perjantai 24. maaliskuuta 2017

Venäjän Suuri vallankumous



Venäjän Suuri vallankumous

Kuten tunnettua, Putinin hallinto ei oikein ole osannut päättää, mitä Venäjän vallankumous vuonna 1917 merkitsi ja on ilmeisesti siksi ollut aika hiljaa sen merkkipäivistä ainakin tähän mennessä.
Toista se oli ennen. Vuosi oli muistaakseni 1987, kun Neuvostoliiton Tiedeakatemian sihteeriakateemikko kertoi, että jo nyt Neuvostoliiton historioitsijat valmistautuvat Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 100-vuotispäivään. Siihen mennessä, eli vuoteen 2017, oli tarkoitus saada valmiiksi 50-osainen tuon suuren vallankumouksen historia ja tätä tarkoitusta varten työskenteli 150 tieteiden kandidaattia ja 50 tohtoria. Monia heistä tunsin ja tunnen vieläkin.
Mutta vallankumouksilla on kohtalonsa. 1960-luvulla julkaistiin meilläkin Isaac Deutscherin kirja Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Kirjoittaja osoitti siinä, että Ranskan vallankumous oli lyöty ja tukahdutettu viimeistään Wienkin kongressiin 1815 mennessä ja vaikka se jätti lähtemättömät jäljet, sen varsinainen élan uuden maailman rakentamista tavoittelevine visioineen sammui saman tein jättäen jälkeensä masennusta ja turhautumista.
Venäjän vallankumous sen sijaan oli yhä voimissaan. Sen merkeissä oli voitettu maailmanhistorian suurin sota ja juuri 1960-luvulla se oli huipentumassa kommunistisen yhteiskunnan rakentamiseen, mikä oli suunniteltu keskeisiltä osiltaan loppuun saatettavaksi vuonna 1980.
Oli siis turha kysyä, kumpi oli suurempi, Lenin vai Napoleon. 1800-luku ei ollut Ranskan vallankumouksen vuosisata, mutta 1900-luku oli Venäjän vallankumouksen vuosisata.
Deutscher, trotskilaiseksikin leimattu lennokas kirjoittaja, ei ollut mielipiteissään yksin. Suurta Neuvostoliiton historiaansa kirjoittanut E.H. Carr oli kuta kuinkin samaa mieltä ja hän johti joukkoa, joka oli majoittunut Birminghamin yliopistoon ja jota hänen jälkeensä veti Richard Davies ja taitaa siellä vaikuttaa tänäkin päivänä.
Venäjän vallankumouksen suuri aika läntisessä tutkimuksessa oli 1970-80-luvut. Edellisellä vuosikymmenellä arkistotkin alkoivat hieman raottua sopiville sosiaalihistorian tutkijoille, kuten Sheila Fitzpatrick ja seuraavalla vuosikymmenellä niiden ovet suorastaan revähtivät selko selälleen. Kiinni niitä ei saada enää koskaan, vaikka aina jotakin voi yrittää salailla. Se ei kuitenkaan ole ollut edes hallituksen intresseissä sikäli kuin asia koskee vallankumousta eikä sen jälkeistä aikaa.
Fitzpatrick kuuluu Venäjän vallankumouksen tärkeimpiin tutkijoihin ja oli aikanaan eräänlainen  uuden paradigman luoja. Hän on sitä paitsi erinomainen kirjoittaja ja kiteyttäjä, mikä antaa hänelle runsaasti etumatkaa verrattuna esimerkiksi saksalaisen tai venäläisen koulukunnan perinteitä vaaliville oppineille.
Fitzpatrick halusi vallankumouksen tutkimisessa keskittyä olennaiseen ja hänen mielestään se merkitsi ennen muuta kolmea asiaa, mobilisaatiota, terroria ja sosiaalista nousua, jos nyt ihan tarkoin muistan.
