potentiaalisesti helppo tunnistaa. Asianhan voi todeta vaikkapa siitä, että se jatkuu kiellosta huolimatta.
Mutta miten on häirinnän kanssa? Edistyneistölle on tainnut sattua kömmähdys tuon rakkaan englanninkielen kanssa, kun harassment on suomennettu häirinnäksi. Sanat tosin kuulostavat samanlaisilta, mutta kyllä suomen kielen häirintä on sentään aivan jotakin muuta kuin ahdistelu. Asiat on syytä erottaa jyrkästi toisistaan eikä tahallaan sotkea niitä keskenään.
Kuten sanottu, kuka tahansa normaali oman sukupuolensa edustaja häiriintyy seksuaalisista viesteistä, sanallisista ja sanattomista, joita vastakkainen sukupuoli lähettää tarkoituksella tai vain yleisesti ja kohdentamatta. Näin on ollut ja näin on aina oleva.
Aivan eri asia on, mikäli ryhdytään yksilöön käyvään provosoimattomaan hyökkäykseen vieläpä siinä tapauksessa, että kohde selvästi kertoo asian olevan ei-haluttu. Tässäkin toki joudutaan jättämään ratkaisuvalta kohteelle. Se, mikä on tarkoitettu flirttailuksi, saattaa mennä ohi tai sitten vain ärsyttää, kuten liian pienen lahjuksen tarjoaminen virkamiehelle. Se on alentavaa.
Mutta kaikki riippuu konkreettisesta tilanteesta ja sen osapuolista. Puheet ”nollatoleranssista” kannattaa jättää vakavan keskustelun ulkopuolelle, sikäli kuin asiasta edes on mahdollista viritellä vakavaa keskustelua yleisellä tasolla.
Se, mikä olisi ehdottomasti syytä tehdä keskustelun säilyttämiseksi järjellisellä tasolla on häirinnän ja ahdistelun erottaminen toisistaan.
Molempia sanoja toki käytetäänkin, mutta ikään kuin synonyymeinä. Tämä on surkeaa ja todistaa ajattelukyvyn puutteesta.
Sata vuotta sitten oli muodissa miesten naisia kohtaan osoittama ritarillisuus, joka sai usein melko naurettaviakin muotoja, ainakin meidän näkökulmastamme. Joka tapauksessa kyseessä oli molempien osapuolten hyväksymä leikki, jolla oli omat sääntönsä.
Kulttuuri on itse asiassa hyvin suurelta osalta, ellei kokonaan, leikkiä, kuten Johan Huizinga aikoinaan totesi. Kun kulttuuri eli tapojen viljely, kultivointi, rapautuu, jää jäljelle vain karkeus, joka ei tunne henkevyyttä eikä huumoria.
Millaisia leikkejä tämä aika on kehittänyt sukupuolten väliseen kanssakäymiseen? Vai onko leikki niissä kokonaan kielletty? Ehkäpä kyseessä onkin nyt, ainakin ihanteen tasolla, yhteiskunnan normittama, äärimmäisen vakava ja totinen asia, joka ennen pitkää viedään kokonaan valtion tarkkailun ja rankaisun kohteeksi?
Ilmeiseltä näyttää, ettei sukupuolten välinen suhde ainakaan tulevaisuudessa enää kuulu runouden ja vapauden valtakuntaan, vaan sitä hallinnoidaan keskitetysti ideologisista keskuksista käsin. Lähiviranomaiset hoitavat määräysten toimeenpanon ja laadunvarmistuksen. Hilpeys kielletään ja hymystäkin tulee raskauttava asianhaara.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Karttupiilon MM-kisat



Karttupiilon MM-kisat

Minua on aina ihmetyttänyt se, että jotkut aivan typerät pelit ja leikit on kelpuutettu suurten kansainvälisten kisojen aiheeksi. Niin kuin nyt tuokin potkupallo.
Tiedän erinomaisesti, mitä potkupallon ja muiden palloleikkien pelaaminen on, niitähän aina välillä jatkettiin pimeän tuloon asti pihanurmikolla. Olihan se yleensä ihan hauskaa ja samalla sai tarpeellista liikuntaa ja oppi sosiaalisuutta ja mitä lienee oppinutkaan.
Siitä huolimatta pidän täysin suhteettomana, että nimenomaan potkupallosta on tehty miljardibisnes, joka sulkee piiriinsä koko maapallon. Tyhmimmät kansakunnat ilmeisesti jopa mittaavat omaa pätevyyttään sillä, miten hyvin niiden joukkueet menestyvät tuossa pelissä ja jos ei muuten menestytä, ostetaan pelaajia muista maista.
