lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pidetään ikävää



Pidetään ikävää

Vanhoja kirjoja lukiessa huomaa, että ihmiset ovat jämähtäneet paikalleen sen sijaan, että liikkuisivat ympäri maata, kuten ennen oli tapana.
Tämä tietenkin on virheellinen oikotulkinta, mutta siinä määrin korostuvat muistelmissa ja muussakin kirjallisuudessa puolentoista vuosisadan ja vielä sadankin vuoden takaa vierailut, että voisi luulla ihmisten olleen matkoilla kaiken aikaa.
Tietenkin me olemme se oikea matkustajien sukupolvi. Kukapa ei nykyään nousisi lentokoneeseen ainakin kerran tai pari vuodessa tai jopa kerran kuussa matkustaakseen johonkin kaukaiseen paikkaan. Kenelläpä ei olisi ristinään ja ilonaan autoa ja alituista matkantekoa vapaa-ajan asunnon ja kodin välillä.
Matkustamisen luonne on kuitenkin muuttunut. Vanhoista matkakuvauksista näkee, miten matkalaisista vaikkapa junassa tai laivalla ennen pitkää muodostui jonkinlainen satunnainen kollektiivi, joka jakoi kohtalotovereilleen elämäntarinaansa.
Matkalla he sitä paitsi olivat yleensä jonkin henkilön luo, elleivät sitten sanatorioon, jossa laivan tai junan tapaan oltiin ympäristön vankeina ja jatkettiin kanssakäymistä kohtalotovereiden kanssa.
Luku sinänsä olivat matkat kotimaassa. Kirjojensa perusteella jopa korven erakko Ilmari Kianto oli intohimoinen koti- ja ulkomaan matkaaja, puhumattakaan hänen K.H.P.V. toveristaan, ”Iso-Keisari”-Lampénista.
Tuohon aikaan säätyläiset saattoivat muitta mutkitta ilmestyä jonkin säätyveljensä luo, vaikka eivät olisi häntä ikinä nähneetkään. Sekä vierailun tekeminen että sen vastaanottaminen olivat velvollisuuksia.  Parhaassa tapauksessa mukana oli suosituskirje, jollaisen voi myös ennalta lähettää.
Niinpä aristokratian maassamme vähälukuisat edustajat, jotka käytännössä tunsivat toisensa, saattoivat matkustaa kartanosta kartanoon ja alemmat säätyhenkilöt taas löysivät laajan veljesverkoston pappiloista.
Viiniä ja punssia ei vanhan ajan pappiloista koskaan puuttunut, ennen kuin herännäisyys ja yhteisen kansan usein yksitotinen elämäntyyli alkoivat sanella sopivaisuuden rajoja myös niissä. Kartanot taas siirtyivät nopeasti aatelittomiin käsiin ja se herrasväki, joka kerran oli jakaantunut milteipä tasaisesti ympäri maata, muutti kaupunkeihin.
Niinpä valtasi alaa uusi elämäntapa, mikä ainakin meillä Suomessa merkitsi usein linnoittautumista kukin omaan Tusculumiinsa, jossa riitti loputtomasti työtä ja puuhaa. Ellei riittänyt, voi aina käydä pari pulloa kaupasta ja istahtaa laiturin päähän ryyppäämään.
Pari prosenttiahan se vain väestöstä käsitti tuo herrasväki, kuten Kaarlo Wirilander on tutkimuksessaan ansiokkaasti osoittanut. Herrasväki oli herrasväkeä ja kansa oli kansaa.
Nämä kaksi eivät välttämättä usein kohdanneet. Anders Ramsay kertoo klassisissa muistelmissaan, miten hän, joskus 1830-luvulla, Nikolai I:n hallitessa, hämmästyi kuullessaan ensi kerran puhuttavan suomea. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.