Joka tapauksessa tuo sosiaalinen nousu sai erinäiset ideologiset vastustajat raivoihinsa ja muun muassa Richard Pipes ja Leonard Schapiro, erinomaisia aihepiirin tuntijoita hekin, näyttivät pitävän Fitzpatrickia suunnilleen holokaustin kieltäjän veroisena kerettiläisenä. Itse en oikein ymmärtänyt tuota anglosaksien furor theologicusta ja pidin heitä kaikkea suunnilleen yhtä kelvollisina aihepiiriensä guruina. Eihän yksi näkökulma toista pois sulkenut.
Mutta ajan kuluminen luo uutta perspektiiviä. Sheila Fitzpatrick on uusimmassa London Review of Booksissa arvostellut viisi uutta Venäjän vallankumouksen esitystä. Ehkä lienee sallittua kopioida ja liimata niiden nimetkin? Tässä ne joka tapauksessa:
·  October: The Story of the Russian Revolution by China Miéville
Verso, 358 pp, £18.99, May, ISBN 978 1 78478 280 1
·  BuyThe Russian Revolution 1905-1921 by Mark D. Steinberg
Oxford, 388 pp, £19.99, February, ISBN 978 0 19 922762 4
·  BuyRussia in Revolution: An Empire in Crisis, 1890 to 1928 by S.A. Smith
Oxford, 455 pp, £25.00, January, ISBN 978 0 19 873482 6
·  BuyThe Russian Revolution: A New History by Sean McMeekin
Basic, 496 pp, $30.00, May, ISBN 978 0 465 03990 6
·  BuyHistorically Inevitable? Turning Points of the Russian Revolution by Tony Brenton
Profile, 364 pp, £25.00, June 2016, ISBN 978 1 78125 021 1

Non niin. Tulipa samalla mainostakin, valitan. Mutta siinä taitaa siis olla linkit ostajille. En rupea niihin koskemaan.
Kuten on helppo ymmärtää, Venäjän vallankumousta ei enää pidetä samanlaisena keskeisenä maailmanhistorian taitekohtana kuin ennen ja harvaa kiinnostaa, oliko se todella ”työväen vallankumous”, marxilaisessa hengessä, kuten ennen pyrittiin kaikin tavoin, jos kohta epätoivoisesti todistamaan. Sosialismista puhuminen on armeliaampaa unohtaa kokonaan, tokaisee Fitzpatrick.
Mutta eihän tuon vallankumouksen problematiikka siihen lopahda. Voidaan esimerkiksi Fitzpatrickin (Russian Revolution 1917-1932) tavoin tulkita, että vallankumous jatkui yli ensimmäisen viisivuotissuunnitelman (1928-1932), joka oikeastaan oli se varsinainen yhteiskunnan mullistus ja jopa aina Stalinin puhdistuksiin, joissa sama sosiaalisen insinöörityön elementti voidaan nähdä keskeisenä asiana.
Mutta mitäpä nämä nuoret nyt pauhaavat, Heinrich Heinen sananpartta käyttääkseni?
Arvostelun perusteella on tietenkin uskallettua sanoa niistä yhtään mitään, mutta näyttää siltä, etteivät vanhat kysymykset enää juuri ketään kiinnosta. Selvää on, ettei Venäjän vallankumous luonut kestävää mallia kenellekään. Kiinasta tuli tietyssä määrin sen perillinen ja se saattaakin olla kestävintä, mitä se sai aikaan.
Tutkimuksessa joka tapauksessa Venäjän vallankumouksen väistyminen fokuksesta on paljastanut sen taakse katveeseen jääneen ensimmäisen maailmansodan, jota nyt on Venäjälläkin laajasti tutkittu alistamatta sitä enää sosialistiselle projektiolle.
Työläisten sijasta tutkimuksen kohteeksi ovat nyt tulleet esimerkiksi naiset ja katurahvas. Ehkäpä tässä uskaltaa ennustaa, että ennen pitkää sinne tulevat LGBT-väki ja transihmiset. Kuinka voisi olla toisin?
En rupea setvimään kirjoitusta sen enempää. Olennaista siinä on, että Fitzpatrick peilaa muita kirjoittajia omaan tuotantoonsa, joka todella ansaitseekin erityistä arvostusta. Se on kuitenkin enimmäkseen luonteeltaan sen verran akateemista, ettei se suuresti puhuttele maallikoita, poikkeuksena tiivistetty ja pamfletinomainen Russian Revolution, joka ilmestyi jo vuonna 1982 ja josta kuulemma nyt on tullut uusi laitos.