Ihan oikein luitte, ostetaan. Jos joku noiden osto- ja myyntioperaatioiden jälkeen vielä kuvittelee, että se ostojoukkue ihan oikeasti on sen ostaneen maan täysivaltainen edustaja, hänen kannattaisi mennä tutkituttamaan järkensä tila.
Mutta niin se vain on. Jotta absurdius kävisi ylenpalttiseksi, kerääntyvät ei joukkueiden fanaatikot eli fanit sitten vielä laumoiksi, jotka hakeutuvat keskenään tappeluun. Tappelu ei tarvitse varsinaista aihetta, sellaiseksi riittää, että fanitetaan tuota toista joukkuetta eikä tätä.
Meillä päin olisi tuossa tilanteessa jo pian tullut joku vanhempi, opettaja tai isompi poika, joka olisi kertonut, miten noloa on ruveta tappelemaan pelin takia. Sen kasvava nuoriso pian oppikin ja tarvittaessa lällätettiin henkisesti kehittymättömälle ainekselle: höpöhöpöhöpö, se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu!
Mikä erotus, verrattuna nykyiseen tilanteeseen, jossa aivan aikuisten kirjoissa käyvät nuorukaiset yhä uudelleen käyvät toistensa kimppuun, mikäli heidän joukkueensa on hävinnyt tai voittanut. Tarvitaan poliisi panemaan tämä aines järjestykseen, mutta mikään ei näköjään saa sitä häpeämään.
Tässä näyttää olevan kyseessä eräs kulttuurin rappion ilmentymä.  Kilpaurheiluhan muuttui paremman puutteessa joutoväen elämänsisällykseksi myös Roomassa ja etenkin Bysantissa. Kyse oli nimenomaan joukkuelajeista.
Aina silloin tällöin tulee ihmetelleeksi, mikä saattaa nimenomaan palloleikkien harrastajat niin aggressiiviseen ja lapselliseen tilaan, etteivät he voi enää hillitä itseään.
Muuan syy varmaan on, että siihen nimenomaan pyritään. Samastuminen ”omaan” joukkueeseen on noin periaatteessa tietenkin leikkiä, mutta leikinhän voi ottaa myös tosissaan ja näin sitä sitten myös tehdään. Tarkoituksena on nimenomaan löytää edes jonkinlainen veruke aggression purkamiselle.
Mutta ehkäpä myös itse leikkien ominaislaadulla on merkitystä? Kaksi keskenään taistelevaa joukkuetta muodostaa tietenkin ihanteellisen pohjan aggressiolle, niiden välillähän on sotarintama ja yhden menestys on aina toisen tappio. Sitä paitsi leikin luonne suorastaan provosoi erilaiseen tönimiseen, kamppaukseen ja muuhun sivistymättömään toimintaan.
Näitä touhuja katsellessa herää sääli tätä maailmanaikaa kohtaan, joka ei ole mitään parempaa kansainvälistä ajanvietettä keksinyt kuin primitiiviset pallopelit.
Muistan, miten meillä aikoinaan aina välillä kyllästyttiin pelaamaan palloa ja sen sijaan siirryttiin leikkimään karttupiiloa tai kirkonrottaa. Myös tervapata oli ihan hauska leikki.
Nämä leikit olivat siitä mukavia, että poikien puuttuessa voitiin tytötkin ottaa mukaan ja he olivat lähes tasavahvoja leikkijöitä. En muista, että suuttua olisi koskaan tarvinnut ainakaan erityisen paljon. Suuttujille sitä paitsi voitiin aina lukea tuo mainittu loru.
En väitä, että ehdotukseni olisi ilman muuta helppo toteuttaa, mutta uskon, että sitä kannattaisi ainakin kokeilla.
Se kuuluu: lopetetaan rahan yksipuolinen syytäminen jonninjoutaville pallopeleille ja suunnataan osa tuesta positiivisemmille leikeille, aluksi erityisesti vaikkapa karttupiilolle ja kirkonrotalle.
On pelkkää ennakkoluuloa kuvitella, etteivät varttuneet nuorukaiset enää voisi noita leikkejä harrastaa. Eivätkö he muka pelaa pallopelejäkin? Mikä niissä muka on kehittyneempää? Ennakkoluulot haisevat tässä tapauksessa ns. ikäsovinismille (ageism).
Mikäli ensin kehitetään hyvä kotimainen karttupiilotaso, voidaan idea luultavasti helposti sitten viedä myös naapuriin ja sitä kautta syntyy ennen pitkää maailmanlaajuinen karttupiiloyhteisö.
On tietenkin pelättävissä, että ennen pitkää tämänkin asian päälle syntyy loiskasvillisuutta: valtakunnallinen karttupiiloliitto, lukuisine toimihenkilöineen ja valmentajineen, ammattilaisuus, alfayksilöiden ostamiseen ja myymiseen erikoistuneet hämärämiehet, doping kaikkine lieveilmiöineen, sopupelikähmintä ja niin edelleen.