Vielä Ilmari Kiannon (Calamnius) pappissäätyiset vanhemmat puhuivat Suomussalmen korvessa keskenään usein ruotsia, eikä 1800-luvun lopulla ollut lainkaan kummallista, että myös supisuomalaista syntyperää olevat herrat vaihtoivat puheen ruotsiin tarvittaessa.
Toki sen ajan englantia oli ranska, mutta meillä hyvä ranskan taito ilmeisesti jäi aristokratian ominaisuudeksi. Se kyllä sitä oppikin, kotiopettajattarien ansiosta, niin hyvin, että pärjäsi kaikkialla sen ajan sivistyneessä maailmassa.
Mutta tämä on sivuseikka. Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että vanhan herrassäädyn kadottua, sen seuraajat kadottivat melkoisen osan sen seurustelutavoista.
Voisi ajatella, että vanhan sääty-yhteiskunnan jälkeen vallitsi tasa-arvoisuus eikä kukaan enää voinut mahtailla tai muuten koreilla suvullaan. Jokaisen oli ihan itse osoitettava, mikä oli miehiään.
Tämä ei kuitenkaan liene ihan näin yksinkertaista. Venäjällä hierarkkinen yhteiskunta säilyi kauemmin kuin Suomessa, mutta on selviä merkkejä siitä, että siellä ihmisillä oli keskenään läheisemmät välit, säätyerosta riippumatta. Toki aristokratialle nokkimisjärjestys oli olennaista. Siinähän oli sen koko raison d’être niin sanoakseni.
Vanhojen lehtien lukijankirjeistä voi todeta, että esimerkiksi Pietarissa ja yleensäkin Venäjällä herrasväen suhde sekä toisiinsa että rahvaaseen oli mutkattomampi kuin täällä länsirajan takana. Sillä raja se oli myös keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välillä, eikä sen merkitys vähäinen ollutkaan.
Suomalaiset tunnettiin Venäjällä varsin omanarvontuntoisena ryhmänä, joka ei antanut astua varpailleen. Helsingissä ajurikin oli kuin senaattori ja viipurilaista poliisia venäläinen turisti vertasi olympolaiseen Mars-jumalaan.
Tämä kuitenkin tarkoitti, että suomalaiset myös keskenään tunsivat tarkan nokkimisjärjestyksen. Vauras rusthollari ei missään tapauksessa ollut mielestään samalla tasolla köyhän säätyveljensä kanssa, vaikka heidät samaan säätyyn laskettiinkin.
Venäjällä sen sijaan korkea upseeri saattoi laskea leikkiä ravintolan tarjoilijan kanssa ja pääsiäisenä jopa korkea-arvoiset säätyhenkilöt suutelivat rähjäisiä ja partaisia talonpoikia. Meille tämä kaikki oli eksotiikkaa.
Suomalaisen 1800-luvun loppupuolen havainnoitsijan mukaan Pietarissa ei nähnyt sitä säätyerotusta, joka Suomessa ”vallitsi kaikkialla”.
Tasa-arvohan Venäjällä ei suinkaan vallinnut, vaan tuossa välittömyydessä voitaneen sen sijaan nähdä kaikuja maaorjuuden ajoista, joka sentään oli siellä vasta hiljalleen lakkautettu. Meillä sen sijaan talonpojat olivat jo 1700-luvulla alkaneesta isojaosta lähtien muuttaneet omiin yksittäistaloihinsa ja rakensivat linnaansa, joka parhaansa mukaan puolustautui pahan maailman hyökkäyksiltä ja pyyteiltä.
Suomessa siis oltiin itse kukin muista riippumattomia yksilöitä, kun taas Venäjällä tiivis kanssakäyminen joko paternalismin tai kyläyhteisön merkeissä jatkui jatkumistaan. Lyhytaikainen pääministeri Stolypin ei sille paljon mahtanut ja sen jälkeen tulivatkin bolševikit, joille kollektivismi oli uskonkappale.
Mutta matkustelusta ja muusta seuranpidosta puheen ollen, tämä erilainen yhteiskunnallinen kehitys taisi johtaa siinäkin asiassa erilaiseen kulttuuriin.