Suomessa lukijakunta on jäänyt onnellisen tietämättömäksi koko siitä valtavasta kirjallisuudesta, joka Venäjän vallankumouksen ympärille on kertynyt. Jotakin siitä pitäisi kyllä julkaista myös suomeksi. Oma suosikkini olisi Fitzpatrickinkin mainitsema Orlando Figesin A People’s Tragedy, joka ajoittaa vallankumouksen vuosiin 1892-1924. Se on uskomattoman luettava kirja monine dokumenttikatkelmineen.
Kaiken kaikkiaan ne historioitsijat, joilla on silmää perspektiiville, ymmärtävät nyt, että Venäjän vallankumouksen merkitys on alituisesti muuttumassa ja muotoutumassa. Myöskään Putin ei ilmeisesti tiedä, miten hänen pitäisi asiaan suhtautua ja pitää siksi matalaa profiilia, arvelee kirjoittaja. Vanhat oikeisto –vasemmistokiistat, jotka kerran olivat tärkeitä,  näköjään  jatkuvat yhä jossakin muodossa, mutta vasta tulevaisuus näyttää, miten paljon niissä on mieltä silloin. Se tuskin muuttaa muuksi sitä, että kerran Venäjän vallankumous oli maailmanhistorian napa.
Miltähän sitten mahtanee vallankumous näyttää sadan vuoden kuluttua, kysyy Fitzpatrick? Se on hyvä kysymys. Ranskan vallankumouksen merkittävä, vaikka ei tietenkään lopullinen uudelleenarviointi tapahtui myös kahdensadan vuoden kuluttua itse tapahtumasta. Odotellaanpa nyt vain sitten.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kun politiikka vielä oli politiikkaa



Kun politiikka vielä oli politiikkaa
Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416.
Perinteinen poliittinen historia on jo kauan ollut alamaissa. Itse asiassa se on ollut suoranaisen väheksynnän kohteena, kun ”syvälliset” uudet näkökulmat ovat kilvan tarjonneet halukkaille vaihtoehtoista viisautta. Joskus tuntuu siltä, että moni on jo ruvennut ajattelemaan, ettei koko poliittisella historialla edes ole niin väliä. Pintailmiöitähän siinä vain kaivellaan.
Sattumaa tai ei, samaan aikaan voimme havaita itse politiikan joutuneen alennustilaan. Kun vallitsevan ortodoksian mukaan maailmalla on vain yksi mahdollinen kehitystie, joka joudutaan hyväksymään tavalla tai toisella, tulee politiikasta pakostakin teknistä nippelitouhua, globaaliset prosessit ja välttämättömyydet ne asioista määräävät.
Maailman politiikka on toisin sanoen ainakin pyrkinyt muuttumaan yksinapaiseksi ja tämäkin aiheuttaa sen, ettei todellisia valintoja ole: vapaus on välttämättömyyden tiedostamista, kuten jo Marx oivalsi.
Kun näin on, voidaan politiikka kaikin mokomin jättää vaikkapa jättiläismäiselle juttutuvalle (parlement), joka jauhaa asioita loputtomasti ja syytää myriadeja päätöksiä ja muita lauselmia, joita jotkut sitten noudattavat ja toiset eivät.
Paradoksaalisesti suvereeni valta on nykyään Euroopassa käpertynyt omaan merkityksettömään kaikkivaltiuteensa tietäen, ettei todellista toimeenpanovaltaa ole eikä tule. Niinpä siis ei ole varsinaista politiikkaakaan, kunhan istutaan ja puhutaan. Siltä se ainakin sivullisesta tuntuu.
Edellisellä pohdinnalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Volasen uuden kirjan kanssa. Se vain tuli mieleeni sitä lukiessa ja on kokonaan omalla vastuullani.