Mutta eihän mitään kehitystä, saati edistystä tapahdu, ellemme edes yritä. Selvää lienee joka tapauksessa, että esimerkiksi potkupallo on jo kehittynyt niin sairaaksi ja alkuperäisen ideansa menettäneeksi instituutioksi, että siitä kannatta jo yleisen edun takia luopua ja ainakin yrittää siirtyä joihinkin muihin harrastuksiin.
Kuka kajauttaa karttua ensimmäisenä? Liikunnan iloa ja huvia on tarjolla, maine ja kunnia seuraavat myöhemmin!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Common decency



Yleinen säädyllisyys ja demokratia

Sangen tervejärkinen filosofi ja aatehistorioitsija Sir Isaiah Berlin arvosti suuresti ominaisuutta yleinen säädyllisyys, common decency.
Se ilmeisesti heijastaa hänen lopultakin optimistista ihmiskäsitystään ja myös brittiläistä tervejärkisyyden (common sense) perinnettä.
Toki Brittein saaret ovat tuottaneet maailmaan myös tietyn määrän länsimaisen filosofian kaikkein hulluimpia aikaansaannoksia, mukaan lukien solipsismin, mutta jostakin syystä siellä on sentään yleensä oltu taipuvaisia pysymään vankasti maan pinnalla. Ero vaikkapa saksalaiseen perinteeseen on merkittävä.
Niinpä emme ole koskaan saaneet kuulla kovin paljon brittiläisestä fasismista tai kommunismista, vaikka molempia toki on jossakin määrin esiintynyt, ainakin nyt sen verran, että niiden maineikkaimmat kriitikot Orwellia ja Huxleytä myöten ovat ymmärtäneet sen, mitä vastustavat.
Joku brittifilosofi, jonka nimeä en juuri nyt muista, kuulemma selaili aikoinaan Immanuel Kantin Käytännöllisen järjen kritiikkiä ja lausahti: ”Ymmärrän hyvin, mitä Kant-parka tahtoo sanoa”.
Kategorinen imperatiivi omituisine perusteluineen ilmeisesti tuntui vieraalta sellaiselle, joka ei erityisemmin tuntenut tarvetta todistaa itselleen, että on parempi elää säädyllisesti kuin ryhtyä radikaaliksi.
Common sense, human fellow-feeling ja common decendy ovat hyvin brittiläisiä käsitteitä tai ehkäpä pikemmin perienglantilaisia. Toki myös skottilainen perinne on vankasti käytännöllinen eikä sen pohjalta juuri tunne olevansa vaarassa tempautua mukaan johonkin mielettömyyteen.
Asian varjopuoli on tietty syvällisyyden puute. On sanottu, ettei täysin normaali ihminen tiedä, että kaikki on mahdollista. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka hän pystyy periaatteessa kuvittelemaan paljon kaikenlaista painajaismaista, ei hän oikeasti odota sellaisten asioiden voivan tapahtua. Siksi olo on turvallinen.
Sir Isaiah kirjoitti melko lailla venäläisistä filosofeista ja kirjailijoista, Tolstoista, Dostojevskista, Bakuninista ja narodnajavoljalaisista. Hänen esseensä siilistä ja ketusta (The Hegehog and the Fox), jossa pohdiskeltiin Tolstoin ja Dostojevskin ominaislaatua, kuuluu alan klassikoihin.
Bakuninia ja Herzeniä vertaillessaan Berlin nosti esikuvaksi jälkimmäisen ja varoittavaksi esimerkiksi edellisen. Historialla ei ole librettoa, kuului hänen tunnettu kiteytyksensä. Tulevaisuus on tehtävä ja vastuu siitä kuuluu aina oman aikamme ihmisille, ei millekään abstraktille edistykselle.
Tämä on oikeastaan aika huikea lähtökohta, sillä siinähän suorastaan näyttää avautuvan eteemme pohjaton kuilu: tulevaisuudessa ”kaikki” on mahdollista ja meistä riippuu, mitä silloin on oleva.
Oikeastaan tämä on ihan normaalia talonpoikaisjärkeä, mutta ei välttämättä. Se, jonka järki tuottaa hirviöitä, näkee niitä varmasti jokaisen kulman takana. Se, joka luottaa yleiseen säädyllisyyteen, pitää sen sijaan mielensä rauhallisena.
Sir Isaiah uskoi tuohon yleiseen säädyllisyyteen, moraaliseen minimiin, joka on ihmisille yhteistä heidän kulttuuristaan ja politiikastaan riippumatta. Sen johdosta olisi mahdollista myös erilaisten järjestelmien rinnakkaiselo. Koko maailmaa ei tarvitsisi pakottaa demokratiaan suurten katastrofien välttämiseksi.