On väitetty, että venäläinen datša on paikka, jonne mennään tapaamaan ja kestitsemään vieraita, kun taas suomalaiseen mökkiin mennään eristäytymään ja syöttämään itikoita.
Tuskin tämäkään yleistys ihan kovin kauas kantaa. Tuntuvat nuo venäläisetkin mielellään vuokraavan Suomesta yksittäismökkejä, joihin sopii mennä ihan omassa rauhassa kalastelemaan ja lueskelemaan. Illalla voinee kai ottaa pienet napanderit myös yksin?
Vai voiko? Olen kyllä käynyt venäläisillä datšoilla, mutta tietämykseni edellä mainitusta asiasta on vähän samanlainen kuin jääkaapin valosta. Aina kun avaa oven, valo palaa, mutta palaako se myös silloin, kun ovi on kiinni?
Tietenkin banaali tosiasia on, että kaikkihan me teemme sellaista, mitä ei oikeastaan pitäisi tehdä, mutta silloin kyllä yleensä edes pyrimme sitä karttamaan.
Venäläinen ainakin tietää, ettei hänen sovi juoda yksinään. Itse asiassa ryyppyporukkaan tarvitaan vähintään kolme. Yleisen käsityksen mukaan tämä johtuu siitä, että Jumala rakastaa kolminaisuutta.
Joka tapauksessa: tres faciunt collegium - kolme muodostaa jo kollegion. Siinä on jo seurueen alkumuoto ja sitä voi tarvittaessa laajentaa. En tiedä, onko asialla syvää periaatteellista merkitystä, mutta suomalaistyyppinen yksin- tai kahdestaan ryyppääminen tuntuu olevan jotakin aivan muuta kuin kolmen tai useamman muodostamassa joukossa juhliminen.
Sillä yksin tai kaksin ei oikeastaan voi lainkaan juhlia, vain ryypätä, mikä voi olla hauskaakin, mutta ei vielä ole sosiaalinen tapahtuma.
Vanhat matkakertomukset ja muistelmat vievät meidät yhä uudelleen juhliin, joissa hilpeä porukka siirtyi paikasta toiseen ja aina otettiin vastaan avosylin. Eihän harvaan asutussa maassa ollut paljon muutakaan yhdyssidettä ulkomaailmaan, harvoin saapuvaa posti lukuun ottamatta.
Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea, miten kauheaa on, kun mökille saapuu vieraita, joita on passattava ja joiden tylsiä juttuja ja rehentelyä on kestettävä. Nuoriso alkaa suorastaan olla kyllästynyt koko mökkeilyyn ja harva nykyään kutsuu varsinaiseen kotiinsa ketään vieraita, mikäli voi sen välttää.
Kun matkailukin yhä enemmän tapahtuu eristyksissä kanssamatkustajista, tuntuu joskus siltä, että tämä yhteiskunta on seurustelun tasolla pahasti atomisoitunut. Jokainen elää omassa apartamentossaan, olipa kotona tai matkoilla ja nauttii omasta seurastaan.
Sitä paitsi sama kehitys taitaa tapahtua aika laajasti tässä globalisaation alhossa. Neuvostoaikana kun matkusti venäläisen junan makuuvaunussa, syntyi ennen pitkää aina tarinaryhmä, yleensä jonkin puollon ympärille ja matkasta tuli usein hyvinkin kiinnostava. Sitä paitsi erotessa pyydettiin ehdottomasti kyläilemään puolin ja toisin.
Asiat ovat muuttuneet. On pelkästään hyvää tuuria, mikäli venäläisten joukosta nykyään löytyy junassa ryyppykaveri, sobutylnik, kuten vanha ja kunnianarvoisa termi kuuluu. Ennen se oli samassa kunniassa kuin antiikin ajan hospes, kestiystävä. Kuten tunnettua, kestiystävyyden pettäminen kuului rikoksista vastenmielisimpiin ja on sitä yhä.