Vaikka tunnen Volasen terävänä miehenä ja hyvänä historian tuntijana, tartuin kirjaan hieman skeptisissä tunnelmissa. Kirjallisuusluettelon mukaan opus perustuu kirjallisuuteen eikä käytännöllisesti katsoen lainkaan alkuperäislähteisiin, mikä tosin näin pitkän ajanjakson kohdalla on jopa väistämätöntä.
Lisäksi kirjallisuusluettelo on myös yksipuolinen. Kirjat ovat suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä ja vain pari ranskankielistä on otettu mukaan. Tätä en olisi odottanut enarkilta, siis henkilöltä, joka on käynyt Ranskan kuuluisan hallinnollisen korkeakoulun (ENA).
Venäjäähän meillä ei kenenkään oleteta osaavan, mutta missä ovat kaikki saksankieliset kirjat? Eikö tästä yksipuolisuudesta väistämättä seuraa, että myös näkökulma on yksipuolinen?
Näin asia jossakin määrin lieneekin, mutta täytyy sanoa, että kirjan luettuani en enää menisi esittämään tällaista kritiikkiä. Väite mahdollisesta yksipuolisuudesta olisi osoitettava konkreettisesti, enkä tunne siihen tarvetta.
Ymmärrän, että vaikkapa Izborskin klubista, washingtonilaisista think tankeista ja vaikkapa Alfred Rosenbergin teoksista löytyisi vaihtoehtoisia näkökulmia. Myös kiinalaiset saattaisivat kirjoittaa samasta aiheesta kirjan, jossa näkökulma olisi toinen. Tässä se on suomalainen eikä esimerkiksi amerikkalainen.
Ottaen huomioon tehtävän valtavuuden, olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen Volasen kysymyksenasetteluihin ja hänen tapaansa esittää asiat poliittisina ongelmina ja useinkin kaikessa yksityiskohtaisessa dramaattisuudessaan. Asialla on filosofi ja hallinnon ja politiikan teorian ja käytännön tuntija, alan todellinen ammattilainen.
Volanen perustaa keskeisen osan kirjaansa poliittisen historian tutkimuksille, joista Suomen osalta ohittamattomia klassikoita ovat esimerkiksi Polvisen, Jussilan, Paasivirran , Luntisen ja Klingen teokset ja kansainvälisellä tasolla muun muassa Alan Palmerin ja A.J.P. Taylorin teokset.
Suuri määrä erikoistutkimuksia on sivuutettu ja tämä johtaa väistämättä joihinkin epätarkkuuksiin tai vähintäänkin kiistanalaisiin tulkintoihin, mutta en usko kokonaisuuden tästä kärsivän.
Volasen tekniikkana on keskittyä sellaisiin hetkiin, joissa poliittisen historian jännitteet tihentyvät ja esittää ne kaikissa monimutkaisissa yhteyksissään. Tämä toimii ja on myös lukijalle nautittavaa.
Kirjoittaja huomauttaa saaneensa joissakin tapauksissa ”valtavirrasta poikkeavan kuvan tapahtumista”. Tämä on yksi tapa sanoa esittävänsä jotakin uutta ja myönnän mielelläni, että sanoja on oikeassa.
Joskus maailmassa oli tapana paljonkin käyttää termiä ”whig-historia”, jolla viitattiin menneisyyden käyttöön nykyisen politiikan perustelemisessa.
Kun asialla on avoimesti Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa kannattava henkilö ja jopa julkialkiolainen, tulee ilman muuta mieleen ajatus samanlaisesta historian käytöstä, jota voisi nimittää vaikkapa K-historiaksi. Siitähän meillä on esimerkkejä etenkin 1970-luvulta.
Ennen kuin rupeaa naureskelemaan ajatukselle Euroopan historian alkiolaisesta tulkinnasta, kannattaa lukea tämä kirja ja osoittaa, missä kohden kirjoittaja on mennyt harhaan tai kohtuuttomuuksiin. Ei tämä kirja mitään menneisyyteen projisioitua politiikkaa ole. Sen sijaan se kyllä julistaa, että menneisyyden, eritoten Euroopan 1800-luvun politiikan tutkimuksella ja tuntemuksella on relevanssia tähän päivään.