Itse asiassa ihminen onkin tehty väärästä puusta (The Crooked Timber of Humanity), josta ei koskaan saa suoraa tulemaan, pohdiskeli Berlin Kantia seuraten. Niinpä tätä ei kannata väkisin edes yrittää, kuten totalitaariset liikkeet ovat tehneet.
Minusta Berlinin mainiosti kirjoitetut esseet ovat aina olleet lohdullinen viesti ja profetia, joka vahvistaa uskoa siihen, että vaikka maailma on epätäydellinen ja sellaiseksi jää, ei asia ole ainakaan periaatteessa kammottava. Ei ainakaan perusenglantilaisessa maailmankuvassa.
Tätä näkemystä voi verrata siihen suorastaan patologiseen kauhuun, jonka demokratian piirissä ilmenevät erilaiset näkemykset synnyttävät totalitaarisesti ajattelevien keskuudessa.
Demokratiahan antaa kansalle periaatteessa mahdollisuuden muuttaa maailma millaiseksi tahansa ainakin sikäli kuin asia koskee ihmisten toisilleen tekemiä sääntöjä ja päätöksiä. Sehän on toki myös demokratian idea.
Mutta entäpä, jos demokratian puitteissa tehdäänkin vääriä sääntöjä ja päätöksiä? Mikä suojaa sellaisilta ja mistä me sellaiset tunnemme?
Normaalin perinteisen ajattelun mukaan demokraattisten eli täysivaltaisen tahon tekemien päätösten pitäminen väärinä on mahdollista silloin ja sikäli, kun kyseessä on väärien premissien tai muuten virheellisen tiedon varassa tehty tahdonilmaisu, joka siis tosiasiassa tuottaakin aivan muita tuloksia kuin oli tarkoitettu.
Näiden tulosten arviointi on kuitenkin mahdollista vasta sitten, kun ne ovat käytettävissä. Itse pätevien ja täysivaltaisten päätösten leimaaminen vääriksi on tietenkin luvallista ja kuuluu politiikkaan ja opposition oikeuksiin. Mitään pyhää tuomioistuinta niiden tuomitsemiselle ei kuitenkaan ole täysivaltaiseksi julistetun kansan ulkopuolella.
Tuntuu siltä, että tämä asiain tila kauhistuttaa kovin monia. Miten voimme sallia, että kansat yksi toisensa jälkeen tekevät vääriä päätöksiä? Miten voimme edes käsittää, että ne yrittävät toimia omalle maalleen annettua edistyksen ”librettoa” vastaan? Eikö tällä tiellä ole odotettavissa kaikkien menneisyyden ja tulevaisuuden hirviöiden kohtaaminen?
Kovin taitavat olla vaikeita kysymyksiä nämä, monellekin. Iso Britannia näyttää kuitenkin, vankkojen perinteidensä pohjalta, lähteneen siitä, että demokratia tarkoittaa todellakin kansan, sen enemmistön tahdon toteuttamista.
Toki enemmistön on huolehdittava siitä, ettei se kohtuuttomasti loukkaa vähemmistöjä, joiden taas on puolestaan oltava sen verran lojaaleja, että normaali vuoropuhelu ja yhteistyö voi jatkua. Tässä toteutuu se common decency.
Britit ovat jo saaneet inhimillisesti katsoen enemmän kuin osansa niistä epämiellyttävistä asioista, joita Euroopan unioni sille haluaisi yhä lisää kasata. Eroaminen oli kansan tahto ja sitä on noudatettava, vaikka se kävisi kalliiksi. Politiikassa ei ole suvereenia kansaa ylempää vallan käyttäjää.
Britannian kohdalla koko asia näyttää jotenkin luontevalta. Kuten muutkin maat, myös se joutuu itse tekemään tulevaisuutensa ja vastuu siitä on demokratian vallitessa koko kansalla tässä ja nyt, ei nimettömällä edistyksellä.
Ne demokratian vaaroja kauhistuvat ja sen käytäntöjä halveksivat tahot, jotka yhä uudelleen tuomitsevat ne äänestystulokset, joita eri maissa, nyt viimeksi Itävallassa on saatu, voisivat miettiä oman käyttäytymisensä syitä.
Sir Isaiah Berlin uskoi siihen, että ihminen on epätäydellinen, väärästä puusta tehty eikä häntä kannata edes yrittää väkisin suoristaa. Juuri suostuminen tämän epätäydellisyyden kanssa elämään on se vankka perusta, jolle demokratian voi rakentaa.
Sellainen demokratia, joka sietää vain utopistisen multikulturalismin kannattajia, on rakentamassa tulevaisuutta, jossa minkäänlainen demokratia ei enää toimi. On kyseenalaista, vallitseeko siellä edes sellainen asenneilmasto, jolle olisi ominaista common decency saati human fellow-feeling.