Mutta kaikki muuttuu ja hölmöt luulevat, että se muuttuu aina vain parempaan suuntaan. Ei se välttämättä niin ole. Tulevaisuudesta on tehtävä parempi, jos siitä haluaa sellaisen saada. Pitäkäämme tämä siis mielessä myös matkoilla ja muistakaamme aina tarjota myös naapurille.
Ja menkäämme yhä, tänä globalisaation aikanakin, vierailuille myös varoittamatta. Jokaisessa pappilassa on hätävaransa ja ellei näin ole, ovat vieraat toki velvolliset panemaan pöytään omat eväänsä, mikä on muutenkin suositeltavaa.
Vaimo, joka suuttuu tällaisista vierailuista, on hyljättävä. Kuten muinaiset roomalaiset sanoivat: aurum igne probatur. Ellei kestä sitä, mikä tulee kestää, on halvaksi arvioitava.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Suntioidemme työsarka on laajentunut



Muuttuva työnkuva

Muistan, miten lapsena suntion juhlallinen hahmo herätti hartaan kunnioitukseni. Hän oli se, jolla oli oikeus kävellä pitkin kirkon käytäviä ja kerätä pitkällä haavilla rahaa kansalta. Hän se laitteli virsien numerot taululle ja otti vastaan vainajien arkut. Mitä kaikkea lienee tehnytkin.
Suntio oli ulkoiselta olemukseltaankin meillä siihen aikaan hyvin juhlallinen. Hän oli suurikokoinen, hiukset ilmeisesti alun perin mustat ja kulmakarvat tuuheat. Suntion ilme oli aina niin vakava, että en kuvitellut hänen nauravan koskaan. Ehkä se olikin siinä ammatissa kiellettyä tai ainakin sopimatonta?
Suntion nimityskin sopi erinomaisesti hänen arvokkaalle hahmolleen, opin sittemmin kun isommaksi vartuin. Verbi ”suntia” tarkoittaa pakottamista ja virosahan se onkin yhä käytössä tuossa merkityksessä. Suntio oli aikoinaan jonkinlainen johtaja ja nimen merkitys oli verrattavissa sanaan ”kuningas”.
Muinaisessa heimoyhteisössähän ei ilmeisesti työnjako hallintopuolella ollut vielä kovin kehittynyt ja niinpä johtajat saivat itse henkilökohtaisesti olla suntimassa alamaisia. Kukapa tuon tiennee.
 Joka tapauksessa kiinnitti huomiotani tässä hiljattain piispa Irja Askolan haastattelussa hänen ilmoituksensa, että terrorismista ei kannata kirkoissa huolehtia, sillä suntiot on hyvin koulutettu niiden varalle.
Tämä oli iloinen uutinen, mutta pakko on sanoa, että se hätkäytti. Mielessäni suntion hahmo koki lähes täydellisen muodonmuutoksen. Se kotipitäjän suntio, jonka en voinut koskaan kuvitella pitävän kädessään järeämpää asetta kuin kirkkoraamattua, olikin nykyään muuttunut myös terrorismin torjujaksi.
Nykyaikainen suntio on siis ilmeisesti saanutkin takaisin nimensä vanhan merkityksen –pakottajan. Saksaksihan pakottaja on Gewaltiger, joka meillä sai muodon kivalteri. Sitähän poliiseista käytettiin ennen kuin he saivat konstaapelin upean tittelin.
Konstaapelihan tunnetaan Amerikassa marsalkan (marshall) nimikkeellä, mikä alun perin tarkoittaa tallirenkiä. Minusta on hienoa, ettei kirkkoihin tarvita nyt terroriuhan takia tuoda konstaapeleita tai marsalkoita, vaan voimme turvautua tuttuihin ja turvallisiin suntioihin.