Sitä on paljonkin. Eurooppalaisen tasapainon idea, joka Wienin kongressissa naulattiin kiinni, ei tuonut paratiisia maan päälle. Itse asiassa sitä syystäkin arvosteltiin monessa suhteessa. Silti se toimi, aikansa ja kohtuuden rajoissa.
Koko 1800-luku oli aikaa, jossa politiikka vielä oli mahdollista ja jossa sitä pidettiin mahdollisuuden taiteena. Se sitten antoi tilaa sekä loputtomalle vehkeilylle ja kyyniselle oman edun tavoittelulle muiden kustannuksella. Viime kädessä se mahdollisti maailmansotien katastrofit, joten historian kirous on syystäkin langennut sen viime vaiheiden ylle. Samaa emme toki halua.
Filosofina Volanen ei tyydy vain esittämään poliittisia kehityskulkuja ja ratkaisevia tähtihetkiä. Hän antaa suuren merkityksen myös kansojen henkiselle kehitykselle, toisin sanoen sivistykselle. Suomalainen nationalismi nousi sivistysliikkeenä ja sen vuoksi maastamme tuli sitä, mitä tuli.
Historiallinen realismi oli Suomen filosofia ratkaisevissa vaiheissa, sekä vuonna 1808 että Krimin sodan aikaan ja muulloinkin. Näin lienee asian laita vieläkin, monen suureksi harmiksi.
Vuonna 1918 Suomi sitten hetkeksi luisui tieltään ja katastrofi uhkasi jo kehittyä koettuakin syvemmäksi, elleivät maalaisliitto ja erityisesti sen syvästi aatteellinen johtaja Santeri Alkio olisi kyenneet patoamaan murtumaa.
Tämä saattaa jo monen mielestä mennä liian pitkälle oman puolueen kirkastamisessa. Volasella on kuitenkin argumentit puolellaan. Kokoomus ja muut monarkistit toimivat tolkuttomasti syksyllä 1918, Mannerheim, joka silloin pelasti tilanteen, vaaransi sen kuitenkin kesällä 1919, jolloin taas oli kokoomuksen vuoro olla järkevä.
Talvisodan aikana sitten vanha konspiraattori Mannerheim, monarkisti Paasikivi ja tasavaltalainen Kallio toki löysivät yhteisen kielen. Ilmeisesti suomalaisen patriotismin erikoislaadulla oli jotakin tekemistä tämän kehityksen mahdollistamisessa, osoittakoon sen, ken tietää. Tulkitsen, että Volanen hyväksyy tämän näkemyksen.
Poliittisella historialla on omat erityiset vaaransa. Lähteiden luonne sokaisee tutkijan helposti jättämään huomiotta asiat, jotka eivät niistä ilmene. Monia seikkoja, joita kerran pidettiin itsestäänselvyyksinä, ei aikoinaan vaivauduttu edes mainitsemaan. Niinpä Suomen historiaa turhan usein tarkastellaan vain Suomen historiana, kun kyse itse asiassa on mitä suurimmassa määrin Euroopan historiasta, jossa omien voimavarojemme vaikutusmahdollisuuksilla on usein ollut ahtaat rajansa.
Volasen kirjan suuri ansio on, että hän on hyvin tarkoin ja jopa monipuolisesti pyrkinyt rekonstruoimaan ratkaisujen hetket laajassa kansainvälisessä kontekstissaan ja samalla konkreettisessa kohtalokkuudessaan. Näin hän tulee antaneeksi ajattelun aihetta sellaisellekin, joka asiat tuntee.
Kirjan läpitunkevana eetoksena on kissingeriläinen ajatus sellaisesta maailmanpolitiikasta, jossa osapuolet voisivat suvaita toisiaan ja pidättäytyä pyrkimyksistä ylivaltaan ja rankaisemiseen. Vanhat politiikan mestarit, kuten Metternich tai Castlereagh ymmärsivät kohtuullisuuden merkityksen, mitä kielteistä heistä sitten voidaankin sanoa.
Toivottavaa olisi, että oman erinomaisuutensa tiedostavat nykypoliitikot voisivat myös oppia hieman nöyryyttä, mikä saattaisi seurata historian kunnollisesta tuntemisesta.
Volasen kirja on täynnä herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Sillä on myös ajankohtaista sanottavaa, vaikka tekijä ei missään tapauksessa ole prokrustisoinut menneisyyttä itseään palvelemaan.
Kirjaa voi todella suositella kaikille, jotka ovat maamme historiasta vakavasti kiinnostuneita ja kykenevät sitä ymmärtämään. Se olisi tietenkin myös käännettävä tärkeimmille kansainvälisille kielille.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hattujen perintö



Hattujen perintö

Tässä on taas pakko taas toistaa anekdootti, jonka yliopettaja Matti J. Castrén aikoinaan kertoi. Hän oli kertonut oppilaille Uudenkaupungin rauhan jälkeisestä Ruotsin politiikasta ja sanonut, että siellä oli sellainen rauhantahtoinen puolue, joka leimattiin vähän lälläreiksi. Sen nimi oli myssyt. Sitten oli toinen puolue, joka vaali sotaisia perinteitä ja halusi valloittaa Venäjälle menetetyt alueet takaisin. Mikähän sen nimi mahtoi olla?
Joku hoksaavainen poika vastasi heti: ”Pyssyt!” Anekdootti on siitä mukava, että sen voi kertoa myös ruotsiksi: mössor och bössor. Kuten muistamme, myös Vaahteramäen Eemelillä oli rakkaat mössykkänsä ja pössykkänsä.
Uusimmassa Suomen kuvalehdessä on artikkeli myssyistä ja hatuista maamme tämän hetken politiikassa. Kirjoittaja on havainnut, että hatut ovat putoilleet pois politiikan avaintehtävistä niin, ettei jäljellä ole oikein ketään. Seuraavissa presidentinvaaleissa taitavat kaikki olla myssyjä, aavistelee kirjoittaja ja haluaisi mukaan ainakin yhden hatun.
No, tokihan tuollainen aito valintatilanne viehättää politiikan tarkkailijan silmää. Kekkosen aikana sellaista ei ollut ja sepä monia harmittaa vielä jälkeenpäin. Muutenhan kyllä meni hyvin, mutta kai se johtui vain hyvästä tuurista.
Mutta jos nyt ajatellaan noita 1700-luvun myssyjä ja hattuja, on sanottava, että molemmat tarjoavat surkean esimerkin siitä, mihin ulkopolitiikan keskittyminen epäpätevän oligarkian käsiin ja poliittisen kilpailun kohteeksi saattoi johtaa. Tuhoisan yksinvaltiuden kauden jälkeen oli päästy yhtä vaaralliseen sisäisen riitelyn ja taktikoinnin kauteen, jossa lahjusten ottaminen ja antaminen myös ulkovaltain taholta oli enemmän sääntö kuin poikkeus.
Vieraita valtoja saatettiin sumeilematta käyttää pelättiminä ja pyytää niiltä tarvittaessa rahaa ja aktiivisia toimia. Eipä ihme, että koko tällaista valtakuntaa suunniteltiin jo naapurien kesken jaettavaksi ja nämä ajatukset pysyivät tapeetilla aina Wienin kongressiin tai oikeastaan vuoteen 1812 saakka.
Mainittuna vuonna nimittäin Ruotsi omaksui uuden kruununperijänsä johdolla politiikan, joka on tuonut sille parisataa vuotta turvallisuutta ja vakautta.
Voi tietenkin huomauttaa, että tuolloin Ruotsi olikin jo jaettu, mutta olipa siinä yhä jaettavaa. Tanska halusi ymmärrettävästi korjata kokemansa historiallisen vääryyden ja sen onnistuminen ei ollut ajoittain niinkään kaukana. Historiallinen oikeus ei kuitenkaan tapahtunut, jos niin voi sanoa.
Myssyt oli pilkkanimi, joka oli ansaittu. Hatut pyrki olemaan kunnianimi, mutta juuri se puolue sai aikaan Ruotsin historian surkeimman ja kunniattomimman sodan.