Joitakin kysymyksiä toki herää. Terroristit ovat nykyään varsin häikäilemättömiä ja suntioiden pelkkä henkinen auktoriteetti tuskin riittää taltuttamaan niitä, joiden pään koraani ja vihapuhujat ovat sekoittaneet.
Kuten ulkomaiden esimerkki osoittaa, ainoa mikä tehoaa tarpeeksi nopeasti ja varmasti, on konepistooli.
Kyse on välittömästä lamautusvaikutuksesta, jota ei saada aikaan vanhoilla tupsluikkareilla. Vaihtoehto konepistooolille on  automaatti- tai pumppuhaulikko, jossa käytetään niin sanottuja pukkihauleja. Se voisi olla hyvä myös niille suntioille, jotka eivät ehdi harjoittelemaan practical- tarkkuusammuntaa tai muuten ole lajista kiinnostuneita. Onhan kirkonpalvelijan työ sentään rauhan ja ihmisystävyyden nimeen tehtävää toimintaa.
Mutta toisaalta, onhan myös islamismi rauhan uskonnon soveltamista. Ehkäpä tätä asian periaatteellista puolta ei pidä korostaa liikaa, jos halutaan hyviä tuloksia.
Niinpä odotan näkeväni ensi kerran kirkossa käydessäni suntion kantavan pientä ja sievää konepistoolia kainalossaan, kenties vaikkapa mustan sortuukinsa liepeen alla, ettei taistelevan kirkon niin sanoakseni suntimis (gewältigung) funktio tarpeettomasti korostu.
Mutta totisesti noudattaa kirkkomme Lutherin ajatusta kahdesta regimentistä. Nykyaika on konkreettisesti osoittanut, ettei pelkkä henki enää riitä kirkossakaan. Regim des Schwertes muss auch da sein! lausahtaisi varmaan nyt Martti-tohtori.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Valkoinen puolue?



Valkoinen puolue?

Väriopista tiedetään, että valkoista syntyy, kun kaikkia värejä yhdistetään, vieläpä yhtä paljon. Puhtaan valkoisuuden symboliikalla on siis tavallaan myös konkreettinen perusta, mitä esimerkiksi eettisillä arvoilla ja periaatteilla harvoin on: valkoinen syntyy vain tasapuolisuudesta, noin periaatteessa.
Mainoksista olemme saaneet lukea, että valkoisuuteen pitäisi liittyä myös tahrattomuus, ainakin valkopyykin kohdalla. Myös ritari-ihanne, peloton ja nuhteeton (sans peur et sans reproche) oli espanjaksi peloton ja tahraton, caballero sin miedo y sin tacha.
Kun Mannerheim valitsi tunnuksekseen candida pro causa ense candido hän myös käytti puhtaaseen valkoisuuteen viittaavaa termiä candida, jonka tunnemme kai nykyään parhaiten sanasta kandidaatti. Englannissa myös sana candid viittaa tahrattomaan rehellisyyteen.
Valkoisuuden muuan vastakohta on toki musta, mutta sehän ei ole edes väri, vaan osoittaa sen puutetta. Itse asiassa voimme kai pitää likaisuutta puhtaan valkoisuuden vastakohtana. Miten kuvailikaan Plinius nuorempi Vesuviuksen purkauspilveä: interdum candida, interdum sordida et maculosa. Se oli siis välillä valkoinen, mutta välillä taas likainen ja täplikäs.
Tästä tulemmekin maculaan ja makulointiin. Sana tarkoittaa täplää ja siis myös likatäplää. Se on tahra, jonka jopa katsotaan riistävän valkoisuudelta sen alkuperäisen olemuksen, vaikka se olisi vain pieni osa kokonaisuutta. Vanhan perinteen mukaan puhuttiin tahrattomasta neitsyestäkin: virgo immaculata.
Meillä oli joskus sata vuotta sitten tässäkin maassa valkoinen puolue, ai ainakin sellaiseksi julistautunut. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että puheista huolimatta tuo valkoisuus tahrattiin varsin veriruskeilla teoilla ja niinpä koko käsite kompromettoitiin.