Löysiin lupauksiin ja toiveajatteluun perustaen lähti hattujen johtama Ruotsi komeasti hyökkäämään, mutta jämähti jo alkumetreille. Ennen pitkää armeija perääntyi ja antautui ja revanssin sijaan saatiin luovuttaa vielä loputkin Karjalasta ja eteläinen Savo kaupan päällisiksi.
Suomi jäi kahden armeijan rosvottavaksi ja kärsi vielä pahasti taudeista, kuten sota-aikoina oli tavallista. Sodan jälkeen itäinen Suomi jäi pussin pohjalle ja toipui vasta 1800-luvulla, jos silloinkaan. Karjalan palautus vuonna 1812 kyllä edesauttoi tilannetta ratkaisevasti.
Jos historiassamme on esimerkkiä täysin epäonnistuneesta ulkopolitiikasta, niin sellaista oli kyllä hattujen politiikka. ”Hattupuoluetta” voisi hyvin käyttää kirosanana ja sen nykyisen perinneyhdistyksen jäsenet voisivat nimittää itseään vaikkapa ”Turun rauhan klubiksi”.
Luen parhaillaan Risto Volasen erinomaista kirjaa Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, joka paneutuu varsin perusteellisesti tämän maanosan politiikan koukeroihin Napoleonin sodista lähtien.
Volanen on syystäkin ilmeisen mielistynyt Henry Kissingeriin, jonka muistelmia hän usein siteeraa. Rohkenen itsekin niitä tässä siteerata Volasen käännöksenä:
”Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa”.
Nämä viisaudet on helppo asettaa kyseenalaisiksi ja vaikkapa naurunalaisiksi halvalla viisastelulla. Suhteellisuuden tajua ei kuitenkaan voi ostaa eikä myydä, saati kaataa sellaisten ihmisten päähän, joilta puuttuu edellytyksiä sen vastaanottamiseen. Tällaisistahan hatut tarjoavat hyvän historiallisen esimerkin.
Kissingerin ajatukset sopivat mainiosti kuvaamaan sitä viisautta, jota tarvittiin Euroopan rauhan turvaamiseksi parisataa vuotta sitten ja tänä päivänä ne ovat yhä täysin ajankohtaisia.
Siteeraan vielä hiukan Volasen viisasta kirjaa, josta on syytä myöhemmin kirjoittaa laajemminkin:
Kissingerin mukaan ”vakautta vaarantavat ’profeetat’, jotka katsovat edustavansa universaalia eli yhtä ainoaa oikeaa järjestystä. Toinen vakauden vaarantajien ryhmä ovat ’vallankumoukselliset’, kuten Napoleon, joille turvallisuus voi toteutua vain täydellisenä hegemoniana ja siksi kaikkien muiden turvattomuutena. Kaikki turvallisuus on suhteellista. Yhden absoluuttinen turvallisuus on toisen absoluuttista turvattomuutta”.
No tällaisia niin sanoakseni metatason asioitahan ulkopolitiikassa saatetaan ymmärtää ja toteuttaa silloin, kun se ei ole poliittisten intohimojen temmellyskenttä, jossa kosiskellaan kansojen syviä rivejä ja ostetaan irtopisteitä halvoilla iskulauseilla.
Jos maamme ulkopolitiikka todella on nykyään hattujen ja myssyjen välisen kamppailun kohteena, on se huonoiin mahdollinen tilanne kansallisen turvallisuuden kannalta.
Bismarck sanoi aikoinaan, että Jumala suojelee lapsia, humalaisia ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja. Näinhän se joskus oli, mutta tuskin enää. Topelius puolestaan uskoi, että erityisesti Suomi on Jumalan erityisen huolenpidon kohteena.
Näin saattavat asiat olla. Joka tapauksessa Suomen kohdalla on hyvä muistaa, ettei tuo suojelus ole säästänyt maatamme koettelemuksilta ja aina on mahdollista, että se jostakin meille käsittämättömästä syystä katsotaan hyväksi lopettaa. Hattujen kaudellahan näin tapahtui.