Mutta toki ihanne on toista kuin sen toteuttaminen ja ehkäpä oli sittenkin mielekästä jatkaa sen esittämistä vielä sittenkin, kun käytäntö näytti toista?
Ongelma lienee ollut uskottavuudessa. On ilmeisestä, että sangen monet olivat sitä mieltä, että vaikka maassa oli mielipiteenvapaus, ei se tarkoittanut oikeutta poiketa valkoisuuden ihanteesta. Eihän itse ihanteessa mitään vikaa ollut.
Koska ihmiset kuitenkin ovat syntisiä, tuli tavaksi arvioida aatetta sen soveltajien mukaan. Juuri näin tehtiin myös punaisen aatteen kohdalla.
Arthur Koestler, joka on kirjoittanut klassisen esseen Pimeätä keskellä päivää, ryhmitteli aikoinaan poliittiset liikkeet värispektrin mukaan. Infrapunainen, joka edustaa matalaa värähtelyä, mutta aiheuttaa suurta kuumuutta, on ominaista ääriliikkeille. Sen älyllinen taso on siis mitätön, mutta tunteet sitäkin valtavampia.
Spektrin toisesta päästä löytyy ultravioletti, joka taas ei aiheuta kuumenemista, mutta edustaa sen sijaan hyvin korkeaa värähtelyaktiivisuutta eli tässä kuvaannollisesti älyllisyyttä. En tiedä, onko siellä enää porukkaa lainkaan, mutta kerran maailmassa tämä asema kiehtoi intellektuelleja. Nyt he kuulemma ovat kaiken maailman miekkareissa suuna päänä vaahtoamassa. Vai onko se sittenkin sitä infrapunaporukkaa?
Kumpikin pää sopii huonosti politiikkaan. Politiikassa pitäisi ilmeisesti olla aina mukana sekä tietty määrä tunnetta että tietty määrä järkeä. Kumpaakaan ei saa olla liikaa eikä liian vähän.
Sateenkaariväki on omaksunut tunnuksekseen veden koko spektrin, mikä kuulostaa falskilta. Tosiasiassahan tämä porukka on linnoittautunut hyökkäämään tahratonta valkoisuutta vastaan.
Joka tapauksessa, spektrin keskeltä löydämme vihreän ja keltaisen sävyjä, mistä voisi päätellä, että tämä porukka ilmeisesti loistaa kohtuullisuudellaan ja tasapuolisuudellaan.
Koska tiedämme, että asia on vallan toisin, tulee mieleen, että valkoisuus ehkä sittenkin saattaisi olla paras ja puhtain väritunnus kaikille niille ihmisille, jotka lähtevät siitä, että aatteen pitäisi edustaa tasapuolisuutta ja pyrkiä antamaan jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, eikä yhtään enempää eikä vähempää.
Koska tuosta kohtuudesta ei ole olemassa mitään yleistä konsensusta, vaan jokainen pyrkii tulkitsemaan asiaa voitokseen, tarvitaan politiikkaa eli mekanismia, jonka avulla tahdon asiat selvitellään ja sovitellaan. Se sitten onnistuu miten onnistuu.
Poppakonsteja ei ole, mutta se ei estä omaksumasta ihannetta, jonka mukaan oikeus ei synny keskinäisestä taistelusta eikä juristien brännvinsadvokatyristä, vaan loistaa subjektiivisten pyyteittemme yläpuolella. Emme ehkä yllä sinne ja meillä on taipumus vielä tuhria itse periaatettakin, mutta tämä ei kumoa sen tarpeellisuutta.
Valkoisuus voisi siis symbolisoida uskoa ylempään oikeudenmukaisuuteen, jonka toteutuminen ei ehkä ole todennäköistä eikä riidatonta, mutta ei myöskään minkään erityisryhmän etujen mukaista muiden kustannuksella.
Dostojevski sanoi joskus, ettei Venäjän kansa ole pelkkä kansakunta, vaan ihmiskunta eikä venäläinen ole pelkkä ihminen, vaan kaikki-ihminen (vsetšelovek), jonka näkökulma sisältää kaikkien muidenkin näkökulman maailmaan ja joka kykenee ymmärtämään niitä kaikkia.
Argumentointi saattoi olla vähän sitä ja tätä ja sitä paitsi tuosta komeasta ideasta voi vetää niin chauvinistisia johtopäätöksiä kuin ilkeää, mutta olihan tuossa ideassa jotakin kaunista: jos pystymme ymmärtämään kaikkia muitakin ihmisiä ja heidän asemaansa, meistä kenties myös tulee yhä täydellisempiä ja lähestymme jumalihmisyyttä. Ken tietää?
Minusta ihailemani Fjodor Mihailovitš tässä kyllä hairahtui ihannoimaan jumalankantajakansaansa (narod bogоnosets)vailla kunnon perusteita ja suorastaan antoi itseään hölmömmille taas yhden aiheen pyrkiä muita paremmaksi pelkästään syntyperänsä perusteella, mikä on jo yrityksenäkin surkeaa.
Kuitenkin näen tässä ajatuksessa, jonka Dostojevski lienee parhaiten esittänyt puheessaan Puškinin patsaan paljastusjuhlassa vuonna 1880 tiettyä kauneutta. Fjodor Mihailovitš varmasti ymmärsi sen, ettei politiikan piirissä ja sen keinoin voida päästä ylemmille henkisille tasoille, joilla kaikki ovat veljiä ja sisaria kristuksessa.
Se näyttää kuitenkin hetkeksi onnistuneen tunteen tasolla tuossa mainitussa ikimuistoisessa Puškin-juhlassa, jossa vihamiehet syöksyivät syleilemään toisiaan ja katumaan syntejään.
Mutta maan päällehän sitä sitten pakostikin palattiin ennen pitkää ja maan päällä sitä on politiikkaakin hoidettava. Dostojevskin isänmaallinen eulogia, joka esitettiin niin sanoakseni puhtaan valkoisin tunnuksin, ei kestänyt eikä voinut kestää politiikan arkipäivää.
Ne uusslavofiilit, jotka nykyään näyttävät pitävän Dostojevskia esikuvanaan, ovat nähdäkseni kunnostautuneet lähinnä kyräilevällä lännenvastaisuudellaan ja näyttävät oman erinomaisuutensa ohella uskovan pikemmin vihaan ja aseisiin.
Entä ovatko asiat meillä paremmin? Ehkä voisi sanoa: sekä että. Toisaalta politiikan käytäntö on meillä ihmisystävällisempää ja paremmin ihmiskunnan ja yhteiskunnan koko kirjoa ymmärtävää, mutta toisaalta puhtaat ja tahrattomat ideaalit eivät meillä ole suosiossa, niitä pidetään yksinkertaisesti humpuukina.
Ehkäpä valkean puolueen perustaminen siis ei olekaan hyvä ajatus? Minusta se nimenä kyllä kalskahtaisi komealta ja kuten yritin selittää, olisihan sille helppo löytää myös myönteiset perustelunsa.
Entä miten hienosti toisiaan täydentäisivät tässä maassa sininen ja valkoinen puolue! Ehkäpä ne suorastaan jonakin päivänä voisivat yhdistyä?
Mutta voihan se olla, että nämä ajatukset ovat liian kaukana politiikan arkkipäivästä. Sehän sentään on vain mahdollisuuksien taidetta, ei enempää eikä vähempää. Ottaisikohan se edes vastaan direktiivejä eräänlaiselta Valkoiselta neuvostolta, mikäli sellainen perustettaisiin?
Vaikea sanoa. Varmaa lienee ainakin se, että tuollainen elin joutuisi pian innokkaiden loanheittäjien maaliksi.